99 % suomalaisista autoilijoista ilmoittaa kyselytutkimuksissa huolehtivansa liikenneturvallisuudesta (Liikenneturva 2012). Mittaukset kuitenkin osoittavat, että vain 84 % autoilijoista käyttää vilkkua kääntyessään (Liikenneturva 2018). Kyselyjen mukaan 61 % ilmoittaa joutuneensa vaaratilanteeseen, kun autoilija ei ole antanut suuntamerkkiä (Liikenneturva 2019). Tuuli Turjan alustuksen perusteella suuntavilkunkäytön voi todeta olevan paitsi liikenneturvallisuutta myös viestintää, jolla on voimakas sosiaalinen lataus. (Turja 2014).

Koronavilkun avulla Suomessa pyritään tehostamaan koronaviruksen tartuntaketjujen jäljittämistä ja estämään pandemian leviäminen digitaalisin keinoin. Suomessa suunniteltu ja pilotoitu kansallinen mobiilisovellus perustuu vapaaehtoiseen suostuntaan osallistua mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseen. Sovellus rakentuu tiedon anonyymille jakamiselle muille käyttäjille samaan tapaan kuin lukuisissa muissa maissa. Sovelluksen ovat tuottaneet kotimaiset viranomaiset (THL, STM ja Kela) yhteistyössä tamperelaisen ohjelmistosuunnittelijan (Solita) sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden digitalisaatiota edistävän valtiollisen toimijan (SoteDigi) kanssa.

Koronavilkkua voi ajatella uudenlaisena ”digitaalisen hyvinvointivaltion” pilottihankkeena Suomessa. Koronavilkun toteuttaneet viranomaiset ja sen suunnitelleet asiantuntijat ovat julkisten lausuntojen perusteella kiinnittäneet huomiota erityisesti sovelluksen yksityisyyden suojaan, läpinäkyvyyteen ja tietoturvallisuuteen. Esimerkiksi Solitan (blogi 26.6.2020) mukaan: ”Sovellus ei kerää henkilötietoja, sijaintitietoja tai mitään muitakaan henkilökohtaisia tietoja.” Näihin huolenaiheisiin liittyen Solitan teknologia-asiantuntija Sami Köykkä vakuutteli kesällä Twitterissä, että: ”Projektissa on mukana helvetin kovia tietoturvatyyppejä.” (@samikki 31.7.2020).

Koronavilkun käyttöönoton myötä on noussut kuitenkin huolenaiheita, sillä esimerkiksi Android-puhelimissa Bluetooth-yhteys vaatii toimiakseen sijaintitietoja (Googlen Android-ohjeet). Helsingin Sanomien selvityksen (2.9.2020) mukaan Koronavilkku ei kuitenkaan käytä kyseisiä sijaintitietoja, vaan kyse on Googlen suunnittelemasta käyttöjärjestelmästä. Kiinnostava havainto on se, että ”itse asiassa Google ja Apple ovat suunnitelleet sovelluksesta suurimman osan. Siten kaksi suurta teknologiajättiä määrittelevät, millaisia älypuhelinsovelluksia valtiot voivat ylipäänsä kehittää koronavirustartuntojen jäljittämiseen.” (Emt.)

Vaikka esimerkiksi Android-käyttöjärjestelmän omistaja Google on väittänyt, ettei yksilöitä ole mahdollista tunnistaa sen keräämien sijaintitietojen perusteella, vuonna 2013 ryhmä MIT:n ja Harvardin tietojenkäsittelytieteen tutkijoita osoitti, että kuka tahansa analyytikko, jolla on oikeat työkalut, voi helposti tunnistaa tietyn yksilön valtavasta määrästä dataa, koska ihmiset liikkuvat säännönmukaisesti (Zuboff 2019).

