Alustus on muokattu Olli Herrasen 7.2.2020 pitämästä väitöslektiosta.

Mediateoreetikko Douglass Rushkoff kirjoitti hiljattain hätkähdyttävästä kokemuksestaan The Guardianiin. Hän kertoi, kuinka hänet oli kutsuttu yksityiseen luksuslomakeskukseen pitämään esitelmää, jonka hän kuvitteli olevan noin sadalle investointipankkiirille. Palkkio vastasi puolen vuoden professorin palkkaa. Pian saavuttuaan hän sai tietää puhuvansa vain viidelle superrikkaalle rahoitusmarkkinajohtajalle, jotka olivat huolissaan maailmanlopun jälkeisestä järjestyksestä. He halusivat tietää, kuinka he voisivat säilyttää asemansa tällaisessa maailmassa. Heidän keskeinen huolensa tiivistyi yhteen kysymykseen: ”Kuinka säilytän määräysvaltani omiin turvallisuusjoukkoihini Tapahtuman jälkeen?” Tapahtumalla viitattiin mihin tahansa maailmanlopun skenaarioon, kuten ympäristöromahdukseen, yhteiskunnalliseen levottomuuteen, ydinräjähdykseen, hallitsemattomaan virusepidemiaan, tai vastaavaan.

Johtajat olivat oivaltaneet, kuinka heidän asemansa perustui järjestykselle, joka vallitsee juuri nyt: järjestykselle, jossa varallisuudella saa yhteiskunnallista valtaa. Jos he haluaisivat nauttia etuoikeuksistaan myös Tapahtuman jälkeen itselleen rakennuttamissa maanalaisissa bunkkereissa, heidän pitäisi ratkaista kuinka ihmisiä kontrolloidaan maailmassa, jossa rahalla ei ole arvoa. He olivat selvästi oivaltaneet, että jokapäiväisen elämämme järjestys perustuu instituutioille kuten raha. Tutkimukseni valossa kiinnostavaa on, kuinka tämä järjestys usein tulee näkyväksi vasta kun joudumme kohtaamaan sen sopimuksenvaraisen ja hauraan luonteen. Yksi yhteiskuntatieteen keskeisimpiä kysymyksiä koskeekin yhteiskunnallista järjestystä, eli yhteiskuntien vakautta, muutosta ja toimintaedellytyksiä.

Yhteiskunnallisen työnjaon ja vaurauden jakautumisen pitää olla yleisesti hyväksyttyä siinä laajuudessa, että yhteiskuntien keskeiset toiminnot pysyvät yllä.

Järjestyksen ongelma viittaa dilemmaan, jossa huolimatta ihmisten välisistä eroista, kuten varallisuuden ja yhteiskunnallisten asemien epätasaisesta jakautumisesta, yhteiskunta ei ajaudu kaaokseen eivätkä viidakon lait päde. Tai toisaalta, kuinka yhteiskunnallinen järjestys voi säilyä olosuhteissa, joissa ihmiset keskittyvät tyydyttämään omia tarpeitaan, parhaimmillaan jopa voimatoimin? Miksi ihmiset hyväksyvät vapaaehtoisesti järjestyksen, jossa rahan omistaminen antaa oikeuden käyttää toisia ihmisiä hyväksi omien päämäärien saavuttamisessa? Yhteiskunnallisen työnjaon ja vaurauden jakautumisen pitää olla yleisesti hyväksyttyä siinä laajuudessa, että yhteiskuntien keskeiset toiminnot pysyvät yllä. Vastaus liittyy instituutioiden luonteeseen jaettuina normeina ja sääntöinä, eli kollektiivisina toimintaohjeina, joita ihmiset tietoisesti ja tiedostamattaan enimmäkseen noudattavat.

