Käynnissä oleva Covid-19 -pandemia on muuttanut radikaalisti ihmisten arkea. Arkielämämme on täynnä moraalisia valintoja ja velvollisuuksia, kuten vanhemmuutta, liikenteessä toimimista, työkavereiden, ystävien ja sukulaisten kohtelua, kuluttamista, hyväntekeväisyyttä, poliittista aktiivisuutta tai passiivisuutta. Arjessa teemme näitä valintoja sen kummemmin aprikoimatta. Uudessa tilanteessa joudumme yllättäen miettimään, mikä on vastuullista toimintaa ja keidät kaikki meidän oikeastaan tulisi ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä.

Moraalifilosofiassa vastuulla tarkoitetaan muun muassa sitä, miten erilaiset teot ja tekemättä jättämiset sekä niiden seuraukset liittyvät toimijoihin kuten yksilöihin tai organisaatioihin. Vastuu voi tarkoittaa syyllisyyttä, jolloin teko ja seuraus ovat menneisyydessä, tai se voi tarkoittaa velvollisuutta toimia jollain tavalla, jolloin teko ja sen seuraukset ovat nykyisyydessä tai tulevaisuudessa.

Epidemian aikana meillä on uusia velvollisuuksia ja joskus tulevaisuudessa tekemisiämme voidaan arvioida sen valossa, miten epidemiasta selviydyttiin. Yksi näistä velvollisuuksista on käsien ahkera ja huolellinen peseminen, mutta kuvaannollisessa mielessä kukaan ei voi pestä käsiään moraalisesta vastuusta.

Yksilön vastuu, jaettu vastuu, kollektiivinen vastuu

Miksi ja miten yksilöt voivat olla vastuussa siitä, miten käy globaalissa pandemiassa tai edes Suomen omassa epidemiassa? Useimmiten ajatellaan, että vastuussa voi olla vain sellaisista asioista, joihin voi jotenkin vaikuttaa. Epidemiassa monen yksilön omalla toiminnalla voi olla hyvinkin merkittäviä vaikutuksia, kuten uutisraportit niin sanotuista supertartuttajista osoittavat. Vaikuttaa siltä, että Covid-19 voi tarttua hyvinkin lieväoireisesta tai jopa oireettomasta yksilöstä. Yksi velvollisuuksistamme saattaa olla, että mahdollisuuksien mukaan toimimme, kuin olisimme potentiaalisia tartuttajia.

Yksilö voi vaikuttaa toisiin yksilöihin myös muuten kuin suoran tartuttamisen kautta. Jos jossakin tilassa, vaikkapa kaupassa tai bussissa, on tarpeeksi ihmisiä, saattaa yksikin ihminen lisää aiheuttaa sen, että jonkun riskiryhmään kuuluvan on vaikeampi pitää muihin riittävää etäisyyttä. Lisäksi toimimalla näkyvästi suositusten vastaisesti voimme luoda muille mielikuvan, ettei suosituksia kannata ottaa vakavasti. Toisaalta hyvän esimerkin voima voi olla paljon sen suoria vaikutuksia suurempi.

Yksi velvollisuuksistamme saattaa olla, että mahdollisuuksien mukaan toimimme, kuin olisimme potentiaalisia tartuttajia.

Yksilöillä on myös erilaisia rooleja ja vaikutusmahdollisuuksia ja niihin liittyviä velvollisuuksia. Laajalevikkisen lehden päätoimittajan pitää ajatella omaa vastuutaan eri tavalla kuin ministerin, rajavartijan, lääkäri tai opettajan. Kaikilla viidellä on paljon muutakin vastuuta epidemian suhteen kuin se, miten he itse tartuttavat tai ovat tartuttamatta tautia.

Virallisten roolien lisäksi yksilön muu tilanne ja ominaisuudet vaikuttavat siihen, millaista vastuun kantaminen on. Epidemian ajan kotihoidossa olevien pienten vauhdikkaiden lasten vanhempana en itse esimerkiksi koe omakseni humoristisia nettimeemejä, joiden viesti on, että nyt voimme pelastaa maailman sohvalla makoilemalla.

