Oikeusvaltio ja terveysturvallisuus koronapandemiassa – joko-tai vai sekä-että?

Oikeuteen vetoaminen ylikorostui pandemianhallinnassa keväällä, ja pandemiaviestinnässä kannattaa ottaa huomioon tilanteen epämääräinen pitkäkestoisuus.

Alusta julkaisee koko keskustelun litteroituna uuden saavutettavuuslain vaatimusten täyttämiseksi. Katso muut Seurannassa-jaksot sarjan kotisivulta.

TIINA HEIKKILÄ: Tervetuloa taas Seurannassa-sarjan pariin. Vieraina ovat  Tampereen yliopiston julkisoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen ja Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan apulaisprofessori Liina-Kaisa Tynkkynen. Minä olen Tiina Heikkilä ja olen Alusta-verkkojulkaisun toimittaja. Seurannassa on yhteiskuntatieteiden tiedekunnan ja Alusta-verkkojulkaisun yhteisprojekti, jossa asiantuntijat seuraavat koronan kanssa elävää yhteiskuntaa. Nyt varmasti voidaan puolivälissä syksyä sanoa, että koronan kanssa elävää yhteiskuntaa, eli ei ole ainakaan koronasta toipuva yhteiskunta kyseessä.

Te olette, kuten muutkin täällä haastatellut asiantuntijat, katselleet omasta näkökulmastanne koronan kanssa elävää Suomea. Kun bongasitte pandemian keväällä, oli se sitten tammikuuta tai maaliskuuta, kun ymmärsitte, että se on ihan tosissaan Suomeen tulossa, mitä te ajattelitte sen tarkoittavan oppialojenne kannalta?

PAULI RAUTIAINEN: Bongasin pandemian oppialani kannalta, kun aloimme toimia kuten kuuluukin toimia. Lapissa esiintyi ensimmäinen tapaus: siinä vaiheessa pohdittiin, miten tapaukseen voidaan reagoida, kun sitä ei ole vielä listattu tartuntatautilain yleisvaarallisten tartuntatautien listalle. Meidän terveydenhuoltojärjestelmämme reagoi siihen, kuten järjestelmän kuuluu, ja sen jälkeen meidän oikeusjärjestelmämme reagoi siihen listaamalla helmikuun puolivälissä koronaviruksen yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, mikä avasi tartuntatautilain mukaiset toimivaltuudet. Niin etenimme, kuten meidän pitääkin ja se kuvasti järjestelmämme toimintakykyisyyttä.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Kiinnitin asiaan siinä vaiheessa, kun Kiinasta alkoi näitä tietoja tulla. Täytyy myöntää, etten siinä kohti sitä niin tarkkaan vielä seurannut, kunnes virus alkoi Euroopassa yleistyä selvästi. Siinä kohti muistan sanoneeni kotona esimerkiksi, että nyt varmaan kannattaa ryhtyä miettimään, että tämä saattaa tulla tännekin. Hiihtoloman aikana alkoi valjeta, että kyllä saattaa olla aika paha juttu meidänkin järjestelmällemme. Itse tarkastelin sitä ennen kaikkea terveydenhuollon toimijoiden näkökulmasta ja yleisestä tartuntatautien torjunnan viitekehyksestä. Se ei ole ydinosaamistani, mutta pohjakoulutukseni on siihenkin jotain valmiuksia antanut.

TIINA HEIKKILÄ: Tuliko teille yhtään sellaista oloa, että suomalainen oikeusjärjestelmä, oikeusvaltio tai sotejärjestelmä voisi ajautua jonkinlaiseen kriisiin pandemian takia?

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Ei ainakaan vielä silloin. Kun vertaillaan suomalaista palvelujärjestelmää ja ylipäätään meidän yhteiskuntaamme siitä näkökulmasta, mulla koko ajan oli luotto siihen, että siltä osalta hommat pystytään hoitamaan hyvin.

Enemmän mulla sinä kohtaa alkoi huoli, kun näitä sulkutoimia alettiin toteuttaa. Se huoli on vahvistunut entisestään: tämä tulevaisuuden perspektiivi eli mitä tulevaisuudessa järjestelmällemme tapahtuu, jos taloutemme esimerkiksi romahtaa tai jotain tällaista.

PAULI RAUTIAINEN: Kun eletään sitä ikään kuin helmikuun puoliväliä, jolloin tartuntatautilaki aktivoitiin… Kiinnostavaa on se, että tässä vaiheessa julkinen keskustelu oli hyvin hiljaa. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriö tiedotti tartuntatautilain aktivointiin liittyvistä toimenpiteistä vasta noin pari viikkoa sen jälkeen, kun se oli tehty, mutta varmaan liittyy siihen, että me vasta hallinnoimme asiaa. Ei ollut syytäkään niin kuin tiedottaa. Tässä vaiheessa minulla ei ollut mitään epäilyksiä.

Siitä kun valuttiin eteenpäin, tultiin maailmaan, jossa Suomi ikään kuin on varautumisen mallimaa. Tiesin, että me ollaan käyty erinäköisiä valmiusharjoituksia. Aloimme valua kohti valmiuslain käyttöönottoa maaliskuun puolivälissä. Siinä vaiheessa itse aloitin Perustuslakiblogissa viikottaisten katsausten tekemisen. Kirjoitin ennen valmiuslain käyttöönottoa yleistajuisia kirjoituksia siitä, mitä valmiuslaki on. Mehän tutkimuksellisesti tiesimme valmiuslain valuviat. Tiesimme ne ongelmat, jotka kohtaamme. Ajattelin, että tämä tieto poluttaa meidät hyvin, ja olin hyvin valoisalla mielellä.

Ehkä kuitenkin se valmiuslain käyttöönoton viikko ja tiedotustilaisuus muistaakseni maanantai-iltapäivästä, jolloin ministerit ilmestyivät ruutuun puhumaan. Kun siinä yhteydessä tulivat julkiseksi valtioneuvoston päätösasiakirjat ja kun niitä päätösasiakirjoja luki, minulle tuli semmonen fiilis, että nyt asiat eivät ole aivan niin kuin niiden pitäisi olla.

Sitten alkoi tuntua ikään kuin nyt olemme ylittäneet pisteen, johon olemme harjoitelleet ja nyt tullaan vapaaseen pudotukseen.

TIINA HEIKKILÄ: Kysyn, miten yksilön oikeudet ja terveysturvallisuus ja toisaalta oikeus elinkeinoihin on tässä pandemian hallinnassa toteutunut. Saatte antaa arvosanat ja perustella ne. Voi kieltäytyä antamasta arvosanaa, jos se on erittäin vaikeaa.

Miten yksilön oikeudet ovat toteutuneet asteikolla yhdestä viiteen suomalaisessa pandemian hallinnassa puolen vuoden aikana?

Eli miten yksilön oikeudet ovat toteutuneet asteikolla yhdestä viiteen suomalaisessa pandemian hallinnassa puolen vuoden aikana?

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Varmaan riippuu siitä, että yksilön oikeudet mihin. Jos nyt näin voin sanoa, kun en ole perustuslakiasiantuntija, mutta yksilön oikeus elämään ja terveyteenhän tässä on ikään kuin pistetty kaiken edelle. Siinä tullaan kansanterveyden paradoksiin, että on pyritty katsomaan tätä asiaa väestötasolla ja väestötasolla lukemat ovat alhaisia. Mutta yksilötasolla se voinut tarkoittaa kohtuuttomiakin tilanteita siinä mielessä, että ihmiset ovat menettäneet työtään tai elinkeinojaan.