Näiden kysymysten abstraktiotaso on korkea ja niihin vastaaminen vaatii vankan teoreettisen pohjan. Yhteiskunnallisen järjestyksen kaltaisten ilmiöiden taustalla olevia voimia ei voi havaita suoraan vaan niiden tutkimiseen tarvitaan teoreettisia käsitteitä. Käsitteiden tehtävänä on selittää ilmiöiden luonnetta. Yhteiskunnallisen järjestyksen havaitseminen on meille hankalaa, koska se on niin tuttua ja arkipäiväistä – se on liian lähellä. Otamme rahan kaltaisten instituutioiden olemassa olon tyypillisesti annettuna, luonnollisena, emmekä problematisoi sitä sen enempää. Voimme kuitenkin palata peruskysymyksiin ja kysyä mistä raha tulee, kuinka se itse asiassa toimii, ja mitä se ylipäätään on. Voidaan myös kysyä missä määrin olosuhteet määrittävät mahdollisuuksiamme, ja kuinka sosiaalinen ja yhteiskunnallinen olemisemme määrittää mitä oikeastaan olemme.

Väitöskirjassani tutkin järjestyksen ongelmaa ja yhteiskunnallisia instituutioita uusinstitutionalistisen teorian viitekehyksessä. Lisämääreinä tutkimukselle toimivat niin sanotut rakenteelliset ja toimijalähtöiset yhteiskuntakäsitykset, jonka perusteella tarkasteluun valikoitui tietyt uusinstitutionalismin alalajit. Varhainen sosiologia käsitti instituutiot kollektiivisen käyttäytymisen peruspalikoina. Instituutiot ovat ihmisten kollektiivisesti muodostamia kokonaisuuksia, jotka organisoivat käyttäytymistämme niin, että kohtaamme omien toimiemme tulokset ikään kuin itsellemme ulkopuolisena voimana. Kohtaamme ne siis jonain mitä me sosiologit kutsumme yhteiskunnallisiksi ja sosiaalisiksi rakenteiksi, jotka edelleen jaetaan erilaisiin instituutioihin. Yleensä rakenteet nähdään vastakkaisina yksilöille, toimijoille, joilla on omia subjektiivisia kokemuksiaan. Tästä myös seuraa yksi yhteiskuntateorian keskisimpiä ongelmia, lähtöoletus rakenteiden ja toimijoiden erillisyydestä tai kahtalaisuudesta, joiden väliltä näkökulma usein pitää valita.

Uusinstitutionalismi, tutkimusalueen vaikutusvaltaisin nykytraditio, antoi tutkimukselle hyvät lähtökohdat. Jos tutkimukseni vaikuttaisi tätä teoriaa koskevaan ymmärrykseen, valuisivat hyödyt myös teoriaa soveltavaan empiiriseen tutkimukseen. Pyrin ymmärtämään, miksi rakenne- ja toimijalähtöisten teorioiden yhdistäminen on ollut niin hankalaa. Lisäksi halusin pohtia kuinka yhteiskunta voisi olla enemmän kuin osiensa summa, koska se rakenteellisen teorian pitäisi pystyä selittämään: kuinka yhteiskunnalliset instituutiot voivat olla hallitsemattomia ja kuinka niiden toimintalogiikka voi ylittää välittömän havaitsemisen rajat?

Nämä lähtökohdat vastaavat myös uusinstitutionalismin omiin alkuperäisiin pyrintöihin. Kun institutionalismioppia keksittiin uudestaan ja siihen kiinnitettiin ’uus’-etuliite, perusteltiin sitä niin sanotulla yhteensovitusagendalla. Agenda pyrki kokonaisvaltaisempaan kuvaan yhteiskunnasta ja muodostamaan yhtenäisempää yhteiskuntatiedettä, tinkimättä kuitenkaan inhimillisen toiminnan rikkaudesta. Vaikka rakenneteoreetikot lisäsivät näkemyksiinsä lisää historiallisuutta ja inhimillisiä satunnaisuuksia, toimijateoreetikot halusivat silti haastaa tämän järjestelmälähtöisen ajattelun. He puskivat subjektiivisesti koettuja elämismaailmoja teoretisoinnin etualalle ja ovat pitäneet tiukasti jakolinjasta kiinni tähän päivään saakka. Näin ollen yhteensovitusta ei ole vielä tapahtunut, ja minä halusin tietää miksi.