Yksilön oman toiminnan suorien vaikutusten lisäksi voidaan puhua jaetusta vastuusta. Epidemiaa ei voi hillitä, ellei riittävän moni toimi suositusten mukaan. Suositusten mukaan toimimisen lisäksi voi olla muita rooleihin ja vaikutusmahdollisuuksiin liittyviä vastuita. Meillä kaikilla on vastuu siitä, että osallistumme toimenpiteisiin, jotka vaikuttavat epidemian hillintään. Hillintä ei onnistu, ellei riittävän moni osallistu.

Jaettua vastuuta voi olla sekä koko epidemian suhteen että paikallisemmin eri tilanteissa. Esimerkiksi linja-automatkustajilla on jaettu vastuu siitä, että kaikkien matkustajien on mahdollista pitää riittävästi etäisyyttä toisiinsa. Jaettu vastuu voi olla moraalisessa mielessä voimassa siinäkin tapauksessa, että varsinaisia sääntöjä tai määräyksiä ei vielä ole. Bussimatkustajat voivat huolehtia väljyydestä, vaikka bussiyhtiö ei sellaisesta olisikaan vielä määrännyt ja laajemmassa skaalassa kansalaiset voivat vähentää liikkumista maakunnasta toiseen ja jättää ravintolareissut väliin jo ennen kuin valmiuslait siihen pakottavat.

Yksilövastuun ja jaetun vastuun lisäksi voi olla kollektiivista vastuuta sen perusteella, että kuulumme kollektiiveihin, jotka nimenomaan kollektiiveina pyrkivät hillitsemään epidemiaa. Nämä velvollisuudet voivat olla kansalaisuuteen liittyviä tai johonkin pienempään kollektiiviin, kuten kaupunkiin, kouluun, työpaikkaan tai muuhun organisaatioon kuulumiseen liittyviä. Näillä kollektiiveilla voi olla tavoitteena epidemian hallinta, jolloin yksilöiden vastuuseen kollektiivin jäseninä kuuluu tehdä oma osansa organisaation työnjaon mukaisesti.

Toisaalta organisoituminen ja kollektiiveissa toimiminen mahdollistaa sen, että yksilöt voivat vaikuttaa laajempiin kokonaisuuksiin. Tämä voi tarkoittaa sitä, että omalta osaltamme voimme vaikuttaa siihen, että kollektiivi tai organisaatio tekee kaiken voitavansa epidemian hillitsemiseksi. Esimerkiksi taloyhtiön hallituksen jäsen voi vaatia taloyhtiön saunan sulkemista epidemian ajaksi ja organisoida naapuriapua riskiryhmiin kuuluvien ostoksia varten, yliopistotutkija voi tehdä aloitteen etäopetukseen siirtymisestä jo aikaisessa vaiheessa epidemiaa ja kansalainen voi tehdä kansalaisaloitteen resurssien lisäämisestä terveydenhuoltoon tulevia kriisejä ajatellen.

Vakaumuksellinen anarkisti saattaa ajatella, että Suomen kansalaisuus ei tuota hänelle minkäänlaisia kollektiivista vastuuta, mutta muunlaiset jaetun ja kollektiivisen sekä kokonaan yksilöllisen vastuun muodot voivat silti olla hänelle olemassa.

Covid-19 -epidemia muodostaa eräänlaisen vastuun täydellisen myrskyn. Eri vastuun lajit ovat kaikki voimassa, vaikka toki eri tavoin eri yksilöiden kohdalla. Filosofit ovat erimielisiä esimerkiksi jaetun vastuun ja kollektiivisen vastuun luonteesta, mutta uskoakseni erilaisista näkemyksistä huolimatta voidaan päätyä samankaltaisiin tuloksiin kuin Pääministeri Sanna Marin sanoessaan, että “Tämä on meidän kaikkien vastuulla”. Vakaumuksellinen anarkisti saattaa ajatella, että Suomen kansalaisuus ei tuota hänelle minkäänlaisia kollektiivista vastuuta, mutta muunlaiset jaetun ja kollektiivisen sekä kokonaan yksilöllisen vastuun muodot voivat silti olla hänelle olemassa.

Arkijärjen sudenkuopat ja kontaktibudjetti

Kuten monien muidenkin kollektiivisten ongelmien myös epidemioiden suhteen omaa vastuuta sekä tarvittavia toimenpiteitä voi olla hankala hahmottaa. Sosiaalipsykologian tutkija Nelli Hankonen listaa sosiaalisia ja psykologisia mekanismeja, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmisten on vaikea toimia rationaalisesti suhteessa korona-epidemiaan. Samankaltaisia mekanismeja on havaittu myös ihmisten suhtautumisessa vaikkapa ilmastonmuutokseen.