Ehkä en anna mitään arvosanaa, koska tätä voi katsoa niin monesta näkökulmasta. Pauli varmaan on parempi tästä vielä puhumaan oikeustieteen näkökulmasta.

TIINA HEIKKILÄ: Pauli voi yrittää seuraavana.

PAULI RAUTIAINEN: Antaisin väestötasolla arvosanaksi 4 ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kohdalla arvosanaksi 1. Tämä on varmaan se jännite nimenomaan. Kuten Liina-Kaisa totesi, niin tämä on ikään kuin se oppikirjatilanne. Meillä tällaisen jännitteen esiin tuleminen oli oletettavaakin, ja siksi olen hiukan huolissani tästä antamastani ykkösestä, koska meidän olisi pitänyt ymmärtää, että on ryhmiä, joiden kohdalla kohta pamahtaa ykkönen, ja me emme välittäneet. Esimerkiksi eduskunnan perustuslakivaliokunta lopetti yksilöllisten oikeuksien kontrolloinnin keväällä. Se totesi, että perus- ja ihmisoikeudet on otettava huomioon niissä käytännön toimissa. Tiedämme esimerkiksi, että vammaisten henkilöiden asumispalveluihin liittyvissä kohdissa tehtiin hyvin rajuja ylilyöntejä. Sellaisia ylilyöntejä, joita normaalisti ei pidettäisi lainkaan hyväksyttävänä.

Ihmisten oikeudellisten toimintavalmiuksien ero räjähti. Jotkut ihmiset tiesivät, että Suomen kansalaisen oikeus poistua maasta ja saapua maahan on rajoittamaton, ja he saattoivat siihen oikeuteensa vedota. Sellaiset ihmiset, jotka eivät tienneet, altistuivat valtioneuvoston progandalle, joka antoi ymmärtää, että tällainen oikeus on otettu pois. Tämä jälleen, ykkönen vai vitonen?

Ihmisten oikeudellisten toimintavalmiuksien ero räjähti. Jotkut ihmiset tiesivät, että Suomen kansalaisen oikeus poistua maasta ja saapua maahan on rajoittamaton, ja he saattoivat siihen oikeuteensa vedota. Sellaiset ihmiset, jotka eivät tienneet, altistuivat valtioneuvoston progandalle, joka antoi ymmärtää, että tällainen oikeus on otettu pois. Tämä jälleen, ykkönen vai vitonen?

Sekä erityinen kohta, jonka haluaisin nostaa esiin, ja joka keskustelussa on ollut ikään kuin häipynyt, on se, että meidän pitäisi tunnistaa, että meillä on koko joukko henkilöitä, joiden oikeudet toteutuivat pandemiatilanteessa paremmin. Esimerkiksi yhteiskunnan laajamittainen siirtymä etätyöhön, ruoan kotiinkuljetuspalveluiden ja vastaavien kehittyminen, ravintolapalveluissa siirtyminen esteettömien terassialueiden laajentamiseen on sellaisia, jotka parantaneet yhteiskunnan esteettömyyttä, ja sitä kautta liikuntaesteisten henkilöiden asemaa. Heidän oikeutensa toteutuivat paremmin, koska esteet, jotka sosiaalisesti tuottivat heille oikeuksien toteutumisen vajetta, ikään kuin poistuivat. Tämän tyyppiset mekanismit ovat ehkä sitä, mitä mielestäni tutkijaperspektiivistä meidän pitäisi erityisesti tarkkailla.

TIINA HEIKKILÄ: Voisiko se olla pysyvä muutos?

PAULI RAUTIAINEN: Kiinnostava kysymys on, että missä määrin ne muutokset, joita pandemiatilanne on pakottanut yhteiskunnan tuottamaan, ovat tuottaneet pysyväislaatuisia parannuksia ja missä määrin ne nähdään väliaikaisiksi toiminnoiksi, joista sitten palataan takaisin johonkin sellaiseen, joka ei ole automaattisesti parempi kuin se pandemian tuottama uusi käytäntö.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Tästähän on ollut keskustelua monestakin näkökulmasta. Esimerkiksi Piia Jallinoja, joka oli täällä kesäkuussa keskustelemassa koronasta ja tarinoista, kirjoitti Hesarissakin, että on paljon ollut puhetta siitä, että pandemia saa ihmiset ajattelemaan tämmöisiä isoja kysymyksiä: ilmastonmuutokseen ehkä opitaan reagoimaan reippaasti ja otetaan se tosissaan, koska pandemian uhka osoittaa meille ne oikeasti. Tai että olemme nyt tilanteessa, johon voimme jatkossakin joutua, ja ihmiset alkavat miettiä liikkumista ja muuta.

Piia Jallinoja ei ollut sitä mieltä, että näin olisi, vaan sitä mieltä, että ihmiset palaavat aika nopeasti siihen entiseen. Mutta ajattelisin, että ehkä jossain organisaatiotasolla ja instituutiotasolla muutos voi olla mahdollista. Esimerkiksi terveydenhuollossa tapahtui, on digipalvelujen lisääntyminen. Voidaan ottaa käyttöön etävastaanottoja ja aikaisemmin etätyöhön nihkeästi suhtautuvat työnantajatkin ovat saattaneet huomata, että itse asiassa tämä saattaakin olla ihan ok.

Me varmaan jonkin verran nähdään pysyväisluonteisempiakin muutoksia. Muuten varmaan on paljon sellaista, jossa me palataan vanhaan ja totuttuun.

PAULI RAUTIAINEN: Ihmisoikeuspolitiikan näkökulmasta kiinnostavaa on se, mitä tilanne on opettanut meille erilaisista empatiakuiluista. Miten niitä on ikään kuin toisaalta kurottu umpeen ja toisaalta niitä on sitten revennyt. Mistä ehkä kiinnostava tutkimustulos on se, että tiedetään, että osa väestöstä, äärimmillään Perussuomalaisten ja Kokoomuksen kannattajat on sellaisia, että heille on tärkeää ero niin sanotusti kunniallisiin ja kunniattomiin huono-osaisiin. Vastaavasti osa väestöstä, erityisesti tutkimusperusteisesti Vasemmistoliiton kannattajat on sellaisia, että heille on tärkeätä, että tällaista jaottelua ei tehdä. Tätä taustaa vasten hyvin kiinnostava keskustelu käytiin nyt alkusyksystä. Kun kaikkien puolueiden puheenjohtajat, mutta aivan etuetunenässä Vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo ja Vasemmistoliiton Li Andersson kertoivat, että heidän oikeudentajuaan vastaan sotii tartuntatautipäivärahan jakaminen ja antaminen niin sanotusti hupimatkailijalle, hupikoronansaajille. Tässä ikään kuin Andersson ja Ohisalo esittivät kannanottoja, jotka ovat ikään kuin vastoin sitä poliittista arvoavaruutta, jota heidän puolueensa klassisesti pitäisi edustaa.

Musta tämän sorttisiin asetelmiin kiinnittyminen on meille tärkeää, että meidän pitäisi tutkijoina yrittää ymmärtää, mitä tässä tapahtui. Ja sitä kautta meidän ihmisoikeuspolitiikalle olennainen ymmärrys esimerkiksi empatiakuiluista ikään kuin syvenisi.

