Vaatimus entistä terveemmästä demokratiasta ajaa useimpia poliittisia projekteja ja liikkeitä eteenpäin.

Politiikan vasemmalla laidalla demokratiavaatimukset liittyvät usein teknokratian kritiikkiin. Erityisesti uudet vasemmistopopulistiset puolueet ovat sättineet liberaalien länsimaisten yhteiskuntien ”post-poliittista” (Mouffe 2005) konsensusta, jossa iso osa erityisesti talouspolitiikkaan liittyvistä ristiriidoista on siirretty asiantuntijoiden hoteisiin, demokratialta suojaan silkan hallinnollisiksi kysymyksiksi.

Demokratiavaateet lävistävät myös oikeistopopulistisia liikkeitä. Oikeistopopulistien kritiikin kohteena ovat usein keskustaoikeiston ja -vasemmiston vakiintuneet valtapuolueet, jotka ovat pettäneet kansanvallan ja antautuneet milloin EU:n kaltaisten ylikansallisten instituutioiden, milloin kansainvälisen pääoman ja milloin muodikkaiden ajatusvirtausten, kuten ilmastoajattelun tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksien edistämisen, kätyreiksi.

Paradoksaalisesti oikeistopopulistinen huoli demokratiasta niveltyy usein (joskaan ei aina) itsevaltiuden ihannointiin: vahva johtaja pystyy ohittamaan äänekkäät vähemmistöt ja edustamaan kansan hiljaisen enemmistön tahtoa suoraan ja jäännöksettä.

Myös politiikan liberaalilla keskustalla on oma diagnoosinsa demokraattisen päätöksenteon ongelmista. Sentristisessä ajattelussa demokratian rapautumista edistävät voimakkaat eturyhmät – kuten työntekijä- ja työnantajajärjestöt­–, jotka pitävät poliitikkoja pihtiotteessaan ja käyttävät poliittista valtaa ilman kansalta saatua demokraattista lupakirjaa (esim. Vartiainen 2018).

Toisin kuin vasemmistopopulistit, keskustalaiset eivät vaadi ”politiikan palauttamista politiikkaan”, vaan päinvastoin puolustavat asiantuntijoiden vahvaa asemaa poliittisessa päätöksenteossa. Valistunut teknokratia on tapa suojella yhteistä hyvää itsekkäiden eturyhmien pyrkimyksiltä, järkeily kuuluu.

Yhteiskuntatieteet ja demokratian vaatimus

Demokratialla on keskeinen rooli myös kriittisissä yhteiskuntatieteissä. Poliittisen talouden analyyseissä korostuu huoli siitä, miten demokraattisen päätöksenteon mahdollisuudet ovat kutistuneet globalisoituneiden markkinoiden ja liukkaasti maasta toiseen liikkuvien pääomien puristuksessa.

Markkinareaktioiden ja pääomapakojen pelko on saanut demokraattisesti valitut poliitikot, ideologisesta taustastaan riippumatta, palvelemaan ”markkinaväkeä” (Streeck 2015) kansalaisten kustannuksella.

Yhteiskuntatieteilijöiden näkemys demokratian tolasta on synkkä. Lohduttomissa diagnooseissa ekonomistinen rationaliteetti, joka pyrkii ulottamaan kilpailullisten markkinoiden logiikan elämän jokaiselle osa-alueelle, syrjäyttää erilaisten poliittisten ideologioiden yhteensovittamiselle ja sietämiselle rakentuvan demokraattisen päätöksenteon (Mirowski 2013; Davies 2014).

Lääkkeeksi kurjavointiselle demokratialle tarjotaan usein – aivan – lisää demokratiaa. Politiikan tutkijat penäävät kansalaisille lisää osallistumismahdollisuuksia, ja viestinnän tutkimusta värittää pyrkimys moniarvoistaa ja kirjavoittaa julkista keskustelua ja mediaympäristöä.