Tunnistamistietoja koskevat tutkimukset osoittavat, että vain muutama tavu anonymisoimatonta dataa (postinumero, syntymäaika ja sukupuoli, eli käytännössä sosiaaliturvatunnus ja postinumero) riittää tunnistamaan tietyn henkilön terveystiedot jopa 77 % tarkkuudella, mikäli nämä tiedot saa jostain käsiinsä. Tunnetuin tapaus on Yhdysvalloista vuodelta 1997, missä nykyisin MIT:n professorina toimiva Latanya Sweeney onnistui tunnistamaan Massachusettsin kuvernöörin terveystiedot vertaamalla niitä Cambridgeen rekisteröityneiden äänestäjien rekisteristä kerättyihin tietoihin (Sweeney 2015).

Edellä mainituista ”valvontakapitalismiin” (Zuboff 2019) liittyvistä ongelmista huolimatta kansalaisia on kehotettu laajalti ottamaan teknologiajättien sanelema koronasovellus vapaaehtoisesti käyttöön. Vuorokauden sisällä Koronavilkun latasi yli miljoona suomalaista, joten viranomaisten kehotuksia on myös noudatettu. Esimerkiksi Aamulehden (2.9.2020) mukaan: ”Nopean lataustahdin voidaan nähdä kertovan suomalaisten ennakkoluulottomasta suhtautumisesta digiratkaisujen mahdollisuuksiin.”

Tutkimusten perusteella ennakkoluulottomuus on kuitenkin suhteellista. Suurin osa netinkäyttäjistä antaa joka päivä suostuntansa tietojen keräämiseen, mikäli he saavat tietojen luovuttamisesta jotain hyötyä, vaikka he eivät luottaisikaan palveluntarjoajiin, kuten Googleen tai Appleen. Tämä tunnetaan viestinnän tutkimuksessa yksityisyysparadoksina (Barnes 2006). Kyse ei ole niinkään suomalaisten ennakkoluulottomuudesta, vaan siitä, että useimmilla huoli omasta ja läheistensä terveydestä ajaa yksityisyydensuojan ohi. Tarkastelen kyseistä paradoksia oireena valvonnan banalisoitumisesta. Aloitan tarkastelun poikkeuksellisista yhteiskunnallisista olosuhteista, joissa Koronavilkku on otettu käyttöön.

Väestön valvonnasta epävarmuuden hallinnointiin

Maailmanlaajuisen koronapandemian ensimmäinen aalto toi poikkeusolot Suomeen ensimmäistä kertaa sotien jälkeen. Pandemian takia Suomessa päädyttiin rajoittamaan lähiopetusta ja julkisia kokoontumisia sekä sulkemaan rajoja ja kuntien tarjoamia palveluita. Ihmisiä kehotettiin välttämään kontakteja viruksen leviämisen estämiseksi. Sairastuneita ja vanhuksia kehotettiin eristämään itsensä karanteenia vastaaviin olosuhteisiin. Ulkomailla oleskelleita suositeltiin jäämään kotiin parin viikon karanteenin. Suomessa ihmisten liikkumista ja karanteenia ei kuitenkaan valvottu lukuun ottamatta tilapäistä Uudenmaan rajojen sulkemista, jota perustuslakiasiantuntijat kritisoivat liialliseksi perusoikeuksien rajoittamisen näkökulmasta (Perustuslakiblogi, Scheinin ja Rautiainen 26.3.2020).

Suomessa perusoikeuksien loukkaaminen on mahdollista Suomen perustuslain nojalla, jossa: ”Perusoikeuksista voidaan säätää lailla tai […] valtioneuvoston asetuksella sellaisia tilapäisiä poikkeuksia, jotka ovat välttämättömiä Suomeen kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen samoin kuin muiden kansakuntaa vakavasti uhkaavien, laissa säädettyjen poikkeusolojen [kuten pandemian] aikana.” (Suomen perustuslaki 23 §, Finlex 1999). Poikkeusolojen tarkoitus on suojata haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien kuten vanhusten ja sairaiden lisäksi koko väestöä, jolla ei ole suojaa kansanterveyttä uhkaavalta koronapandemialta. Julkisten arvioiden mukaan tällaista suojaa esimerkiksi rokotteen muodossa ei ole myöskään välittömästi odotettavissa.