TIINA HEIKKILÄ: Olemme puhuneet Seurannassa-sarjassa siitä, että mitä kaikkea korona on tehnyt näkyväksi.  Empatiakuilut se asia, mitä te listaisitte tähän. Jos menee tähän terveysturvallisuuteen ja jos jatkan arvosanojen kysymistä. Jos ajattelette tätä terveysturvallisuutta, mikä on ehkä pikkasen yksinkertaisempi arvioitava kuin yksilönoikeudet, joihin liittyy se, että ei tosiaan ole selvää, että mitä ne tarkoittavat: oikeus elämään vai oikeus käydä baarissa niin siitähän sitten miettii, mikä näistä on se tärkein oikeus? Kun katsoo vähän eri Twitter-tilejä, niin siellä sieltä löytyy monenlaista tulkintaa. Mutta jos te mietitte terveysturvallisuutta, niin minkälaisen arvosanan sen toteutumisesta Suomen pandemianhallinnassa antaisitte?

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Jos tarkastellaan vain pandemian hallintaa ja sitä, kuinka moni tähän tautiin sairastui tai kuoli vaikka kevään aikana, niin siinä antaisin aika korkean arvosanan. Suomi onnistui hyvin siinä, että kuolleita oli verrattuna muihin maihin selkeästi vähemmän. Myös tartuntojen leviäminen koko Suomen alueelle saatiin rajattua. Kysymys on, että millä hinnalla tämä on tehty. Onko se korkeampi kuin jossakin toisessa maassa, tai onko se hinta semmonen, jota me yhteiskuntana ajatellaan, että on kannattanut maksaa?

Mulla ei ole siis itselläni tähän vielä mitään vastausta. Ehkä sen takia, että on tehty niitä rajoitustoimia, paljon on jäänyt tekemättä: meillä on pitkät hoitojonot esimerkiksi kiireettömään erikoissairaanhoitoon ja ihmiset on menettänyt työpaikkojaan, lapset ei pystynyt käymään koulussa, tämän tyyppisiä juttuja, joilla voi olla tosi isoja vaikutuksia. Emme ei vielä tiedä niitä vaikutuksia ja niitten seurauksia ja niitä kustannuksia, joita inhimillisesti ja taloudellisesti sitten koituu. Siitä näkökulmasta katsottuna on vaikea sanoa.

Mutta jos ajatellaan vaan, että pandemian hallintaa kevään osalta, eikä oteta huomioon muita asioita, niin kyllä mä ainakin nelosen antaisin. Itse ajattelisin, että kyse on niin kuin kuitenkin kokonaisuudesta.

Olisi helppoa tarkastella vain yhtä kulmaa, mutta ajattelen, että tilanteessa, jossa pandemian vaikutukset läpäisevät koko yhteiskunnan, emme voi vain yhtä siiloa sinänsä tuijottaa. Toki kokonaisuuden arvioiminen on äärimmäisen haastavaa. Emme varmaan koskaan pysty yksiselitteisesti toteamaan. On hirveän vaikea sanoa, että mitä sitten olisi tapahtunut, jos pandemia olisi päässyt, tai se epidemia olisi Suomessa päässyt leviämään laajasti. Myös sillä olisi ollut valtavat seuraukset todennäköisesti ainakin inhimillisesti katsottuna ja siitä näkökulmasta näitä on tosi vaikea punnita.

PAULI RAUTIAINEN: Ihmisoikeuspoliittisesta näkökulmasta varmaan tullaan Göran Therbornin klassikkokirjan Eriarvoisuus tappaa tematiikkaan. Terveysturvallisuuden kokonaisvaltainen näkökulma, jota Liina-Kaisa peräänkuulutti, liittyy Therbornin eksistentiaalisen eriarvoisuuteen. Sen syntymekanismeja pitää elämänkaaritarkastella. Esimerkiksi nämä äsken mainitsemani ulossulkemisen mekanismit ovat sellaisia, jotka vaikuttavat hyvinkin dramaattisella tavalla ihmisten asemaan.

Me lakkautimme hyvin fundamentaalisesti tunnettuja palveluja: lastensuojelua, päihdehuoltoa, vaikeavammaisten henkilöiden kuntoutuspalveluita ja niin edelleen. Perustuen siihen tutkimustietoon, joka meillä on palveluiden merkityksestä ja näiden palveluiden lyhytaikaisesta sakkaamisesta, voimme tehdä olettamuksia, että vaikutukset tulevat olemaan merkittävä.

Vaikeinta tässä keskustelussa on se, että nyt meidän pitäisi laittaa pitkän tähtäyksen vaikutukset hyvin lyhyen aikavälin epidemian hillinnän kanssa samaan vaakakuppiin. Tämä ei ole kummallekaan näkökohdalle oikeutta tekevä malli. Sen takia suorastaan ehkä vähän kieltäydyn antamasta niin kuin tälle arvosanaa. Ehkä ei olla vielä siinä hetkessä, jolloin tämä arvosana voidaan antaa.

TIINA HEIKKILÄ: Se voi olla myös ihan viisasta.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Ihan hyvä näkökulma. Liittyen aikaisempaakin keskusteluun terveysturvallisuudesta eri vaikutukset jakautuvat eri tavoin väestössä.

Jossain oli joku Madonnankin video, jossa hän kylpee kylpyammeessa ruusujen keskellä ja hän miettii, kuinka korona on tämmönen great equalizer, joka koskettaa sekä kuninkaita että palvelijoita.

Näinhän se ei ole. Nyt jo nähdään, että rajoitustoimien vaikutukset kohdistuvat vahvasti niihin, joilla jo muutenkin saattaa mennä heikoiten. Sitten toisaalta myös alttius saada tartunta, eli se että kun meillä on kaupat auki ja meillä on baarit auki ja bussit kulkee, tartunnalle altistuvat monesti ne ihmiset, jotka ei vaikka työmarkkina-aseman osalta ole välttämättä niin hyvässä asemassa kuin me, jotka voimme kotoa käsin työskennellä.

PAULI RAUTIAINEN: Oikeastaan oikeudellisesti tämä liittyy siihen meidän hyvin pistemäisen välttämättömyyskeskusteluun, joka vedettiin silloin maaliskuun alussa. Monet poliitikot hakivat toimilleen alibia tästä oikeudellisesta välttämättömyydestä. Keväällä ehkä oikeusministeri Henriksson ja opetusministeri Andersson olivat tälle malliesimerkkejä. Kenties tässä myös näkyy se, että näillä molemmilla ministereillä oli ikään kuin oikeudellinen koulutuspohja, joten he saivat niin kuin kiinni siitä oikeudellisesta debatista enemmän kuin muut. Meille tuli hyvin banaali välttämättömyydestä keskustelu, jossa jokainen toimenpide arvioitiin pistemäisesti tehohoitopaikkojen kestävyyttä koskevaa välttämättömyyttä vasten. Samalla meni kokonaan laiminlyötiin normaali vaikutusarviointiapparaatti, ikään kuin sellainen normaali systeemianalyyttinen lähestymistapa jota olisi tarvittu.

Meidän pitäisi päästä tästä pistemäisestä välttämättömyydestä terveysturvallisuuden systemaattisempaan ja systeemianalyyttisempaan pakettiin.