Tällaisen deliberatiivisen eli avointa, kriittistä ja moniäänistä keskustelua korostavan demokratiateorian ihanteiden mukaisesti moniarvoisen keskustelun tulisi heijastua entistä valistuneemmiksi poliittisiksi päätöksiksi. Demokratia ei ole vain sitä, että kansa valitsee itselleen uudet hallitsijat muutaman vuoden välein, vaan demokratia on ennen kaikkea moniarvoista keskustelua, joka jalostuu yhteiseksi näkemykseksi siitä, miten poliittisia kysymyksiä pitäisi ratkoa.

Deliberatiivinen demokratiateoria juontaa saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin ajatuksiin. Habermas käsittelee tunnetuimmassa teoksessaan Julkisuuden rakennemuutos (Habermas 2004) ”porvarillisen julkisuuden” syntyä ja rappiota.

Julkisuuden rakennemuutoksessa Habermas hahmottelee porvarillista julkisuutta eräänlaisena ideaalityyppisenä julkisuuden muotona, joka syntyi 1600- ja 1700-luvun Euroopassa kapitalististen tuotantosuhteiden haastaessa feodaalisen järjestyksen. Kehittyvä kapitalismi synnytti vapaista ja omistavista miehistä koostuvan luokan, porvariston, joka alkoi keskustella julkisuudessa parhaan argumentin periaatteella ja statuksen sijasta järkeen vedoten.

Habermasin analyysissa porvarillinen julkisuus rapautui 1800-luvulla, kun puolueista tuli ensisijainen poliittisen toiminnan muoto ja kaupallinen lehdistö kasvoi merkittävimmäksi julkisuuden kentäksi. Habermas kirjoittaa, miten julkisuus muuntautui yksityisten intressien kamppailukentäksi ja manipulaation ja taivuttelun areenaksi.

Propaganda, pr ja mainonta syrjäyttivät järjellisen deliberoinnin.

Vaikka nykyinen mediatodellisuus on tyystin toista maata kuin Habermasin luonnehtima porvarillisen julkisuuden aikakausi, ajatus avoimesta julkisuudesta leimaa politiikan ja viestinnän tutkimusta. Avoimuutta ja moniäänisyyttä vaativat analyysit mediasta ja poliittisesta päätöksenteosta juontavat usein habermasilaisiin ajatuksiin ihannejulkisuudesta, joka on avoin erilaisille ihmisryhmille ja kunnioittaa parhaan argumentin periaatetta.

Osallistumista ja moninaisuutta vaatiessaan tutkijoilla ei kuitenkaan ole ollut aikaa pysähtyä miettimään, onko kategorisilla osallistumisen ja lisäviestinnän vaatimuksilla todellakin demokratiaa eheyttävä vaikutus.

Nämä periaatteet ovat näkyneet myös viestintäpolitiikan tavoitteissa. Erityisesti Pohjois-Euroopassa ja Pohjoismaissa valtio on pyrkinyt edistämään kansalaisten viestinnällisiä oikeuksia. Rahoittamalla yleisradiotoimintaa ja koulutusta sekä tukemalla esimerkiksi sanomalehtiä ja nopeiden laajakaistayhteyksien rakentamista julkinen valta on pyrkinyt siihen, että kansalaisilla on taloudellisesta asemastaan riippumatta mahdollisuus seurata moniarvoista julkista keskustelua ja osallistua demokraattiseen päätöksentekoon.

Niin politiikan ja viestinnän tutkijat kuin julkinen valtakin ovat pyrkineet kehittämään demokratiaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia parantamalla. Kansalaisia kannustetaan tuomaan mielipiteensä julki ja ottamaan kantaa. Uusia viestintäteknologioita ja sosiaalista mediaa kiitellään niiden tarjoamista osallistumismahdollisuuksista ja demokraattisesta potentiaalista. Kriittinen journalismintutkimus puolestaan nostaa esiin vaatimuksen moniäänisestä journalismista (esim. Harjuniemi, Herkman & Ojala 2015).