Kaikkein jyrkimpien kriitikoiden mukaan poikkeusolojen vaarana on normaalioloihin pitkittynyt kriisi, jossa poikkeustilasta tulee sääntö, joka siirtää vallan kansalta toimeenpanevalle vallalle. Poikkeustilassa parlamentti ei ole enää suvereeni lainsäädäntöelin, vaan sen rooli kaventuu vahvistamaan toimeenpanovaltaa, mikä filosofi Giorgio Agambenin (2003, 19) mukaan on muuttunut pysyväksi kriisinhallintamekanismiksi kaikissa moderneissa yhteiskunnissa. Agambenin kiistelty tulkinta poikkeustilasta modernin yhteiskunnan sääntönä pohjaa filosofi Walter Benjaminin esittämälle väitteelle, jonka mukaan poikkeustila näkyi maailmansotien aikana yhä enenevissä määrin turvallisuuteen nojaavana hallintatekniikkana (emt., 6–7).

Normaalioloihin laajentuneesta poikkeustilasta kenties räikein esimerkki on ”terrorismin vastainen sota” ja sen myötä perustettu Guantánamo Bayn vankileiri Kuubassa (emt., 38–39), joka on jatkunut Yhdysvalloissa syyskuun 11. 2001 terrori-iskuista lähtien. Agamben (il manifesto 26.2.2020) kritisoi edellä mainituista syistä kotimaassaan Italiassa koronapandemian leviämisen estämiseksi käytettyjä poikkeuksellisia toimenpiteitä ”hillittöminä, järjenvastaisina sekä täysin perusteettomina”, kun Pohjois-Italiassa muutamia satoja ihmisiä oli sairastunut Covid-19 tautiin, jota hän vertasi flunssaan. Ensimmäisen aallon seurauksena Italiassa kuoli lopulta kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Yhteiskunnan sulkemiselle ja rajoituksille alettiin etsiä pian ensimmäisen aallon jälkeistä ulospääsyä myös Suomessa (esim. Valtioneuvosto 3.5.2020, Hetemäen raportti). Tähän laajamittainen testaus ja tartuntaketjujen jäljittäminen ja sairastuneiden eristäminen ja hoitoonohjaus on nähty parhaana mahdollisuutena. Tällöin valvonta mahdollistaa mahdollisimman normaalin arjen jatkumisen muille kuin karanteeniin asetetuille, kuten sairaille ja vanhuksille, jotka on toistaiseksi eristetty laitoksiin tai koteihinsa. Vaikka pandemiaa ei ole onnistuttu tukahduttamaan kokonaan, yhteiskuntaa on avattu taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Ruotsissa talouden rattaat ja arkielämä ovat pyörineet koko ajan mahdollisimman vapaasti ilman merkittäviä rajoituksia koronakuolemien varjossa.

Ensimmäisen aallon jälkeen koronaviruksen leviämisen estämiseksi myös Suomessa on luotettu ihmisten itsesääntelyyn, mistä valtion ”testaa-jäljitä-eristä-hoida” -hybridistrategia on näkyvin esimerkki. Epävarmuuden hallinnoimiseksi valtion oikeudellis-kurinpidollisen järjestelmän sekä lainvalvojien ohella valvontaa harjoittaa niin kutsuttu ”turvallisuusapparaatti”, joka ei pyri estämään uhkaavia tapahtumia etukäteen, vaan varautumaan sekä sääntelemään niiden seurauksia (Foucault 2007, 20–21). Oikeudellisten ja kurinpidollisten mekanismien tarkoitus on ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä ja estää uhkaavia asioita tapahtumasta esimerkiksi turvallisuusviranomaisten toimesta. Pandemian aikana terveysviranomaisten tehtävä esimerkiksi on ollut seurata SARS-CoV-2-viruksen leviämistä väestössä ja laskea todennäköisyyksiä ja arvioida riskejä ja taloudellisia kustannuksia sekä suositella arvioiden pohjalta toimenpiteitä hallitukselle.