Nyt, kun me ollaan siirrytty tähän koronan kanssa elämisen aikaan, niin meidän pitäisi päästä tästä pistemäisestä välttämättömyydestä terveysturvallisuuden systemaattisempaan ja systeemianalyyttisempaan pakettiin. Silloin oikeudelliset kysymyksenasettelut esimerkiksi rajoitustoimien valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa nähdäkseni asettuvat uuteen asentoon.

TIINA HEIKKILÄ: Onko mitään merkkejä siitä, että tämmöseen systemaattisempaan lähestymistapaan oltaisiin siirtymässä?

PAULI RAUTIAINEN: Käsitykseni mukaan hallitus noin suunnilleen näillä hetkillä on antamassa tartuntatautilain muutosesityksiä, jotka on ikään kuin syksyn ensimmäiset keskeiset muutosesitykset, jotka tulevat eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn. Oikeastaan nähdään näiden esitysten tullessa perustuslakivaliokuntakäsittelyyn hyvinkin pian. Uskon että perustuslakivaliokunta alkaa käsittelemään hyvin viipymättä varmaankin ensi viikolla, niin sen yhteydessä ikään kuin nähdään, että tapahtuuko tällaista ajattelunmuutosta. Tämä on just sellainen kohta jota niin kuin kannustan kaikkia katselemaan viikon-kahden sisään suomalaisessa eduskuntakeskustelussa.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Kun tätä yleistä julkista debattia käydään, se edelleen on aika pistemäistä, mutta siinä on tiettyjä konkreetteja asioita: on helpompi puhua testaamisesta ja maskeista kuin siitä, että jos lisätään testauskapasiteettia, niin mitä sitten tapahtuu kaikelle muulle meidän palvelujärjestelmästä tapahtuvalle? Mitä jätetään tekemättä, jos hoitajia siirretään esimerkiksi ottamaan koronatestejä ihmisiltä? Eli tämän tyyppistä keskustelua niin kun käydään vähemmän. Tämä olisi enemmän ehkä sen systeemisen ajattelun suuntaan.

TIINA HEIKKILÄ: Luuletko sen aika vielä tulee?

PAULI RAUTIAINEN: Poliittisessa järjestelmässä tällaista siirtymää ei ole tullut. Pidän ehkä jopa todennäköisempänä, että tällainen siirtymä nähdään ensin asiantuntijakeskustelussa, sosiaali- ja terveyspoliittisessa asiantuntijakeskustelussa, perustuslakikontrolliin liittyvässä asiantuntijakeskustelussa. Nämä niin kuin sitten tuottavat sen syötteen, joka voi tätä jollain tavalla muuttaa.

Nostaisin hyvän käytännön: pidin hirveän myönteisenä sitä, kuinka oikeuskansleri toukokuun nurkissa ikään kuin alkoi paimentaa valtioneuvostoa käyttämään valtioneuvoston periaatepäätösinstrumenttia. Sitä kautta oikeuskansleri ikään kuin aavistuksen verran ohjasi keskustelua kohti systeemisempää näkökulmaa. Vielä keväällä istui muutamia sellaisia työryhmiä, joilla oli raportointimandaattia ikään kuin kokonaisvaltaisesti, mutta näiden heijastumat poliittiseen keskusteluun olivat hyvin heikkoja.

TIINA HEIKKILÄ: Joo. No mennään vielä yhtään siiloon eli tähän oikeuteen elinkeinoihin. Kun laitettiin ravintoloita kiinni ja muita vastaavia rajoituksia tehtiin, käytiin paljon jukista keskustelua. Jos ajattelee oikeutta harjoittaa elinkeinoa, niin miten hyvin se nyt sitten toteutui tässä pandemianhallinnassa? Ehkä nyt kevättä pitää ennen kaikkea ja arvioida, koska syksyn rajoitukset ovat vasta tulossa, eikä niitä täsmälleen tiedetä.

PAULI RAUTIAINEN: Oikeutta elinkeinoon koskeva keskustelu oli meillä hirveen kiinnostavaa keväällä sen takia, että se oli hirveän epäsystemaattista eri elinkeinojen välillä. Oikeastaan se valtava kuilu, joka aukesi tavallaan ravintola elinkeinon- ja vaikka tapahtumateollisuuden kautta, on kuvaava.

Ravintolaelinkeinoa koskevat asiat kohotettiin valtiosääntöiseksi kysymykseksi ja niitä ratkottiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Niiden yhteydessä ikään kuin perustuslakivaliokunta katsoi että, näitä asioita ei voida säätää asetusta alhaisemmalla tasolla. Käsittääkseni eräs tänään (1.10.) annettu hallituksen esitys liittyy ravintolaelinkeinon asemaan ja jatkaa tätä.

Oikeastaan se valtava kuilu, joka aukesi tavallaan ravintola elinkeinon- ja vaikka tapahtumateollisuuden kautta, on kuvaava. Ravintolaelinkeinoa koskevat asiat kohotettiin valtiosääntöiseksi kysymykseksi ja niitä ratkottiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Tapahtumateollisuutta taas rajoitettiin ilman minkäänlaista erityistä perusoikeusargumentaatiota, eli tartuntatautilain nojalla ja yleisötilaisuuksia koskevilla rajoituspäätöksillä. Näiden päätösten osaksi otettiin opetus- ja kulttuuriministeriön ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toukokuun alkupuolella puolivälissä laatima ohje, joka esimerkiksi sanoo, että jokaisessa yleisötilaisuudessa, jokaisessa teatterissa, jokaisessa konsertissa ja niin edelleen kahden ihmisen välillä pitää aina olla metristä kahteen väliä. Ihmiset eivät saa esimerkiksi istua puolisonsa tai lapsensa kanssa vierekkäin.

Toisaalta opetus- ja kulttuuriministeriö THL ja aluehallintovirastot on itse tiedottaneet, ettei tätä ohjetta näin tarvitse näin noudattaa, vaan että ihmiset voi istua seurueissa. Jokainen, joka on käynyt teatterissa tai konsertissa tai muuta, tietää, että kyllä katsojapaikkojen ja elinkeinon harjoittamisen kannalta on ihan hiivatisti merkitystä, saako sinne tulla puolison ja lapsen kanssa vai pitääkö olla kahden metrin päässä.

Ja tässä ei ollut mitään oikeudellista kysymystä. Ketään ei edes kiinnostanut oikeudellisesti muuttaa niitä oikeudellisesti velvoittavia papereita, vaan me ollaan vain viestinnällisesti etäännytty siitä. Kontrasti tähän ravintolakeskusteluun on aivan valtava. Ja tämä kuvastaa myös sellaista valikoivaa politisoitunutta perus- ja ihmisoikeusajattelua, jota pidän erittäin huonona signaalina suomalaisesta yhteiskunnasta. Varsinkin, kun vaikuttaa siltä, että ravintola-alan ikään kuin erityiskohtelu perustuu alan edunvalvontajärjestöjen aktiiviseen lobbaustyöhön. Siis kertoo siitä, että ne, jotka pystyvät lobbaamaan itsensä perus- ja ihmisoikeusnäkökulmaan, saavat itselleen aivan erilaisen kohtelun.

TIINA HEIKKILÄ: Ravintolat kiinni joka paikassa, vaikka tartuntoja oli eniten Helsingissä tai Uudellamaalla. Miten alueellinen tasa-arvo yleisesti toteutui keväisessä pandemian hallinnassa? Kohdeltiinko eri alueita järkevästi ottaen huomioon se, että pandemian tilanne oli erilainen eri alueilla?