Kommunikatiivinen kapitalismi

Osallistumista ja moninaisuutta vaatiessaan tutkijoilla ei kuitenkaan ole ollut aikaa pysähtyä miettimään, onko kategorisilla osallistumisen ja lisäviestinnän vaatimuksilla todellakin demokratiaa eheyttävä vaikutus. Poikkeuksen tekee politiikan ja viestinnän tutkija Jodi Dean jonka teesi ”kommunikatiivisesta kapitalismista” (Dean 2005) pakottaa demokratiasta huolestuneet tutkijat kipeiden kysymysten äärelle.

Deanin teesi kommunikatiivisesta kapitalismista on ymmärrettävä osana laajempaa työn ja kapitalismin muutoksia koskevaa keskustelua. Suomessa keskustelua ovat käyneet ansiokkaasti muiden muassa tutkijat Jussi Vähämäki ja Eetu Viren, joka ovat kuvanneet, miten kapitalismin toisen maailmansodan jälkeistä ”kultakautta” leimannut byrokraattis-fordistinen työ on 70-luvulta lähtien tehnyt tilaa jälkiteolliselle työlle ja lisäarvon synnyn muodoille (Viren & Vähämäki 2015; Viren 2018).

Jälkiteollisissa yhteiskunnissa työ ja lisäarvon tuottaminen eivät enää rajoitu toimistoihin, tehdashalleihin ja kahdeksan tunnin päivittäisiin siivuihin. Kun työ on yhä useammin viestintää, palveluita ja designia, ulottuu arvonlisäyksen logiikka sellaisille ihmiselämän alueille, jotka vielä fordismissa haluttiin irrottaa mekaanisesta työsuorituksesta: ihmisen persoonallisiin ominaisuuksiin sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viestintään.

Jodi Deanin analyysin mukaan nimenomaan viestintä ja informaatioteknologian eri muodot ovat jälkiteollisen kapitalismin ytimessä. Kommunikatiivisessa kapitalismissa työtä teemme me kaikki, jotka sometamme, osallistumme, bloggaamme ja twiittaamme. Lisäarvo yhteisestä viestintätyöstä valuu niille, joiden onnistuu muuttaa sosiaalisuuden ja kanssakäymisen virrat mainostajille ja muille datasta kiinnostuneille paketoitaviksi yleisöiksi ja segmenteiksi.

Kommunikatiivinen kapitalismi valjastaa poliittisen energian lisäarvon tuotannon palvelukseen. Sen logiikan näkökulmasta tärkeintä on, että kulutamme viestintäalustojen taukoamatonta sisältövirtaa ja osallistumme sisällöntuotantoon.

Dean kuvaa, miten kommunikatiivinen kapitalismi valjastaa poliittisen energian lisäarvon tuotannon palvelukseen. Juuri tämän vuoksi Google, Facebook ja Twitter kannustavat osallistumaan ja lupaavat entistä avoimempaa demokratiaa. Juuri sinulla on mahdollisuus vaikuttaa, kunhan osallistut, keskustelet ja tuot oman näkökulmasi esiin! Haasta vakiintuneet hierarkiat ja julkisuuden portinvartijat ja paranna maailmaa, komento kuuluu.

Osallistumismahdollisuuksia ja viestintekniikkaa on enemmän kuin koskaan ennen. Jodi Deanin teesi pakottaa kuitenkin kysymään, mikä on räjähdysmäisesti kasvaneiden viestintämahdollisuuksien poliittinen merkitys. Jokainen meistä kuljettaa taskussaan valtaisaa viestintäarsenaalia, mutta ekokatastrofi siintää silti horisontissa. Laatujournalismia on maailmassa enemmän kuin koskaan, mutta samalla kehittyneiden maiden tuloerot huimaavat päätä. Twiittivirrasta huolimatta geopoliittiset asetelmat ovat tulehtuneemmat kuin vuosikymmeniin.

Sitä mukaa kuin kommunikatiivinen kapitalismi on lisännyt viestinnän määrää, viestinnän demokraattinen merkitys on kuihtunut. Äärimmilleen kiihtyneissä uutissykleissä kohut ja skandaalit seuraavat toisiaan jättämättä jälkeä poliittisiin valtasuhteisiin. Tutkiva journalisti voi tehdä valtaapitävästä mitä hurjimman paljastuksen, mutta seuraavana päivänä puheenaiheet ovat jo vaihtuneet.