Moraalisen toimijuuden kannalta olemme hankalassa tilanteessa ainakin siksi, että monet tässä poikkeustilassa vaadituista toimenpiteistä ovat vastoin arkista moraaliamme ja opittuja hyviä tapoja. Yhtäkkiä ei pidä kätellä, ei rynnätä halaamaan kadulla kohdattua ystävää, jonka kohtaamisesta ilahtuu, ei saa päästää isovanhempia tapaamaan lapsenlastaan, ei pidä antaa lapsen leikkiä kaveriporukassaan, ja niin edelleen. Normaalioloissa nämä asiat olisivat hyvien tapojen mukaisia ja moraalisesti oikein.

Kun arjessa on ilmiselvää toimia tietyllä tavalla, joudumme nyt kohtaamaan uudenlaisia moraalisia dilemmoja. Onko tilanne niin paha, että on oikeutettua aiheuttaa lapselle surua ja tilanteen pitkittyessä jopa pahempaa psyykkistä vahinkoa estämällä kontakteja ystäviin ja rakkaisiin sukulaisiin?

Kun arjessa on ilmiselvää toimia tietyllä tavalla, joudumme nyt kohtaamaan uudenlaisia moraalisia dilemmoja. Onko tilanne niin paha, että on oikeutettua aiheuttaa lapselle surua ja tilanteen pitkittyessä jopa pahempaa psyykkistä vahinkoa estämällä kontakteja ystäviin ja rakkaisiin sukulaisiin? Uskoakseni on, sen perusteella mitä käynnissä olevasta epidemiasta tiedämme. Yksilön on kuitenkin vaikeaa tehdä sellaisia päätöksiä, joissa on valittava heti näkyvien ja varmojen huonojen seurausten ja epävarmojen, mutta mahdollisesti hyvin paljon huonompien seurausten välillä.

Tilannetta helpottaa, jos meillä on mahdollisimman selvät säännöt ylhäältä annettuna, mutta kattavinkaan sääntökokoelma ei tunnista ennalta kaikkia tilanteita. Yksilö voi aina joutua kohtaamaan kipeitä valintoja. Tästä seuraakin toinen ongelma. Normaalielämässä meillä voi olla hyviä syitä suhtautua kriittisesti valtion taholta tuleviin määräyksiin tai tietoon. Tästä syystä taas on tärkeää, että yksilöillä on tietoa tilannekuvasta ja hän kykenee ymmärtämään niitä syitä, joiden perusteella epidemian hillintään kehitetään ratkaisuja valtion toimesta. Tähän tarvitaan sitä, että yksilöt toimivat tiedonhankkijoina ja levittäjinä vastuullisesti ja sitä, että viranomaiset toimivat niin avoimesti kuin on tilanteessa mahdollista.

Arkijärki voi johtaa harhaan myös siinä, miten peilaamme omaa toimintaamme toisten toimintaan. Jos näen suuren joukon perheitä leikkipuistossa, normaalisti saatan ajatella, että todennäköisesti leikkipuistoon kokoontuminen on ihan hyväksyttävää ja turvallista. Ehkä myös koen, että on epäreilua, jos emme oman perheen kanssa saakaan mennä leikkipuistoon. Epidemian hillinnän suhteen on kuitenkin olennaista se, että kontakteja toisiin vähennetään mahdollisimman paljon. Tämä tarkoittaa sitä, että jo olemassa olevat kontaktit, minun tai muiden, ovat syy vähentää omia kontakteja, ei lisätä niitä.

Ilmastonmuutoksen hillinnässä käytetään käsitettä hiilibudjetti. Epidemiatilanteessa voidaan ajatella, että meillä on eräänlainen yhteinen kontaktibudjetti. Jotta epidemian hillintä onnistuisi tilanteessa, jossa laajamittainen testausta ei syystä tai toisesta ole mahdollista tehdä, on kaikkia kontakteja vähennettävä. Kontaktibudjetti tarkoittaa sellaista määrää kontakteja, joka mahdollistaa tartuntojen määrän pysymisen jotenkin hallittavana terveydenhuollon toimintakyvyn ja riskiryhmien suojelun kannalta. Ensiarvoisen tärkeää tietysti on, että yhteinen kontaktibudjettimme käytetään yhteiskunnan kannalta kriittisiin toimiin ja yksilöiden kannalta välttämättömiin asioihin.