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Jälkiviisastelu on helpompaa, mutta itse peräänkuulutin keväällä sitä, että alueellisempaa sensitiivisyyttä olisi syytä ottaa enemmän mukaan päätöksentekoon, ja nimenomaan koska meillä oli paljon alueita, joissa näitä tartuntoja ei ollut. Mutta mehän emme tiedä, onko niin, että nimenomaan rajoitustoimien vuoksi niitä tartuntoja ei ollut siellä. Olisiko tilanne pysynyt yhtä hyvänä, jos vaikka Kainuussa olisi voinut olla ravintolat auki? Siinä mielessä näitä rajoitustoimia käytettiin ennaltaehkäisevässä mielessä, ja voisi keskustella, olivatko ne oikeasuhteisia siihen nähden, mikä tilanne oli. Tietysti valmiuslaki instrumenttina ohjasi siihen suuntaan. Pauli osaa siihen varmaan paremmin kommentoida.

PAULI RAUTIAINEN: Oikeudellisesta kehikosta se maailma, josta tulemme tällaisiin toimenpiteisiin, on tartuntatautilain maailma. Tartuntatautilaki lähtee siitä, että toimenpiteet tehdään ensin paikallisesti ja sitten alueellisesti. Itseasiassa tartuntatautilaki ei nykyisellään tunne mitään valtakunnallisia toimenpiteitä, vaan valtakunnallisuus syntyy siitä, että kaikkien aluehallintovirastojen alueella tehdään samalla tavalla. Eli se on tavallaan niin kuin läheisyysperiaatteella toimiva.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Tämä on myös terveyspolitiikassa suosittua. Mitä lähempänä tehdään, sitä ihmisten arkea koskevia päätöksiä, sitä hyödyllisemmäksi se katsotaan.

PAULI RAUTIAINEN: Se mikä musta oli kiinnostavaa, ja nyt palataan siihen, mistä olin siis huolestunut sillä maaliskuun puolivälissä…  Me siirrymme tästä maailmasta valmiuslain maailmaan siten, että rivissä olevat ministerit kertoivat, että valmiuslaki sanoo, että on tehtävä valtakunnallisia tylppiä toimenpiteitä. Valmiuslaki rakentuu sille samalle logiikalle, kun tää tartuntatautilakin, että me teemme mahdollisimman täsmällisiä rajattuja, oikein kohdennetun targetoituja toimenpiteitä.

Se juttu, jota Suomessa ei ole toistaiseksi vielä kunnolla perattu, ja mitä mä jälleen ikään kuin peräänkuuluttaisin meitä niin kuin tutkijoita ja erityisesti politiikan tutkijoita perkaamaan on se, että miten syntyi ja miten luotiin se poliittinen siirtymä ikään kuin tähän, että valmiuslaki käskee tekemään valtakunnallisia toimia. Sen jälkeen kun se oli tehty, niin ikään kuin meille syntyy myös sellainen oikeudellisesti tuntematon malli, että sosiaali- ja terveysministeriö alkoi käskyttää aluehallintovirastoja ja aluehallintovirastot loivat sellaisen, jälleen oikeudellisesti tuntemattoman koordinaatiorakenteen, joka ikään kuin valmistelee kaikille aluehallintovirastoille yhteiset päätökset.

Miten tämä syntyi? Käytännössä tämä syntyi siinä maaliskuun puolivälissä, ja tämä on jotain sellaista, mikä kaipaisi selittämistä. Sen jälkeen käynnistyivät ikään kuin polkuriippuvuudet, jotka johtivat siihen toimintakulttuuriin, joka me ollaan nyt nähty, ja se on ikään kuin luontevaa suhteessa niihin polkuriippuvuuksiin, mutta se lähtöhetki ja siinä tehdyt poliittiset valinnat pitäisi perata.

Alleviivaan tässä ikään kuin sitä, että päätös tehdä valmiuslain avulla valtakunnallisesti tylppiä toimenpiteitä on ollut luonteeltaan poliittinen päätös, jonka meidän hallituksemme on poliittisesti tehnyt siinä yhteydessä, kun valmiuslaki on otettu käyttöön. Meidän tulisi kysyä, jos me olemme ikään kuin kiinnostuneet yhteiskunnan kovasta vallankäytöstä, ketkä poliittiset toimijat ja miksi, millaisen poliittisen keskustelun tuloksena päätyivät tähän.

Alleviivaan tässä ikään kuin sitä, että päätös tehdä valmiuslain avulla valtakunnallisesti tylppiä toimenpiteitä on ollut luonteeltaan poliittinen päätös, jonka meidän hallituksemme on poliittisesti tehnyt siinä yhteydessä, kun valmiuslaki on otettu käyttöön. Meidän tulisi kysyä, jos me olemme ikään kuin kiinnostuneet yhteiskunnan kovasta vallankäytöstä, ketkä poliittiset toimijat ja miksi, millaisen poliittisen keskustelun tuloksena päätyivät tähän.

Siinä mielessä olen huolestuneena seurannut mediakeskusteluamme, että me elämme lokakuun ensimmäistä päivää ja maassa kukaan mediasta ei ole kysynyt tätä, vaikka tämä kysymys olisi pitänyt kysyä jo keväällä. Ja sen kysyminen keväällä olisi mahdollistanut alueellisesti ulottuvuudesta ihan eri tavoin.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Nythän on siirrytty tähän alueelliseen ulottuvuuteen, koska ei olla enää valmiuslain maailmassa. Olen ihan samaa mieltä kuin Pauli, että nimenomaan näitä tulisi sitten jälkeenpäin huolellisesti tarkastella.

Jos verrataan kevättä ja nykyhetkeä, jossa nyt toimitaan alueellisessa tartuntatautilain mukaisessa maailmassa, niin kevään tilanne on ollut se, että tietoa tästä koko sairaudesta on ollut hirveän vähän ylipäätään saatavilla. Vaikka suomessa me olemme olleet onnekkaita siinä, että epidemia rantautui tänne jossain määrin myöhemmin kuin muihin maihin, ja täällä oli pikkasen aikaa varautua. Mutta siinä tilanteessa arvio siitä, että koko pistetään kiinni on ollut helpompi tehdä. Se on ollut myös ratkaisu, jolla on tätä epävarmuutta jossain määrin ehkä pyritty hallitsemaan.

Ajattelen, että tässä kohden kynnys rankkoja toimenpiteitä käyttöön uudelleen on varmaan aika korkea.

PAULI RAUTIAINEN: Kuin omasta roolistani katselen, niin haluaisin nostaa esiin keväältä niitä kamppailuja. Meidän pitäisi päästä irti siitä epäpoliittisuudesta, ja nähdä poliittista toimijuutta. Yksi erittäin kiinnostava kamppailuihin mainitsemisen ravintola rajoituksiin liittyen käytiin eduskunnassa valtioneuvostossa ja tasavallan presidentin esittelyssä ravintolarajoituksiin liittyen.

Hallitus esitti valtakunnallisia ravintolarajoituksia, eduskunnan perustuslakivaliokunta dumasi nämä, ja sanoi, että pitää olla alueellisuuden malli, ja se loi keskustelun siitä, että miten se rakennetaan asetusapparaattiin. Sosiaali- ja terveysvaliokunta antoi ainakin osan oikeudellisista asiantuntijoista mielestä perustuslakivaliokunnan lausunnosta vakavasti irtaantuneet muutokset pykäliin. Tämä johti tähän ravintolapakettiin, joka meillä nyt on.