Kommunikatiivinen kapitalismi jauhaa viestin pelkäksi sisällöksi, contentiksi, jolla on arvo vain loputtomaan sisältökiertoon tehtynä kontribuutiona.

Tällaisessa ympäristössä viesti on vaarassa kadottaa kykynsä vaikuttaa sen vastaanottajaan ja synnyttää ajatuksenvaihtoa viestijöiden välille. Kommunikatiivinen kapitalismi jauhaa viestin pelkäksi sisällöksi, contentiksi, jolla on arvo vain loputtomaan sisältökiertoon tehtynä kontribuutiona. Kommunikatiivisen kapitalismin logiikan näkökulmasta tärkeintä on, että kulutamme viestintäalustojen taukoamatonta sisältövirtaa ja osallistumme sisällöntuotantoon. Tämän vuoksi sosiaalisen median alustat pyrkivät ruokkimaan raivoa ja närkästystä, vahvoja tunteita, jotka saavat palaamaan ruudun äärelle uudelleen ja uudelleen (Knuutila 2019).

Tuloksena on eräänlainen demokratian ja vaikuttamisen illuusio: vielä yksi twiitti tai terävä kommentti, niin nöyryytän vastustajaani ja taivuttelen yleisön puolelleni. Kun nyt painan ”lähetä”-nappia, niin poliittisen vastustajani imbesilliys paljastuu vääjäämättä.

Dean (2013) huomauttaa, että kommunikatiivisessa kapitalismissa kaikki sisällöt ovat samanarvoisia. Youtubelle on yhdentekevää, sitoutuvatko yleisöt seuraamaan äärioikeistolaista videobloggaria, algoritmin luomaa lastenohjelmaa vai videoitua luentoa fenomenologiasta. Tärkeintä on klikata, tykätä ja jakaa. Viestin arvoa mitataan ennen kaikkea määrällisesti, jakomäärien, sydänten, peukkujen tai kommenttien perusteella. Tässä metriikassa sillä, onko syvällistä blogimerkintää kommentoinut filosofian jatko-opiskelija vai piilolinssejä mainostava botti, ei ole merkitystä.

Haaste viestinnän tutkimukselle

Demokratian ja poliittisen vaikuttamisen kannalta Jodi Deanin ajatus kommunikatiivisesta kapitalismista on merkityksellinen ainakin kahdella tapaa.

Ensinnäkin se pakottaa pohtimaan kriittisesti mediaympäristömme poliittista ja demokraattista merkitystä. Sosiaalista mediaa ja uutta viestintäteknologiaa on mahdollista käyttää demokraattisiin tarkoitusperiin, mutta niissä ei ole mitään vääjäämättömän demokraattista. Jatkuva viestintä ei vielä sinänsä johda mihinkään, vaan se saattaa päinvastoin viedä aikaa ja voimavaroja poliittiselta ja ruumiilliselta järjestäytymiseltä ja konkreettisten vaatimusten esittämiseltä.

Trendaavat hashtagit eivät väistämättä kanavoidu materiaalisiksi muutoksiksi. Kuten viestinnän tutkijat Natalie Fenton ja Gavan Titley (2015) huomauttavat, jatkuvat osallistumisen, deliberaation ja avoimuuden vaatimukset ovat usein sokeita sille, että poliittinen valta piiloutuu läpinäkyvyydeltä suojattuihin eliittitiloihin ja teknokraattisiin asiantuntijaorganisaatioihin. Osallistumista ja avoimuutta peräänkuuluttavien puheenvuorojen oheen tarvitaan poliittisen talouden näkökulmaa, joka tuo analyysiin mukaan materiaaliset valtasuhteet.

Millään määrällä viestintää ja keskustelua ei ole väliä, jos viestintä on poliittisilta vaikutuksiltaan impotenttia.