Rakenteellisten teorioiden mukaan vasta institutionaalisten olosuhteiden huomioiminen mahdollistaa yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämisen. Instituutiot hoitavat erilaisia kokonaisuuden kannalta välttämättömiä toimintoja, kuten pitävät huolta yhteiskunnallisesta työnjaosta. Työnjako toteutuu kokonaisuutena, vaikkei kukaan pysty sitä kokonaisuutena hallitsemaan. Toimijateoreetikot vastaavasti kysyvät, mikä sitten on yksilöiden rooli, erityisesti instituutioiden muuttamisessa. Keskeisin dilemma onkin, kuinka toimijat onnistuvat muuttamaan instituutioita vaikkei niiden toiminta riipu kenestäkään yksilöstä tai hänen kokemuksistaan niistä. Kuinka nämä kaksi asiaa voidaan selittää samanaikaisesti? Kuinka yksilöt muuttavat instituutioita, joita he eivät voi hallita?

Uusinstitutionalismin seikkaperäisempi tarkastelu paljasti epäselvyyksiä sen teoreettisissa perusteissa ja kuinka nuo perusteet koostuvat useista, osin ristiriitaisista osasista. Keskeisin ongelma oli kahtiajaoissa kuten ’toimija-rakenne’ ja ’materiaalinen-ideaalinen’. Vaikka kahtiajaoista oli pyritty eroon, uusinstitutionalistit eivät edelleen pysty uskottavasti selittämään kuinka instituutiot konkreettisesti toimivat. Lisäksi siltä puuttuu selitys inhimilliselle kyvylle toimia luovasti ja itseään tarkastellen, vaikka se rakentaa näille oletuksille kritiikkinsä rakenneteoriaa kohtaan. Toimijateoria ottaa inhimilliset kyvyt annettuina niiden itsensä vuoksi.

Ongelma on, että näissä oletuksissa pysytteleminen johtaa herkästi toimijoiden irrottamiseen konkreettisista olosuhteistaan. Teemme siis yksilölähtöistä tiedettä ilman yhteiskuntaa. Viime kädessä se myös johtaa siihen, että koko institutionaalinen todellisuus yritetään johtaa yksilöiden mielentiloista. Esimerkiksi rahan kaltaisten instituutioiden historiallisten ja rakenteellisten ominaisuuksien johtaminen yksilöiden mielentiloista on kuitenkin hyvin ongelmallista. Tämä johtuu siitä, ettei yksilöillä ole kaikkea rahaan, sen käyttöön ja käytön kokonaisseurauksiin liittyvää tietoa, eikä myöskään edellytyksiä käsitellä sitä. Raha toimiikin vain yhteiskunnallisten suhteiden välittäjänä, joihin kaikki rahan ominaisuudet palautuvat.

Uusinstitutionalistien teoria on myös rakennettu vastaamaan ideaalia, jonka mukaan tieteen tekeminen perustuu tietynlaiselle kausaalipäättelylle: kaikilla olemassa olevilla asioilla pitää olla kausaaliketjun päästä paikannettavissa oleva lähtöpiste. Tämä havainto tuo esiin kuinka jopa yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ilmiöiden taustalta etsitään itsepintaisesti viimekätisiä, yksiulotteisia kausaalimuuttujia. Tämä yleensä johtaa arkijärkisten käsitteiden käyttöön, jotka voidaan asettaa mihin tahansa kontekstiin, mutta jotka eivät vastaa edes itselleen asettamiin kysymyksiin. Käsitteitä tarvitaan vain oletettujen kausaalisuhteiden loppusijoituspaikaksi.

Pyrkimykseni elvyttää yhteensovitusagenda ja sitä seuraava toive yhtenäisemmästä yhteiskuntatieteestä vaati muidenkin teoriatraditioiden tutkimista. Niitä yhdisti keskeisesti kiinnostus järjestyksen ongelmaa kohtaan monien muiden uusinstitutionalismi-kytköksien ohella. Tutkin Talcott Parsonsin sosiaalisten järjestelmien teoriaa, Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin sosiaalista konstruktionismia ja Projekt ideologietheorie-tutkimusryhmän kriittistä ideologiateoriaa. Hyödynsin niitä kaikkia muodostaakseni relationaalis-rakenteellisen teorian, joka ottaisi kantaa erilaisiin instituutio- ja rakennekysymyksiin, sekä mahdollisesti tekisi yhteiskunnallista olemistamme meille ymmärrettävämmäksi.