Tämä aloitti keskustelun, jossa lopulta eduskunnan puhemies Matti Vanhanen totesi, että hänen nähdäkseen sosiaali- ja terveysvaliokunta toimi oikein. Seuraava episodi nähtiin pari päivää myöhemmin tasavallan presidentin esittelyssä, jossa presidentille esiteltiin laki vahvistettavaksi. Tapahtui meidän poliittisessa kulttuurissamme harvinainen hetki. Oikeuskansleri puki päälle tasavallan presidentin oikeudellisen neuvonantajan viitan, roolin joka hänelle kuuluu, mutta joka on meidän itsenäisyyden ajan historiassa esiintynyt muutamia kertoja. Tässä ominaisuudessa tasavallan presidentin oikeudellisena neuvonantajana oikeuskansleri saneli presidentin esittelyyn oikeudellisen näkemyksen siitä, että tätä eduskunnan säätämää lakia on tulkittava toisin kuin sosiaali- ja terveysvaliokunta oli halunnut.

Olemme käyneet hitonmoista oikeudellista kamppailua tästä valtakunnallisuus-alueellisuus-mallista. Saattaa olla, että tämä on niin monimutkaista ja harvinaista ja tapahtuu juuri sellaisen toimijuuden kautta kuin ”oikeuskansleri presidentin oikeudellisen neuvonantajan roolissa tasavallan presidentin esittelyssä”, että media ja julkinen keskustelu ei ole kyennyt pureskelemaan, että mitä tämä oikein on.

Tämä taas puolestaan tietysti pelasti tasavallan presidentin siltä, että presidentin ei tarvinnut itsenäisesti käyttää, niin kun sanella tätä asiaa valtioneuvoston pöytäkirjaan, joka purki presidentin ja valtioneuvoston välisen konfliktin keväällä, jota oli asemoitunut muun muassa tähän nyrkkiin liittyen ja niin edelleen. Tällaisiin hetkiin katseen kiinnittämällä huomaa, että olemme käyneet hitonmoista oikeudellista kamppailua tästä valtakunnallisuus-alueellisuus-mallista. Saattaa olla, että tämä on niin monimutkaista ja harvinaista ja tapahtuu juuri sellaisen toimijuuden kautta kuin ”oikeuskansleri presidentin oikeudellisen neuvonantajan roolissa tasavallan presidentin esittelyssä”, että media ja julkinen keskustelu ei ole kyennyt pureskelemaan, että mitä tämä oikein on.

Tutkijaperspektiivistä sanoisin, että meidän ikään kuin pitäisi kaivautua tällaiseen ja aidosti ymmärtää, mitä tässä on tapahtunut. Se ehkä edellyttää sitä, että pääsemme tämän keskustelun ohi, jota media on tavallaan käynyt jos asioita vaan pyörii nopeasti Ylellä uutisjournalistisesti pari päivää kunnes tulee seuraava asia.

TIINA HEIKKILÄ: Mitkä asiat ovat näkökulmastanne ravintoloiden lisäksi ylikorostuneet tässä koronauutisoinnissa?

PAULI RAUTIAINEN: Oikeus on ylikorostunut. Oikeudesta on tehty politiikan alibi. Monet toimijat ovat perustelleet oikeudella, että heidän kätensä on sidottu, tavalla joka ei kestä oikeudellista päivänvaloa.

Korostunut on myös valtioneuvosto, joka on itse sitä korostanut. Valtioneuvosto on samalla myös ja häivyttänyt eduskunnan toimijuuden roolin. Me olemme olleet niin ilahtuneita meidän viisikostamme televisiossa, ja se on ikään kuin tarjonnut kansalle turvallisuutta. On varmaan ollut välittömään väestön hallintaan tärkeääkin, että asia on tehty näin. Se on samalla piilottanut hirveän paljon toimijuutta.

Meillä on myös korostunut suunnittelemattomuus. Mehän tiedämme, että esimerkiksi valmiuslain käyttöönottoasetukset ovat olleet hyvinä aikoina kirjoitettuna pöytälaatikkoon, ja meillä on ollut manuaali niiden käyttämiseen. Me ollaan harjoiteltu niitä lukuisissa valmiusharjoituksissa. Olemme luoneet tilanteen, jossa meillä on korostettu, että yks kaks yön pimeinä tunteina joku virkamies on ikään kuin omin pienin kätösin naputellut jonkinnäköisen paperin, vaikka oikeasti sen paperin pohja on ollut 5 vuotta pöytälaatikossa ja siihen on vaikuttanut valtava systeeminen kokonaisuus.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Ajattelen kanssa, että kyllähän keväällä nousi nimenomaan valtioneuvoston rooli esille. Etenkin pääministerin rooli oli hyvin korostunut, ja se on varmasti olikin akuutissa tilanteessa ihan hyvä asia. Mutta se aiheuttaa mielestäni jossain määrin pulmia nyt. Eli totuimme siihen, että Sanna Marin tulee ja kertoo, saako lähteä mökille vai ei. Nyt me ikään kuin odotamme sitä samaa. Alueellisten ja paikallisten terveysviranomaisten näkyvyys ei ole ollut yhtä isoa ja vahvaa. Se voi aiheuttaa heidän toimijuudessaan viestinnällisiä pulmia.

Totuimme siihen, että Sanna Marin tulee ja kertoo, saako lähteä mökille vai ei. Nyt me ikään kuin odotamme sitä samaa. Alueellisten ja paikallisten terveysviranomaisten näkyvyys ei ole ollut yhtä isoa ja vahvaa. Se voi aiheuttaa heidän toimijuudessaan viestinnällisiä pulmia.

Sosiaali- ja terveysministeriö sanoo, että nyt alueella pitäisi toimia näin, ja alueet väittävät, että emme saa kunnollisia ohjeita. Eli ollaan limbossa, jossa kukaan ei halua ottaa liiderin vastuuta. Ehkä kevään toiminta on jossain määrin vaikuttanut tähän. Julkisessa keskustelussa se oikein väärin-tyylinen tarve käsitellä sitä, että onko nyt tehty oikein vai onko tehty väärin… Hyökkäys esimerkiksi meidän keskeisiä virkahenkilöitä kohtaan tämän tyyppisestä näkökulmasta. Meillä on hirveä määrä korkean koulutuksen saaneita ihmisiä, jotka sitä omaa paniikkia ja muuta epämukavuutta purkaakseen haluaa etsiä syyllisiä siihen, että kun on tätäkään ei nyt osattu hoitaa. Se on ehkä yksi syy, minkä takia me ei päästä keskustelemaan niistä oikeasti tärkeistä asioista, kun haetaan yksittäisistä sanomisista tai muista syyllistä.

PAULI RAUTIAINEN: Tämä näkyy hirveen hyvin oikeudellisesti kiinnostavana kysymyksenä siten, että sellaiset paketit, joissa ei etsitä syyllistä, jäävät myös piiloon.