Turvallisuusapparaatit pyrkivät syiden sijaan sääntelemään niiden seurauksia. Kyse ei ole yksilöiden jatkuvasta tarkkailusta ja valvonnasta kaikessa siinä, mitä he tekevät, vaan pikemminkin asioihin puuttumattomuudesta (laissez-faire, laissez-passer).

Turvallisuusapparaatilla on siten keskeinen strateginen eli poliittinen funktio, joka liittyy paitsi kiireellisten yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen myös väestön hallinnoimiseen tietyllä alueella. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä sosiaali- ja terveysministeriön korostunut rooli pandemian aikana on esimerkki turvallisuusapparaatin toiminnasta. Turvallisuusapparaatit pyrkivät syiden sijaan sääntelemään niiden seurauksia. Kyse ei ole yksilöiden jatkuvasta tarkkailusta ja valvonnasta kaikessa siinä, mitä he tekevät, vaan pikemminkin asioihin puuttumattomuudesta (laissez-faire, laissez-passer). Kriittisestä näkökulmasta tarkasteltuna turvallisuusapparaatit eivät kykene tai edes pyri estämään turvallisuusuhkia, ainoastaan laskemaan todennäköisyyksiä ja arvioimaan kustannuksia uhka-arvioiden ja riskilaskelmien perusteella. Näiden pohjalta tehtävillä toimenpiteillä on vaikutusta jokaisen elämään, minkä koronapandemia on tehnyt näkyväksi.

Valvonnan banalisoituminen?

Kun oikeusjärjestelmä koostuu eri laeista, asetuksista ja säännöksistä, jotka määrittelevät laillisen ja laittoman toiminnan rajoja, yksilöihin perustuvat kurinpidolliset mekanismit pohjautuvat tarkkailulle ja rangaistuksille ja ne rakentuvat väestötasolla erilaisille valvonnan, diagnoosien ja havaitsemisen tekniikoille (ks. Foucault 1975/1977). Kurinpito- ja rangaistusmekanismit pohjautuvat säännöille ja normeille, jotka erottavat poikkeavuudet normaalista, sairaudet terveydestä ja rikkeet lakien ja sääntöjen noudattamisesta ja kohdistuvat yksilöihin. Biovalta ei kohdistu ensisijaisesti yksilöihin, vaan poikkeavuuksien havaitsemiseen ja kontrollointiin populaation tasolla, mistä digitaalinen tartuntaketjujen jäljittäminen koronasovelluksen avulla on eräs esimerkki.

Tähän liittyen ei ole vielä olemassa tutkimusta siitä, miten koronasovellukset vaikuttavat eri yhteiskunnallisiin ryhmiin, mutta asiaa olisi syytä tutkia. Yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa olevat saattavat esimerkiksi kieltäytyä valvonnasta, koska viranomaiset kohdistavat heihin kurinpito- ja rangaistusmekanismeja. Tämän kääntöpuolena toiset saattavat kokea olevansa kokonaan viranomaissääntelyn ulottumattomissa ja elävät elämäänsä lain reunamilla. Valvonta suosii yhteiskunnallisesti etuoikeutetussa asemassa olevia ihmisiä, jotka muutenkin noudattavat viranomaisten ohjeita ja yhteisesti sovittuja sääntöjä.

Passi mahdollistaa normaalioloissa suomalaisten matkustamisen ulkomaille, vaikka he tuntisivat olonsa hetkellisesti epämukavaksi lentokentän turvatarkastuksessa. Samaan tapaan Koronavilkku mahdollistaa etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten liikkumisen tartuntatautilain puitteissa suhteellisen normaalisti, minkä lisäksi se osoittaa huolenpitoa ja vastuunkantamista toisista.

