Pariisin Notre Damen katedraalin tulipalo on järkyttänyt syvästi ranskalaisia ja kerännyt myötätuntoa ympäri maailmaa. Vuonna 1345 valmistunut katedraali on innoittanut vuosisatojen saatossa lukuisia taiteilijoita. Katedraalin siluetti on siirretty kanvaasille ja filmille, kirjojen sivuille, teatterien näyttämöille ja elokuvien kohtauksiin. Siten se on myös tallentunut osaksi sellaistenkin ihmisten kokemushistorioita, jotka eivät ole liittyneet Notre Damen aukiolla vuosittain jonottavien yli 13 miljoonan turistin letkaan, viettäneet lounastaukoaan Seinen rannassa tai tottuneet heräämään aamuseitsemältä katedraalin kellojen soittoon.

 

Kulttuuriperinnön oltava juridisesti tunnustettua

 

Kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan kulttuurintutkimuksessa sellaisten kulttuurin osien summaa, jota jokin ryhmä tai yhteisö siirtää sukupolvelta toiselle aineellisessa tai aineettomassa muodossa. Kulttuuriperintö voidaan ymmärtää myös kulttuuriaineksen osana, joka siirtyy eteenpäin historiassa muistitietona luoden kulttuurista itseymmärrystä, jatkuvuutta, identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta erottamalla siten kulttuurin muista kulttuureista.

 

Notre Damen katedraaliin liittyy runsaasti kulttuuriperintöarvoja: se on ruusuikkunoineen ja kellotorneineen arkkitehtonisesti ja taiteellisesti Pariisin maisemallinen maamerkki, merkittävä uskonnollinen kohde ja tunnettu historiallinen tapahtumapaikka. Aineellisten arvojen lisäksi katedraaliin kiinnittyy moninaisia aineettomia merkityksiä erilaisten tietojen, taitojen ja tapojen muodossa. Ihmiset eivät siksi sure pelkästään katedraalin romahtanutta tornia tai sortunutta kattoa, vaan myös paikkaan liittyviä perinteitä ja muistoja.

 

Juridisesta näkökulmasta kulttuuriperintö edellyttää tunnustamista. Vaikka mikä tahansa kulttuurin raaka-aine voisi olla kulttuuriperintöä, vain murto-osa kulttuurista tunnistetaan ja tunnustetaan kulttuuriperinnöksi. Oikeudellisesti tarkasteltuna vain tunnustettu kulttuuriperintö voi tulla suojatuksi juridisella sääntelyllä. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö jokin kulttuurin osa voisi tulla oikeudellisesti suojatuksi jollain muulla perusteella kuten omaisuudensuojan tai tekijänoikeuksien nojalla.

 

Notre Dame kansainvälisen sääntelyn kohteena

 

Kulttuuriperinnön suojan sääntelyä tarkasteleva oikeustieteen erityisala, kulttuuriperintöoikeus, on eri oikeudenalojen rajapinnoilla liikkuva hybridi. Kulttuuriperintöoikeuden ydin on kulttuuriperinnön suojaamisessa ja säilyttämisessä siten, että se on mahdollista siirtää tuleville sukupolville. Tini Peterzens arvioi väitöskirjassaan (2018), että kulttuuriperinnön oikeudellinen suoja ja sen tutkimus lisääntyvät tulevaisuudessa entisestään.

 

Notre Damen katedraali nauttii kansainvälisen kulttuuriperintöoikeuden näkökulmasta erityistä oikeudellista suojaa. Se on suojattu maailmanperintökohteena osana Seinen jokirantaa. Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi eli maailmanperintösopimus on Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon vuonna 1972 hyväksymä kansainvälinen sopimus, jonka ratifioineet valtiot voivat esittää alueellaan sijaitsevia kulttuuri- ja luonnonperintökohteita maailmanperintöluetteloon. Kohteen merkitseminen maailmanperintöluetteloon edellyttää, että sopimusvaltio sitoutuu suojelemaan kohdetta ja säilyttämään sen arvot tuleville sukupolville kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

 

Seinen rannat rakennuksineen mukaan lukien Notre Damen katedraali edustavat maailmanperintökohteena aikajanaa Pariisin historiasta. Jokirannassa ovat edustettuina ainutlaatuisella tavalla eri aikakausien rakennukset Louvresta Eiffel-torniin. Unescon suojelluille kohteille asettama kriteeristö perustuukin vahvasti kohteiden ainutlaatuisuuteen ja alkuperäisyyteen.

