Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Kuva: Teemu Hotti, CC BY-NC-ND 2.0.
Jurgen De Wispelaere, Antti Halmetoja and Ville-Veikko Pulkka
The authors are basic income researchers.
The Finnish Basic Income Experiment — Correcting the Narrative
So, what went wrong? What explains why the basic income window of opportunity seems to have shut down? The simple answer is: nothing — or rather, nothing that wasn’t already on the political cards when Sipilä announced his plans in the 2015 Government Programme.
The last few months have been unkind to basic income experiments. In Ontario, the newly elected Provincial Government reneged on its promises and on 31 July unceremoniously announced the experiment would be cancelled. The fallout in Ontario is considerable and the jury is still out on what will happen with the 4,000 participants in the pilot who are facing renewed income insecurity or with the data already garnered.
A few months earlier, the media announced that the Finnish government had decided to cancel its own experment. That turned out to be fake news à la lettre; what has in fact happened is that the government decided not to extend or expand the experiment beyond its two-year schedule. The Finnish experiment is running as planned and will end on schedule in late 2018, so any reference to cancellation — unlike Ontario — has no basis in fact. So far, so good
Well, not quite. The Finnish government’s refusal to extend or expand the experiment may not come as much of a surprise once the budgetary implications are taken into account but it nevertheless amounts to one more disappointment amongst those closely watching how the experiment is progressing. And disappointments have been plentiful with this project. After a promising start, the first blow came when the Sipilä government ignored most of the suggestions and recommendations of the research consortium led by Kela (the Social Insurance Institution of Finland) and charged with preparing the experimental design — incidentally, appointed by the very same Juha Sipilä.
The design now being rolled out is much more limited than many had hoped for. Repeated requests for additional budget or postponing the starting date were ignored. Much-needed coordination between the different ministries involved was not forthcoming. The government also delayed appointing the team charged with evaluating the result until the experiment was well into its second year – with detrimental effects for any attempt to gain a more comprehensive insight into the experiment’s wellbeing effects.
Meanwhile, the coalition government didn’t dither and recently embarked on a series of highly contentious reforms, such as introducing a new regime for the unemployed consisting of trimonthly interviews, increased waiting periods and substantial cuts in the eligibility periods for unemployment benefits. All of this is topped by a so-called “active model” that requires jobseekers to either work on a part-time basis/intensively participate in activation measures or face a 4.65 percent benefit cut. Together these new measures represent a major attempt to shift the Finnish social security system even more in the direction of an activation welfare state at the same time as the government is experimenting with unconditional basic income.
The predictable response from basic income advocates ranged from disbelief to quiet desperation. Many have started doubting that the Sipilä government was ever genuinely interested in basic income. Others are keen to find where things went wrong: what caused such a promising start to unravel in a short space of time, and what does that tell us about the future of basic income in Finland and beyond. These responses are built on what we think is a flawed narrative according to which the Finnish basic income experiment represented a major window of opportunity to radically reform the Finnish welfare state. But this was never the intention of the Sipilä, nor the point of the experiment.
On the contrary, for the government basic income reform is a continuation of decades of efforts to boost labour market activation of the Finnish unemployed. At best, basic income is business-as-usual with a different tool kit — the goal posts haven’t shifted, not by a long shot. Sipilä was keen enough to experiment with basic income — but on his own terms, which are not those shared by many in the basic income movement.
So, what went wrong? What explains why the basic income window of opportunity seems to have shut down? The simple answer is: nothing — or rather, nothing that wasn’t already on the political cards when Sipilä announced his plans in the 2015 Government Programme. Several political factors explain where we are now and why none of this should surprise us. The current coalition government consists of three political parties of which two have a long track record of being suspicious of or downright hostile to basic income so the experiment was always going to face an uphill battle. Party politics also put traditional UBI supporters— the Green League and the Left Alliance — in a double bind: supporting the coalition’s experiment is in line with their long-term objective of promoting basic income, while short-term political interests suggest keeping well clear from the coalition.
If UBI had not been framed within the activation agenda, the experiment might never have happened.
The strict activation focus was always going to play havoc with any attempt at demonstrating the broad transformative potential of basic income. But if UBI had not been framed within the activation agenda, the experiment might never have happened. This is a difficult paradox for basic income advocates to negotiate. Last but not least, the idea that political decision-makers are expected to patiently sit around for two or three years to allow an experiment to run its course in a highly contentious area such as social security reform is naive. Basic income experiments are instruments within a political process and compromise and uncertain outcomes are part-and-parcel of the enterprise. Yet, for now at least, basic income experiments appear to be the only game in town.