Mielestäni ehkä räikein oikeudellinen virhe on ollut se, että valtioneuvosto käytti valmiuslakia perusopetuksen jälkeisen koulutuksen sulkemiseen. Valtioneuvosto jo toukokuun puolivälissä totesi, tälle ei ole tarvetta, ja meidän voimassa oleva koulutuslainsäädäntö (niin kuin me nyt näemme tänä syksynä) mahdollistaa etäopetuksen ja kaiken muun vaikka yliopistoissa ilman valmiuslakia. Siitä huolimatta Opetus- ja kulttuuriministeriö antoi useita kertoja kevään aika (ollessaan jo viimeisiä antaessa niin kuin varmuudella tietoinen siitä, että valmiuslakia ei tarvitse käyttää näihin) valmiuslain käyttöönottoasetuksen, joka siis merkitsee meidän järeimmän oikeudellisen instrumentin, eli valmiuslain tietoista väärinkäyttöä. Mutta koska sulkemisella on niin vahva yleinen legitimaatio, kukaan ei etsi tässä asiassa syyllistä, eikä mun mielestä pidäkään etsiä syyllistä. Ei pidäkään henkilöidä tätä, mutta ikään kuin nyt kun se ei henkilöidy mihinkään meillä.

Kukaan ei ole esimerkiksi viemässä opetusministeriä valtakunnanoikeuteen. Tällaisen debatin tästä voisi ammentaa. Sillä olisi erittäin hyvät oikeudelliset perusteet, aivan yhtä lailla kuten mielestäni on erittäin hyvät oikeudelliset perusteet sille, että tällaista debattia ei ole, ja en missään nimessä toivo, että tällainen debatti tulisi. Muut tämä koko kysymys on ikään kuin kadonnut nyt.

Pitäisi päästä tällaisiin niin kuin systeemisiin prosessikysymyksiin kysymään, miksi näin tapahtui, silloin kun niitä ei kiinnitetä henkilöihin, ja tästä olen huolestunut. Pitäisi päästä henkilöistä prosesseihin. Tämä tietysti liittyy viisikkoomme ja pääministerimme ja siihen vahvaan henkilökulttiin.

Joskin myös nostaisin tästä henkilökultista yhden keskustelun, josta olen huolissani ihmisoikeusoikeuspoliittisesti: se keskustelu, jota me ollaan hallituksen keskeisistä ministereistä, ei kerro suomalaisesta tasa-arvosta kovin hyvää.

Helsingin Sanomat on kirjoittanut siitä, että on ollut hienoa, että maata on vaikeina aikoina siunattu keskimittaisella pääministerillä, koska hän ei silloin joudut käyttämään korkokenkiä, ja hän kykenee pukeutumaan uskottavasti asusteisiin, jotka ovat vastineita miehen tummalle puvulle. Jos me ihan vakavasti katsotaan tätä keskustelua, niin tämä ei kerro tasa-arvopolitiikasta kauhean hyvää. Tämä on myöskin ehkä juttu, joka on peittynyt. Me olemme suvainneet itsellemme sellaista, jota me ehkä emme suvaitse normaaleissa oloissa. Emme ole halunneet mennä sanomaan, että jonkinlaiset kommentit ovat ylilyöntejä ja äärimmäisyyksiä ja olemme sallineet, että ihmiset ovat reagoineet monin eri tavoin. Mutta ehkä meidän pitäisi myös katsoa, mitä kieli ja puhunnan tapa kertoo meistä.

TIINA HEIKKILÄ: Kriisitilanne tuon jännittäviä piirteitä yhteiskunnasta ja ihmisistä. Kello on verran, että täytyy kysyä tällainen viimeinen kysymys. Meillä on syksy tulossa ja seuraavana tulee taas uusia rajoituksia. Ravintolat ovat rajoituksia saamassa 8.10., ja jotakin lisärajoituksia varmaan on myös tulossa. Odotatteko tältä syksyltä, että onko mahdollista, että tulossa yhtä tiukkoja tai jopa tiukempia rajoituksia kuin keväällä? Se tietenkin riippuu pandemiatilanteesta, mutta uskotteko, että se on ylipäätänsä mahdollista, kun meillä ei ole valmiuslakia käytössä. Tottelevatko ihmiset aluehallintovirastoja, kun Sanna Marin kertomassa, että mökille ei saa mennä, niin uskotaanko aveja?

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Olen vähän enemmän huolissani kuin viime keväänä siinä mielessä, että kynnys näihin isoihin toimiin on ehkä korkeampi. Virus levinnyt jo hyvää tahtia väestössä. Tavallaan hinta rajaustoimien tekemiseen on entistä korkeampi koko ajan, koska meillä on takana jo isoja toimenpiteitä, joilla on vaikutusta esimerkiksi talouteen ja muuhun. Totta kai vielä tulee näin globaalin talouden vaikutukset esimerkiksi vientiteollisuuteen ja muuhun.

Varmaan jokainen kantaa osittain vastuuta sikäli, että keväällä meillä osa viranomaisistakin puhui, että syksyllä tilanne olisi erilainen. Mielestäni ehkä yksi iso virhe, johon ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota oli se, että ei ehkä osattu viestiä sitä, että voi olla vuosien kakku, jota me nyt lusitaan. Sen sijaan oli helppo tuudittautua siihen, että kohta joku ihmelääke tulee ja pelastaa meidät. Tärkeää olisi kyky tukea ihmisten resilienssiä noudattaa rajoituksia.

Sikäli kynnys rajoitusten käyttöönottoon voi olla syksyllä korkeampi, ja se voi tietysti jossain määrin hidastaa sitä reagoimista. Luulen, että jos pystymme pysymään alueellisessa mallissa, mikä mielestäni olisi kannattavinta, ja nähdään paikallisia hetkellisiä tiukkoja rajoituksia. Meillä on nyt jo esimerkkejä, että jossain Kuhmossa saatiin muutaman viikon hyvin tiukoilla rajoitustoimenpiteillä epidemia hallintaan. Sen sijaan, että koko Suomi pistettäisiin kiinni, toivoisin, että toimittaisiin paikallisesti. Näyttää vähän myös siltä, että suosituksia on hankala ottaa käyttöön uudestaan, ja väsymys ja muu voi vaikuttaa siihen. Keväällä meillä oli vahva kansallinen ajattelu siitä, että ollaan täällä kotona ja kestetään tämä. Ja nyt, kun ollaan tavallaan sen edessä, että ei tämä mennytkään näin.Varmaan jokainen kantaa osittain vastuuta sikäli, että keväällä meillä osa viranomaisistakin puhui, että syksyllä tilanne olisi erilainen. Mielestäni ehkä yksi iso virhe, johon ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota oli se, että ei ehkä osattu viestiä sitä, että voi olla vuosien kakku, jota me nyt lusitaan. Sen sijaan oli helppo tuudittautua siihen, että kohta joku ihmelääke tulee ja pelastaa meidät. Tärkeää olisi kyky tukea ihmisten resilienssiä noudattaa rajoituksia.

TIINA HEIKKILÄ: Kiinnitin kanssa huomioita, että keväällä paljon perusteltiin väliaikaisuudella sitä, että tämän voi kestää ja se ehkä en tiedä onko se ihan tosi vastuullista viestintää myöskään.

PAULI RAUTIAINEN: Sosiaali- ja terveysministeriössä on valmisteilla niin sanottu iso tartuntatautilain muutos. Menemättä sen yksityiskohtiin voi sanoa, että meillä on kehitystrendi, jossa sellaiset asiat, jotka aiemmin miellettiin valmiuslailla säädeltäviksi, valuvat nyt meidän normaaliin lainsäädäntöömme, eli tartuntatautilakiin ja myös muuhun lainsäädäntöön. Tämä kertoo, että meidän poikkeuksen ja normaalin väline raja kalibroituu uudestaan.