Jotta siis kollektiivinen toiminta voi pysyä järjestyksessä, täytyy sen yleisimmillään perustua joillekin jaetuille standardeille, jotka organisoivat toimintaamme.

Parsonsin järjestelmäteorian mukaan toimijoiden suhde instituutioihin perustuu heidän historiallisiin kokemuksiinsa. Heille muodostuu kokemuksiin perustuvia odotusjärjestelmiä. Nämä odotukset perustuvat suhteisiin ympäristön erilaisten elementtien kanssa, olkoot ne sitten yhteiskunnallisia, sosiaalisia, kulttuurillisia tai fyysisiä. Keskeisimmät suhteet, yhteiskunnalliset ja sosiaaliset, vaativat aikaa kestävän, kohtuullisen vakaan kommunikaatiorakenteen toimiakseen. Tämä kommunikaatiorakenne perustuu yksilöiden väliselle vuorovaikutukselle ja sen rakenteellisesta olemuksesta todistaa se, että kykenemme ylipäätään kommunikoimaan! Jotta siis kollektiivinen toiminta voi pysyä järjestyksessä, täytyy sen yleisimmillään perustua joillekin jaetuille standardeille, jotka organisoivat toimintaamme. Parsonsin teoriassa ne perustuvat läpeensä ja perustavanlaatuisesti yhteiskunnallisille ja sosiaalisille suhteille.

Parsonsin rakenteellisissa järjestelmissä olennaisia ovat arvot, jotka toimivat jaettuina standardeina joiden pohjalta yksilöt tekevät valintoja erilaisissa tilanteissa. Arvot opitaan kokemuksiin perustuen erilaisissa sosiaalisissa käytänteissä ja kollektiivisesti me odotamme toinen toisiltamme, että niitä noudatetaan. Näin ymmärretyillä arvoilla on poikkeuksellinen merkitys: ne eivät olekaan jotain mitä yksilöt ’omaavat’ ja joita yksilöillä ’on’, vaan ne viittaavat kollektiivisiin normatiivisiin standardeihin, joihin pohjaten arvioidaan, millainen toiminta on yleisesti hyväksyttyä ja soveliasta. Arvot sisäistetään erilaisissa sosialisaation käytännöissä ja niiden noudattamista kontrolloidaan jatkuvasti osana sosiaalisia suhteita. Vakiintuneimmat arvot muodostuvat jopa laeiksi, joiden noudattamiseen voidaan pakottaa ’kolmannen osapuolen’, esimerkiksi valtion väkivaltamonipolin avulla.

Berger ja Luckmann taas ottavat kiinnostavasti kantaa siihen, kuinka yksilöiden kokemukset muodostuvat toimijanäkökulmasta. Siinä missä he onnistuvat kääntämään teoreettisen katseen subjektiivisiin kokemuksiin, keskeisen havaintoni mukaan heidän instituutiomallinsa palautuu suvereeneihin, autonomisiin, asosiaalisiin ja ei-sosiaalistettuihin yksilöihin, ja heidän mielentiloihinsa. Esitänkin, että heidän teoriaansa pitäisi tarkastella paremminkin toimijoiden historiallisten kokemusten kuin instituutioiden muodostumisen näkökulmasta, koska ihmiset kohtaavat arjessaan paljon sellaisia rakenteita, joita ei voi johtaa ainoastaan heidän yksilöllisistä kokemuksistaan.

Rakenteelliselle uusinstitutionalismille löytyy siis lihaa luiden päälle Parsonsin kollektiivisista arvoista, sekä Bergerin ja Luckmannin kokemusteoria valottaa mitä ongelmia toimijanäkökulmaan liittyy. Instituutioiden hallitsematon luonne ei kuitenkaan tule selitetyksi näillä teorioilla. Käyttöä olisi myös hieman realistisemmalle kuvaukselle niistä olosuhteista, joissa instituutiot toimivat.