This post was originally published on Social Europe, 8 November 2018.
Jurgen De Wispelaere is Policy Fellow with the Institute for Policy Research, University of Bath. A former occupational therapist turned political theorist and policy scholar, he previously worked at the University of Tampere, McGill University, Trinity College Dublin, amongst others. His major research interest is the political analysis of basic income.
Antti Halmetoja is completing a doctoral dissertation on universalism and basic income in the discipline of social policy at the University of Tampere. In his thesis the idea of basic income is studied from the perspective of the existing Finnish social policy institutions.
Ville-Veikko Pulkka is a doctoral researcher at the Department of Social Research, University of Helsinki. In addition to basic income, his current research interests are primarily focused on the digital economy’s implications for labour and public policy. Previously he worked as a researcher at the Finnish Social Insurance Institution, Kela.
Jurgen De Wispelaere, Antti Halmetoja and Ville-Veikko Pulkka
The authors are basic income researchers.
N
Mitä kuuluu lapsiperheille Japanissa? Haastattelussa Masumi Imura ja Mutsuko Takahashi
Perhekulttuuri on muuttunut Japanissa
Lapsiperheiden terveyden edistämistyö ja sen tutkimus yhdistävät akateemisia ihmisiä ympäri maailmaa. Tampereen yliopiston hoitotieteen ryhmä on pitkään tehnyt yhteistyötä Professori Eija Paavilaisen johdolla Japaniin. Monivuotinen yhteistyö on tuottanut seminaareja ja webinaareja molemmissa maissa. Maaliskuussa 2024 vuorossa oli vierailu Japanista Tampereen yliopistoon ja seminaari Practices for Promoting the Health of Families with Children in Japan.
Haastateltavat professori Masumi Imura ja professori Mutsuko Takahashi ovat urillaan antaneet hienon kontribuution tutkimukseen ja ammattilaisten koulutukseen. He vastaavat tässä haastattelussa kysymyksiimme. Millaisia ovat imetyksen haasteet Japanissa ja miten lasten kaltoinkohtelua pyritään estämään japanilaisessa perhepolitiikassa?
Molemmat professorit ovat tyytyväisiä, että perheystävällisyys on lisääntynyt Japanissa.
Perheystävällisyyden lisääntyminen näkyy arjessa esim. leikkipaikkojen lisääntymisenä, erillisinä lastenosastoina junissa ja terveydenhuollossa lapsiystävällisten sairaaloiden verkoston kasvuna. Isien osallistuminen ja sitoutuminen perheisiin on myös vahvistunut. Lisääntyneet isyyslomat ovat jopa lisänneet lasten hankkimista. Myös lainsäädäntö on kehittynyt perhevapaiden osalta.
Perheet ovat Japanissa edelleen suureksi osaksi ydinperheitä. Nuoret perheet joutuvat selviytymään vanhemmuudestaan yksin, koska perheet asuvat usein nyky-Japanissa kauempana omista isovanhemmista, joilla on ollut tärkeä rooli aikaisemmin lapsiperheen tukena.
Japanissa isien korostunut työssäkäynti ja äitien kotiäitiys näkyvät edelleen perheiden sisäisissä rooleissa. Tosin muutosta on tapahtumassa, sillä yhä lisääntyvässä määrin myös naiset käyvät töissä lapsen saatuaan, joko kokoaikaisesti, osa-aikaisesti tai yrittäjinä.
Japanissa isien korostunut työssäkäynti ja äitien kotiäitiys näkyvät edelleen perheiden sisäisissä rooleissa. Tosin muutosta on tapahtumassa, sillä yhä lisääntyvässä määrin myös naiset käyvät töissä lapsen saatuaan, joko kokoaikaisesti, osa-aikaisesti tai yrittäjinä. Äitiysloma saattaa jäädä vain muutaman kuukauden mittaiseksi, vaikka äitien mahdollisuus vanhempainvapaaseen on aina jopa kahteen vuoteen asti. Vanhempainvapaasta 10-12 kk on palkallista, jolloin äiti saa noin 80 % normaaliansioistaan. Kokoaikaisesti työssä käyvälle äidille on jokseenkin helpompaa palata työelämään kuin osa-aikaisesti työskenteleville tai yritystä pyörittäville äidille.