Jos teoretisoidaan hiukan, Agambenin ajatteluun liittyvä poikkeustilan normaaliksi tuleminen on juttu, joka ei ole ollut suomalaiselle yhteiskunnalle leimallista. Kenties se on leimannut ranskalaista yhteiskuntaa tai yhdysvaltalaista yhteiskuntaan terrori-iskujen jälkeen. Mutta nyt me näemme, että olemme mukana tässä oikeudellisessa kehikossa, eli agambenilainen pysyvä poikkeustila on tulossa keskuuteemme. Olemme luomassa siihen liittyvää niin kun pienoispoikkeustilalainsäädäntöä, ja se kalibroituu monella tapaa.

Julkisena olevissa lausuntokierroksella olevissa lainvalmistelu asiakirjojoissa viitataan esimerkiksi siihen, että sääntelyinstrumentteja tarvittaisiin epidemian kiihtymisvaiheen hallinnassa syksyllä 2021. Se tarkoittaa sitä, että meidän valtiosääntöiseen arviointiimme syötetään tietoperustaa, joka sanoo, että elämme tämän kanssa ainakin pari vuotta. Tämä on tosiaan radikaalisti erilainen ja edellyttää erilaista lähestymistapaa.

Eli näemmekö koronan jatkossa enää sosiaalisena riskinä johon sosiaaliturvajärjestelmän pitää ottaa koppi? Mehän keväällä otimme siitä kopin tällä niin sanotulla epidemiatuki ykkösellä, joka ennen kaikkea helpotti etäopetukseen ja erilaiseen omaehtoiseen karanteeniin siirtyviä ihmisiä. Tästä ollaan nyt luovuttu. Nyt syksyllä vastaavantyyppisiä tapahtumia kohtaavat ihmiset eivät enää ole näiden järjestelyjen piirissä.

Luotiin toimeentulotukea ihmisille nauttiville ihmisille niin sanottu epidemiatuki kakkonen, joka on tarkoitettu ainoastaan niille henkilöille, jotka kohtasivat koronaan liittyviä sosiaalisia riskejä keväällä. Mutta enää syksyllä koronariskejä kohtaavat ihmiset eivät olekaan näiden erityisten sosiaaliturvajärjestelyjen piirissä. Tässä meille syntyy malli, että on sellaisia ikään kuin väliinputoamisia ja sellaisia tavallaan riskitapahtumia, sellaisia tavallaan ihmiskohtaloita, joista me kannettiin huolta ja joista me nähtiin, että hyvinvointivaltion tulee ottaa niihin koppi, niin me ei enää välitetä, eikä meillä ei enää ole poliittista voimaa, joka niin kuin sanoisi, että meidän pitää ottaa näihin kiinni. Tämä on keskeinen ajattelullinen muutos.

Viime keväänä huomattiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan sitä tipahti läpi sellainen vallitsevaa valtiosääntödoktriinia rikkonut lakiesitys, joka asetti pitkäaikaistyöttömät, ennen koronaa pitkäaikaistyöttömät joutuneet, muita heikompaan asemaan tavalla, jota meidän vakiintunut yhdenvertaisuusmallimme ei olisi hyväksynyt.

Kansanedustaja Anna Kontula oli lakivaliokunnassa ainut, joka kiinnitti tähän huomion oikeudellisesti perustellusti. Syksyllä se oli hyvin marginaalinen jo suppea valmiiksi huono-osaisten ryhmä, joka levähti turvaverkosta läpi. Muuten me venytimme turvaverkkoa, ja nyt me otetaan se turvaverkko siitä välistä pois. Tämä meidän pitäisi saada yhteiskunnalliseen keskusteluun. Meidän pitäisi entistä vähemmän puhua rajoituksista. Meidän tulisi entistä enemmän puhua siitä, että meidän yhteiskuntamme normaalit keinot, ja sitä kautta sosiaaliturvajärjestelmä kykenee ottamaan sosiaalisista riskeistä kopin.

LIINA-KAISA TYNKKYNEN: Hirveän tärkeä pointti, että nyt kun isojen rajoitusten käyttöön ottamisen kynnys on hyvin korkea, se tarkoittaa, että meillä tulee altistumista enemmän, ja meillä tulee tartuntoja todennäköisesti enemmän. Silloin riskit realisoituvat paljon suuremmalle porukalle, koska ihmiset ovat alttiimpia sen takia, että yritämme elää normaalia elämää niin paljon kuin mahdollista. Sosiaaliturvajärjestelmän rooli on äärimmäisen tärkeä ja tunnustettu äärimmäisen tärkeäksi ei vain siinä tilanteessa, kun korjaillaan rajoitustoimien aiheuttamia menetyksiä ihmisten toimeentuloon ja muuhun, vaan myös se on myös pandemianhallinnan väline. Sosiaaliturva on eräs tapa tukea ihmistä siinä, että hän oikeasti pystyy myös noudattamaan niitä toimia.

Sosiaaliturvajärjestelmän rooli on äärimmäisen tärkeä ja tunnustettu äärimmäisen tärkeäksi ei vain siinä tilanteessa, kun korjaillaan rajoitustoimien aiheuttamia menetyksiä ihmisten toimeentuloon ja muuhun, vaan myös se on pandemianhallinnan väline. Sosiaaliturva on eräs tapa tukea ihmistä siinä, että hän oikeasti pystyy myös noudattamaan niitä toimia.

PAULI RAUTIAINEN: Esimerkiksi tartuntatautipäivärahan ja muiden käytössä olevien sosiaaliturvainstrumenttien tarkoituksena on muun muassa estää se, että ihmisillä, jotka voivat potentiaalisesti levittää sairautta väestössä, on taloudelliset mahdollisuudet pysyä kotona. Esimerkiksi tämä omaehtoinen karanteeni on ongelmallinen väline, koska työlainsäädäntö ja sosiaaliturvalainsäädäntö ei tunne sitä. Työlainsäädäntö ja työnantaja voivat aivan vapaasti todeta, että henkilön on tultava töihin. He voivat kohdella omaehtoisessa karanteenissa olemista asiattomana syynä olla poissa työstä. Tällöin ikään kuin omaehtoinen karanteeni ei toimi siinä merkityksessä, joka sillä on. Pidän erittäin ongelmallisena sitä, että olemme operoineet harmaalla alueella olevilla instrumenteilla.

Nyt, kun elämme koronan kanssa pidempään sosiaalisena riskinä, sairautena sairauksien joukossa, meidän pitäisi varmistaa, että meidän nämä instrumentit toimii. Jotta ne voivat toimia, meidän on tunnistettava ne lainsäädännön tasolla, eikä jätettävä asioita tällaisiin omaehtoinen karanteenityyppisiin pehmeisiin instrumentteihin. Tätäkään keskustelua meillä ei oikeastaan ole haluttu käydä.

TIINA HEIKKILÄ: Eli kun pandemia jollain tavalla vakiintuu, väliaikaisratkaisut ei riitä eikä harmaalla alueella operointi ole järkevää. Kiitän teitä tässä vaiheessa, eli kiitoksia Pauli Rautiainen ja Liina-Kaisa Tynkkynen tästä keskustelusta ja keskustelu varmasti jatkuu.