 

Notre Damen uudelleenrakennuksesta käydyissä keskusteluissa on pohdittu, kuinka mittava korjausprosessi tulisi toteuttaa, kun rakennuksen alkuperäiset arvot väkisinkin kärsivät. Tuleva korjaustyö tapahtuu uusilla materiaaleilla tai mahdollisia säästyneitä materiaaleja uusiokäyttämällä. Tämä tulipalo ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun ranskalaisten rakastama rakennus on ollut vähällä tuhoutua. Mittavia korjauksia on jouduttu tekemään ennenkin alkuperäisten arvojen kustannuksella esimerkiksi Ranskan vallankumouksen (1789) jälkeen. Muun muassa ihailtujen ruusuikkunoiden lasit ja osa julkisivun patsaista on uusittu 1800-luvulla.

 

Maailmanperintösopimus velvoittaa julkista valtaa

 

Tätä tekstiä kirjoitettaessa Notre Damen tulipalon syttymissyystä ei ole vielä täyttä varmuutta, mutta syyn uskotaan liittyvän rakennuksessa käynnissä olleisiin huoltotöihin. Palosyyntutkijat epäilevät, että tulipalo on saattanut saada alkunsa esimerkiksi sähkölaitteen oikosulusta. On myös keskusteltu siitä, onko käynnissä olleen restaurointityön aiempi lykkääminen altistanut rakenteiltaan haavoittuvan katedraalin tulipalolle.

 

Maailmanperintösopimus osoittaa sopimusvaltioille negatiivisia ja positiivisia toimintavelvoitteita: valtion velvollisuutena ei ole pelkästään olla toimimatta kohteiden vahingoksi, vaan aktiivisin toimin turvata ja edistää niiden suojaa muun muassa kansallisella lainsäädännöllä. Ranskassa on Laïcité-periaatteen mukaisesti valtio ja uskonto erotettu toisistaan vuonna 1905 säädetyllä lailla. Kyseisen lain 2 artiklassa todetaan, että valtio ei tunnusta eikä tue taloudellisesti uskontoja. Laki julisti säätämisajankohtanaan kaikki uskonnolliset rakennukset valtion ja paikallishallinnon omaisuudeksi. Ranskan valtio omistaa Notre Damen katedraalin, mutta on antanut sen katolisen kirkon käyttöön. Käytännössä katedraalin kiinteistönhoidosta on vastannut kirkkokunta valtion tuella. Tämä ristiriita valtion ja kirkon taloudellisten suhteiden välillä saattaa myös olla yksi syy siihen, miksi Ranskan hallitus on empinyt restauroinnin lisärahoituksen myöntämisessä aiempina vuosina. Lisäksi Ranskalla on 43 muutakin maailmanperintökohdetta, jotka kaikki edellyttävät yhtä lailla valtiolta niiden turvaamista.

 

Maailmanperinnön suojan sääntelyn ongelmia

 

Maailmanperintösopimuksella on maailmanlaajuisesti tärkeä merkitys kohteiden luetteloinnin, suojelun ja kulttuuriperintötietouden lisäämisessä. Maailmanperintökomitea valikoi luetteloitavat kohteet, jotka on valtiokohtaisesti ensin julkisen vallan toimesta ehdotettu suojeltaviksi. Jotta kohde siis päätyy maailmanperintöluetteloon, siihen kohdistuu kahteen otteeseen arvottamista eri viranomaisten taholta. Kulttuuriperinnön liiallinen luokittelu voi näin johtaa keinotekoiseen ja tarpeettomaan kohteiden arvottamiseen, mikä saattaa muokata kielteisesti ihmisten tapaa hahmottaa kulttuuriperintöä. Kulttuuriperintö on kokonaisuus, johon sisältyvät aineelliset ja aineettomat arvot luovat sen merkityksen ilman, että ne pilkotaan osiksi erilaisia listoja varten. Esimerkiksi Venetsian arvo maailmaperintökohteena perustuu pitkälti sen fyysisen maiseman historiallisiin ja taiteellisiin arvoihin, mutta yhtä lailla siihen liittyy sellaisia aineettomia arvoja kuin oma kieli, ruokakulttuuri, karnevaalit ja gondolieerien ammattikilta.