Jos perheet aikovat käyttää päivähoitopalvelua, se aloitetaan tavallisesti melko varhain, jo 3–4 kk iässä, sillä päivähoitopaikkoja on rajoitetusti tarjolla ja paikoista käydään jonkin verran kilpailua. Päivähoidon käyttötapa on tosin muuttunut ajan myötä joustavammaksi. Esimerkiksi jos äiti työskentelee osa-aikaisesti tai freelancerina, on hänen mahdollista viedä lapsi hoitoon myös epäsäännöllisesti, toteaa Takahashi.
Kilpailu päivähoitopaikoista sekä äitien kasvava eristäytyminen, joka japanilaisessa yhteiskunnassa on tunnistettu suurena ongelmana, lyhentävät molemmat äitiysvapaiden käyttöä.
Takahashi ja Imura pohtivat, että yksinäisiä perheitä voidaan tukea mm. kehittämällä monialaista yhteistyötä ammattilaisten ja erilaisten yhteisöjen kanssa. Tärkeää olisi kehittää palveluja erityisesti äitien tarpeista käsin. Terveydenhuollon palveluissa on edelleen melko paljon paikallista vaihtelua. Ne ovat kuitenkin kehittyneet voimakkaasti positiiviseen suuntaan. Japanissa on tullut jo melko yleiseksi tavaksi kunnissa toteuttaa yksi terveydenhoitajan alkuraskauden vastaanotto ja myös isien läsnäolo on lisääntynyt näissä. Käynnin osalta äitien täytyy itse olla aktiivisia, ja jos he eivät varaa aikaa käynnille, saattaa raskaus edetä pitkällekin ilman terveydenhoitajan haastattelua. Terveydenhoitajat ja muut asiantuntijat ovat yrittäneet lisätä paljon tukea ja informaatiota vanhemmille, mutta vanhempien näkökulmasta katsottuna kehitys on ollut verrattain hidasta, eivätkä vanhemmat ole aina saaneet riittävästi tukea raskausaikana.
Imetyksestä ja sen haasteista
Japanissa lapsiperheet ovat perinteisesti tukeutuneet isovanhempien lisäksi paikalliseen yhteisöön. Yhteisön tuki on Japanissa hieman yleisempää kuin Suomessa. Tuki ja se tarkoittaa Japanissa monien erilaisten järjestöjen tarjoamaa tukea.
Nyt nuorten perheiden erillään asuminen kaupungeissa kaukana omista vanhemmistaan vie tätä tukea pois. Perheet ja tutkimusten mukaan erityisesti äidit kokevat yksinäisyyttä ja tuntevat olevansa eristettyjä. Uusien verkostojen luominen uudessa elämäntilanteessa pienen lapsen kanssa on vaikeaa. Terveydenhuollon ammattilaiset saatetaan nähdä yhtenä ratkaisuna tukea perheitä, mutta Takahashi muistuttaa, että työntekijöillä voi olla äitien tarpeesta erilainen käsitys kuin äideillä itsellään. Työntekijä usein kuvittelee antaneensa perheelle paljon tietoa, mutta perhe kokee eri lailla.
Nyt nuorten perheiden erillään asuminen kaupungeissa kaukana omista vanhemmistaan vie tätä tukea pois. Perheet ja tutkimusten mukaan erityisesti äidit kokevat yksinäisyyttä ja tuntevat olevansa eristettyjä. Uusien verkostojen luominen uudessa elämäntilanteessa pienen lapsen kanssa on vaikeaa.
Imuran mukaan uusina avauksina olisi tärkeä kehittää yhteistyötä henkilökunnan ja paikallisten yhteisöjen välillä. Hän myös muistuttaa, että yksilöllinen interventio on tärkeää kullekin äidille. Kasvotusten näkeminen väheni myös Japanissa koronapandemian aikana terveydenhuollossa, ja Imuran mukaan kasvotusten kommunikointi olisi tärkeää palauttaa osaksi raskaana olevan äidin haastattelua. Myös perhevalmennukset vähenivät. Äidit tukeutuivat pandemian aikana paljon internetiin, jonka on nähty heikentäneen ymmärrystä imetyksen hyödyistä. Myönteinen kehitys imetyksessä pysähtyi. Yhä useammin on nyt havaittu äitejä, jotka kieltäytyivät imettämästä tai suosivat äidinmaidon korviketta osana lapsen varhaista ravintoa ja kuvaavat imettämistä hankalaksi. Päivähoidon varhainen alkaminen tuottaa luonnollisesti myös haasteita rintaruokinnan onnistumisessa, muistuttaa professori Imura, vaikka osaan päiväkodeista perheet voivat viedä lapselleen äidinmaitoa päivän ajaksi.