Yksilö, yhteiskunta ja epidemiavastuu

Epidemiavastuun ymmärtämistä voivat lisäksi vaikeuttaa ideologiset seikat. Monet yhteiskuntatieteilijät ja filosofit ovat esittäneet, että uusliberalistisessa ajattelussa yksilön vastuu hahmottuu vain yksilöä itseään koskevaksi. Uusliberalistinen yksilö on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja vain siitä. Yksilön suhteet muihin ihmisiin ja luontoon sekä riippuvuus niistä, katoavat näkyvistä.

Tällainen individualistinen ideologia saattaa vaikuttaa siihen, että emme edes tule ajatelleeksi kuin oman välittömän riskimme suhteessa tautiin. Emme tule ajatelleeksi, että saatamme itse olla oireettomia taudinkantajia tai että toimintamme vaikuttaa osaltaan siihen, miten terveydenhuolto ja muu yhteiskunnan kannalta kriittinen infrastruktuuri toimii, ja mitä tästä taas seuraa itsemme ja muiden kannalta. Toisaalta epidemiakriisi tuo näkyviin riippuvuutemme toisista ihmisistä ja yhteiskunnan infrastruktuurista ja tietenkin heistä, jotka sitä ylläpitävät (usein kovin pienellä palkalla ja huonoilla työehdoilla).

Mitä tiukemmin valtio säätelee toimintaamme poikkeustilassa, sitä vähemmän yksilöt periaatteessa joutuvat miettimään omaa vastuutaan. Moraalisen vastuun korvaa juridinen vastuu.

Mitä tiukemmin valtio säätelee toimintaamme poikkeustilassa, sitä vähemmän yksilöt periaatteessa joutuvat miettimään omaa vastuutaan. Moraalisen vastuun korvaa juridinen vastuu. Yksilöiden epidemiavastuuta on kuitenkin edelleen syytä analysoida, siinäkin tapauksessa, että valtion toimet ovat kattavia, oikeita ja oikeudenmukaisia. Hankalia tilanteita voi edelleen tulla eteen, koska jokaiseen tilanteeseen ei voi kehittää sääntöä. Lisäksi emme tiedä, koska seuraava epidemia iskee ja millaisena, mutta ehkä voimme varautua yksilötasolla aprikoimalla omaa vastuutamme – ainakin sitten kun pahin on ohi ja meillä on mahdollisuus jälkiviisauteen.

Yksilön vastuun hankaluuksien tarkastelu on relevanttia politiikan kannalta. Miten esimerkiksi varautua kriiseihin siten, että yksilöt eivät joutuisi liikaa kohtuuttomiin moraalisiin valintatilanteisiin? Voisiko yhteiskunta esimerkiksi mahdollistaa pienyrityksille ja kulttuurityöläisille tauon pitämisen joustavasti ilman kohtuuttomia taloudellisia seurauksia?

Epidemioiden hillinnässä on samoja piirteitä kuin muissa aikamme kiperissä ongelmissa, kuten ilmastonmuutos ja biodiversiteetin kato, vaikka aikajänteet ovatkin erilaisia. Ja toisaalta nämä ongelmat aiheuttavat monenlaisia uusia nopeampia kriisejä, mahdollisesti myös uusia pandemioita. Epidemiavastuun tarkastelu voi siis opettaa ympäristövastuuta. Tämä tarkastelu vaatii toki herkkyyttä eri ilmiöiden erityispiirteille.

Kuten ilmasto- ja ympäristökriisissä, myös epidemiassa erilaiset vastuut risteytyvät. Joudumme miettimään omien tekojemme suoria seurauksia sekä sitä, miten saamme ratkaistua ongemia yhdessä muiden kanssa ja millaisiin yhteisöihin ja yhteiskuntarakenteisiin kuulumme. Myös tiedollisen vastuun rooli korostuu, kun hankalia päätöksiä on tehtävä epävarmuuden ja tietämättömyyden tilassa. Siinä missä epidemian aiheuttamassa poikkeustilassa joudumme toimimaan vastoin arkimoraalia, hyviä tapoja ja tottumuksia, kyseenalaistaa ympäristökriisikin monia itsestäänselvinä pidettyjä asioita.

Lauri Lahikaisen kotisivut.

ORSI: Towards Eco-welfare State – hankkeen kotisivut.