Esimerkiksi passin avulla toteutettu valvonta voimaannuttaa Suomen kansalaisia liikkumaan paikasta toiseen (ks. Haara & Lehmuskallio 2020). Passi mahdollistaa normaalioloissa suomalaisten matkustamisen ulkomaille, vaikka he tuntisivat olonsa hetkellisesti epämukavaksi lentokentän turvatarkastuksessa. Samaan tapaan Koronavilkku mahdollistaa etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten liikkumisen tartuntatautilain puitteissa suhteellisen normaalisti, minkä lisäksi se osoittaa huolenpitoa ja vastuunkantamista toisista.

Ajateltaessa strategiaa koronaviruksen pysäyttämiseksi haavoittuvassa asemassa olevan väestön suojelusta on siirrytty korostamaan yksilön vastuuta omien ja läheistensä terveydestä. Esimerkiksi yliopistojen rehtorit ovat yhteisvoimin suositelleet (Tiedote 28.8.2020), että kaikki yliopistoyhteisön jäsenet ottaisivat Koronavilkun käyttöön vetoamalla yksilön huolenpitoon ja vastuunkantamiseen yhteisön muista jäsenistä: ”Lataamalla sovelluksen voimme suojata paitsi omaa terveyttämme myös opiskelu- ja työtovereitamme sekä läheisiämme.” Jos tunnistamme kyseisestä kutsusta itsemme yliopistoyhteisön jäsenenä, joka kantaa huolta paitsi omasta myös läheistensä sekä kollegoidensa terveydestä, noudatamme suositusta ja lataamme sovelluksen matkapuhelimeemme riippumatta siitä, mitä koronasovelluksesta tai käskynhaltijoista ajattelemme.

Alustuksen lopuksi pääsemme banaali -sanan etymologiaan. Se juontuu keskiajan ranskasta, sanasta ’bannum’ ‎(’käsky’ tai ’julistus’). Tässä yhteydessä on syytä mainita myös pannaan julistamisen (engl. ‘ban’) etymologia, mikä tarkoittaa paitsi hallitsijan käskyä myös ulossulkemista yhteisöstä (Agamben 1998, 23; ks. Helén 2002, 324). Valvonnan banalisoituminen toteutuu paitsi ”hallitsijan käskyllä” myös yksilöiden rajaamisessa yhteisön ulkopuolelle. Toisin kuin kurivalta, biovalta ei kohdistu vain yhteisön ulkopuolisiin yksilöihin, vaan koko väestöön. Biovalta pyrkii sääntelemään väestöä erilaisilla yksilön vastuuta ja itsesääntelyä korostavilla toimenpidesuosituksilla, mistä Koronavilkku on ajankohtainen esimerkki.

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1998). Homo Sacer: Sovereign Power and Bare Life. Stanford: Stanford University Press.

Agamben, Giorgio (2003). State of Exception. Chicago: The University of Chicago Press.

Agamben, Giorgio (2020). The state of exception provoked by an unmotivated emergency. In praxis: http://positionswebsite.org/giorgio-agamben-the-state-of-exception-provoked-by-an-unmotivated-emergency/.

Barnes, Susan (2016). A Privacy Paradox: Social networking in the United States. First Monday 11(9). https://firstmonday.org/article/view/1394/1312.

Foucault, Michel (2000). Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Foucault, Michel (2007). Security, Territory, Population. Lectures at the Collège de France 1977–1978. New York: Palgrave Macmillan.

Haara, Paula; Lehmuskallio, Asko (2020). Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 51.

Helén, Ilpo (2012). Leirillä. Agamben ja aikalaisanalyysi. Tiede & edistys 37(4), 320–338.

Sweeney, Latanya (2015). Only You, Your Doctor, and Many Others May Know. Technology Science. 28.9.2015. https://techscience.org/a/2015092903/.

Turja, Tuuli (2014). Suuntamerkki? Mitä minä siitä saan? Alusta! Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden verkkolehti (13.5.2014). https://alusta.uta.fi/2014/05/13/suuntamerkki-mita-mina-siita-saan/.

Zuboff, Shoshana (2018). The Age of Surveillance Capitalism: The Fight for a Human Future at the New Frontier of Power. New York: Public Affairs.