 

Kulttuuriperintökohteiden luokittelun kääntöpuolena on, että kaikki suojelun tarpeessa olevat kohteet eivät voi olla maailmanperintökohteita, mutta ne ovat silti osa kulttuuriperintöä. Maailmanperintöluetteloon lisätty kohde saattaa saada suhteessa muuhun kulttuuriperintöön erityisaseman. Tämä voi puolestaan vääristää käsityksiä siitä, minkälainen kulttuuriperintö on arvokasta tai mitä on syytä suojella ja mitä ei. Vaikka maailmanperintösopimuksen 12 artikla korostaa, että luetteloon merkitsemättömyys ei tarkoita vähempää arvoa suhteessa luettelossa oleviin, merkitsemättömän kohteen suoja voi silti olla tosiasiallisesti heikompi. Samaan aikaan kun lukuisat lahjoittajat ovat luvanneet satoja miljoonia euroja Notre Damen jälleenrakennustyöhön, monet muutkin kohteet kamppailevat säilymisestään.

 

Kun Unesco katsoo jonkin maailmanperintökohteen olevan uhattuna, se voi lisätä kohteen vaarantuneiden kohteiden luetteloon. Listalle lisääminen ei ole sanktio, vaan keino tehostaa vaarassa olevan kohteen suojelua. Vaarantuneiden kohteiden luettelossa on tällä hetkellä 54 kohdetta. Suurin osa vaarantuneista kohteista sijaitsee haavoittuvilla alueilla Afrikassa ja Lähi-Idässä. Alueilla on myös sellaisia valtioita, kuten Kongo ja Libya, joiden kaikki maailmanperintökohteet ovat vaarantuneiden kohteiden listalla. Vaikka kansainväliset kulttuuriperintösopimukset ovat globaaleja, ja suurin osa maailman valtioista on niihin sitoutunut, tosiasiallisesti kohteiden suojelussa merkittävä vaikutus on kuitenkin poliittisilla valtasuhteilla ja alueellisella haavoittuvuudella.

 

Mitä heille jää

 

Maailmanperintösopimuksen keskeisenä päämääränä on suojata kaikkien yhteistä maailmanperintöä tuleville sukupolville. Mikäli maailmanperintöä suojelemalla ei haluta antaa tuleville sukupolville ainoastaan mahdollisimman esteettistä tai historiallista kuvaa, vaan myös totuudenmukainen käsitys menneisyydestä, on Notre Damen tulipalokin tällöin osa Seinen rantojen rakennusten todellista tarinaa.

 

Kansainvälisellä sääntelyllä on haluttu suojata ihmiskunnan yhteisenä kulttuuriperintönä esimerkiksi Maya-temppelit, jotka edustavat yhden sivilisaation tuhoa. Samoin Auschwitz-Birkenau on maailmanperintökohde muistuttaakseen asioista, joiden ei koskaan enää haluta tapahtuvan uudelleen. Notre Damen korjausurakan tavoitteena ei tarvitse olla vuoden 2019 tulipalon jälkien piilottaminen tulevilta sukupolvilta, vaan yhden uuden kerrostuman lisääminen osaksi sitä maisemaa, jota Seinen rannat edustavat menneisyytenä tulevaisuudessa.

 

 

Lähteet:

 

Blake, Janet 2000. On Defining the Cultural Heritage. International and Comparative Law Quarterly, Vol. 49, Issue 1 (2000), 61–85.

Blake, Janet 2015. International Cultural Heritage Law. Oxford University Press, UK.

Ekroos, Ari 1995. Kauneus ja rumuus ympäristöoikeudessa. Ympäristöoikeudellinen tutkimus maisemaa ja kaupunkikuvaa koskevasta lainsäädännöstä. Akateeminen väitöskirja, Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki.

Harrison, Rodney 2013. Heritage. Critical Approaches. Routledge, Oxford.

Hollo, Erkki J. 2005. Maisemansuojelun nykytilanteesta. Ympäristöjuridiikka 2/2005, s. 3–6.

Lillbroända-Annala Sanna 2014. Kulttuuriperintö prosessina ja arvottamisen välineenä. Teoksessa Steel, Tytti; Turunen, Arja; Lillbroända-Annala, Sanna & Santikko, Maija (toim.) 2014. Muuttuva kulttuuriperintö. Ethnos Oy.

Loi du 9 décembre 1905 concernant la séparation des Eglises et de l’Etat

Maailmanperintösopimus (SopS 19/1987)

Peterzens Tini 2018. Kulttuuriesineen suoja. Laittoman kulttuuriesineen palauttaminen kansainvälisenä ongelmana. Yliopistollinen väitöskirja, Helsingin yliopisto.

Vecco, Marilena 2010. A definition of cultural heritage: From the tangible to the intangible. Journal of Cultural Heritage, Vol. 11, Issue 3 (2010), 321–324.