Millään määrällä viestintää ja keskustelua ei ole väliä, jos viestintä on poliittisilta vaikutuksiltaan impotenttia. Voikin olla, että tarvitsemme rahtusen vähemmän viestintää ja hieman enemmän poliittista toimintaa ja järjestäytymistä aikamme megaongelmien ratkaisemiseksi.

Samalla Deanin ajatukset pakottavat politiikan ja viestinnän tutkijoita kysymään, minkälaista viestintää meidän tulisi demokratian nimissä vaatia. Riittääkö pelkkä osallistumisen vaatiminen, vai tulisiko meidän miettiä sellaisia viestinnän muotoja, jotka voisivat tukea poliittista muutosta ja demokratiaa paremmin kuin kommunikatiivisen kapitalismin alustat? Minkälaisia muutoksia tämä edellyttää nykyiseen viestintäympäristöömme? Mitä on tehtävä teknologiajättien vallalle?

Paljon on jo tapahtunut. Uusia viestintäteknologioita ja -ympäristöjä käsittelevästä kirjallisuudesta on karissut se utopistinen pinnoite, joka sai uudet digitaalisen viestinnän muodot näyttämään ruohonjuuritason organisaatioita ja verkostoja vääjäämättä palvelevilta demokratiatyökaluilta (ks. Freedman 2014). Ylioptimististen tilannearvioiden tilalle ovat tulleet analyysit ”datakapitalismista” (Myers West 2019) sekä kriittiset kuvaukset teknologisesta ratkaisukeskeisyydestä tai ”solutionismista” (Morozov 2013), joka kääntää jokaisen poliittisen kysymyksen tai sosiaalisen ongelman älypuhelinsovelluksella päihitettäväksi haasteeksi.

Tällaiset avaukset vievät oikeaan suuntaan. Ne kutsuvat politiikan ja viestinnän tutkijoita miettimään, minkälaiset viestinnän tavat itse asiassa edistävät demokraattisia tavoitteita.

Lähteet:

Davies, William (2014). The limits of neoliberalism: authority, sovereignty and the logic of competition. London: Sage.

Dean, Jodie (2005). Communicative capitalism: circulation and the foreclosure of politics. Cultural Politics, 1(1): 51–74.

Dean, Jodie (2013). The limits of web in an age of communicative capitalism. https://www.youtube.com/watch?v=Ly_uN3zbQSU&t=37s

Fenton, Natalie & Titley, Gavan (2015). Mourning and longing: media studies learning to let go of liberal democracy. European Journal of Communication 30(5): 554–570.

Freedman, Des (2014). The Contradictions of Media Power. London, Bloomsbury.

Habermas, Jürgen (2004). Julkisuuden rakennemuutos: tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Tampere, Vastapaino.

Knuutila, Aleksi (2019). Närkästyksen kone: miksi uusoikeiston ääni kuuluu verkossa muita vahvemmin? Politiikasta. https://politiikasta.fi/narkastyksen-kone-miksi-uusoikeiston-aani-kuuluu-verkossa-muita-vahvemmin/ (luettu 5.6.2019).

Mirowski, Philip (2013). Never let a serious crisis go to waste: How neoliberalism survived the financial meltdown: New York, Verso.

Morozov, Evgeny (2013). To save everything, click here: The folly of technological solutionism. New York: Public Affairs.

Mouffe, Chantal (2005). On the political. Routledge, Abingdon.

Myers West, Sarah (2019). Data capitalism: Redefining the logics of surveillance and privacy. Business & Society, 58(1):20–41.

Streeck, Wolfgang (2015). Ostettua aikaa – Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Tampere, Vastapaino.

Viren, Eetu (2018). Raha ja työvoima: tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksista työvoiman luokkakokoonpanoon. Helsinki, Tutkijaliitto.

Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2015). Seutu joka ei ole paikka: kapitalismi ja metropoli. Helsinki, Tutkijaliitto.

Vartiainen, Juhana (2018). Kuulkaas ay-liike. Juhanavartiainen.fi https://juhanavartiainen.fi/2018/kuulkaas-ay-liike/ (luettu 5.6.2019).