Kaikki tähän asti tarkastellut teoriat ovat olettaneet, että ihmisten toiminta kollektiivisessa mitassa hakeutuu automaattisesti tasapainoon, ellei siihen jotenkin ’keinotekoisesti’ puututa. Ja vaikka ylläesitellyt teoriat selittävät useita yhteiskunnallisen integraation mekanismeja, puuttuu niistä realistinen kuvaus nykyaikaisten yhteiskuntien vallitsevista olosuhteista. Kriittinen ideologiateoria asettaa ideologiset, epäjärjestystä tuottavat instituutiot kapitalistisiin yhteiskuntiin. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan koko yhteiskunnallista tuotantoa riivaavat hallitsemattomat voimat – se pohjaa teorialle kapitalistisesta kilpailusta.

Vaikka jokainen varmasti tuntee julkisesta keskustelusta fraasin ’kilpailu markkinoilla pakottaa meidät tekemään sitä ja tätä’, väitetään kilpailun silti yleensä tuottavan vain tehokkuutta ja hyvinvointia. Kapitalistisella kilpailulla on kuitenkin perustansa sellaisissa yhteiskunnallisissa suhteissa, jotka tuottavat muitakin seurauksia kollektiivisen voitontahkoamisen sivutuotteena. Se asettaa meidät markkinatoimijoina sellaisella tavalla toisiamme vastaan, joka on kontrollimme ulottumattomissa ja toimii tavoilla, joita ei voi suoraan havaita. Onkin tärkeää, teoriassa ja käytännössä, kyetä selittämään kuinka nämä epäjärjestystä tuottavat suhteet elävät rinnakkain integroivien, järjestystä tuottavien suhteiden kanssa: kuinka yhteiskunnalliset ja sosiaaliset instituutiot tuottavat samaan aikaan järjestystä ja epäjärjestystä.

Arvot, jotka yhdistävät meidät toisiimme ja joita käytämme arkipäiväiseen arviointiin siitä, kuinka asiat ovat ja niiden kuuluisi olla, ovat kollektiivisesti tuotettuja.

Siinä missä uusinstitutionalistit, Parsons, sekä Berger ja Luckmann valottavat vallitsevan järjestyksen arkista uusintamista, kriittinen ideologiateoria esittää kuinka tätä (epä)järjestystä hyväksytetään samoissa integroivissa mekanismeissa. Se esimerkiksi selittää kuinka kapitalistisia markkinoita koskevat kollektiiviset standardit sisällytetään arvoihin, joilla perustellaan markkinoiden seuraukset niille, joita ne eniten rankaisevat. Tämä teoriaulottuvuus koskee esimerkiksi sitä, kuinka ihmiset omaksuessaan alitajuisesti vallitsevat arvot hyväksyvät samalla myös tietynlaisen järjestyksen – järjestyksen, jossa superrikkaalla eliitillä on mahdollisuus rakennella maanalaisia bunkkereitaan, mutta jossa heidän edelleen täytyy huolehtia maailmanlopun jälkeisestä järjestyksestä.

Yhteiskunnallisia ilmiötä koskeva arkiymmärryksemme tuotetaan monilta osin käytännöissä, jotka sulauttavat meidät yhteiskuntaan. Toisin sanoen: arvot, jotka yhdistävät meidät toisiimme ja joita käytämme arkipäiväiseen arviointiin siitä, kuinka asiat ovat ja niiden kuuluisi olla, ovat kollektiivisesti tuotettuja. Ne myös muodostavat ideologisten voimien taistelutantereen, jossa meitä houkutellaan ottamaan puolemme. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka toimija- ja rakennenäkökulma hitsautuvat yhteen yhteiskunnallisiin suhteisiin perustuvassa instituutioteoriassa, jota väitöstyöni edustaa: arvoilla, jotka koemme yksilöllisiksi ja omiksemme, on kollektiivinen alkuperä. Tällaisten ilmiöiden ja näkökulmien tarkasteluun tarvitsemme käsitteitä, jotka ylittävät toimijan ja rakenteen välisen kaksiulotteisen jaottelun ja palauttavat ajattelumme niiden konkreettisiin suhteisiin, erilaisiin yhteisöelämän organisatorisiin järjestelyihin, jotka voivat ylittää erilaiset yhteiskunnallisen olemisen näennäiset paradoksit.