Äidit tukeutuivat pandemian aikana paljon internetiin, jonka on nähty heikentäneen ymmärrystä imetyksen hyödyistä. Myönteinen kehitys imetyksessä pysähtyi.
Yleisesti ottaen rintaruokinnan suosio on kasvanut Japanissa, vaikka Covid-19 epidemia toi siihen melko jyrkän taantuman. Vuonna 2021 äideiltä kysyttäessä, he kertoivat, että koronalla ei ollut vaikutusta rintaruokintaan, mutta imetysluvuissa lasku näkyi. Tämä tulos on jonkin verran ristiriitainen professori Imuran mukaan.
– Korona vähensi kasvotusten annettavaa tukea. Lisäksi tänä aikana otettiin paljon vaikutuksia netistä helposti pinnalle tulevista negatiivisista imetyskokemuksista ja äidinmaidonkorvikemainonnasta ja tämä vaikutti äitien imetykseen, sanoo professori Imura.
Professori Imura pohtii, kuinka Japanissa voitaisiin kehittää äitien itsetuntemusta arkielämässä, ja kuka olisi äidin tukihenkilö, jonka puoleen hän voisi spontaanisti kääntyä ongelmia kohdatessaan. Tällä hetkellä terveydenhuollon tuki on yksipuolista.
– Ammattilaiset saattavat tupsahtaa yhtäkkiä kotiin ja se voi tuntua vanhemmista epämiellyttävältä, kertoo Imura.
Hän vertaa toimintaa Suomen neuvolakäytäntöihin, missä on tavallista kääntyä huolissaan neuvolan puoleen, jos vanhemmalla on jotakin kysyttävää. Tässä suhteessa käytännöt eroavat toisistaan. Imura myös näkee hyvänä, että Suomessa neuvolat ja perhekeskukset sijaitsevat lähellä ihmisiä, esimerkiksi kauppakeskusten yhteydessä eikä ainoastaan sairaalan yhteydessä kuten Japanissa.
Myös kätilöiden ja lastenlääkärien tietoja rintaruokinnasta tulisi päivittää Japanissa. Rintaruokinnan haasteellisuus ja se, että osa perheistä ei pidä sitä tärkeänä juontaa myös siitä, että kaikki lastenlääkärit eivät ole yhtä mieltä rintaruokinnan hyödyllisyydestä. Kaikki lääkärit eivät mm. ole löytäneet asiaa puoltavaa tieteellistä näyttöä. Tämän vuoksi äitejä saatetaan melko helposti ohjata siirtymään äidinmaidon korvikkeisiin tai käyttämään niitä ruokinnassa lisänä. Lääketieteessä korostetaan fyysisen painon nousua. Tällöin saatetaan ajatella, että kunhan paino nousee 30–40 g/pvä, on yhdentekevää, nouseeko se rintamaidolla vai korvikkeella. Japanissa kaivataankin edistystä moniammatilliseen yhteistyöhön yhtenäisten käytäntöjen luomiseksi. Nuoret kätilöt saattavat vältellä äitien runsasta kehottamista rintaruokintaan. Myös korvikkeiden mainonta haittaa rintaruokinnan suosion kasvua. Isovanhemmat saattavat siirtää eteenpäin epäterveellisiä ravitsemususkomuksia, jos lapsi on itkuinen. Äideillä on usein huoli äidinmaidon riittävyydestä, jos lapsi itkee ruokinnan jälkeen. “Jotain pitää antaa nopeasti, ja se voi olla myös mehua”, kuvaa professori Imura sukupolvelta toiselle siirtyviä käsityksiä. Ristiriitaisten tietojen saaminen ja uskon heikkeneminen omaan pystyvyyteen lapsen tarpeiden tunnistajana heikentää edelleen imetystä. Vanhempien itseluottamuksen puute on haaste, johon professorit toivovat muutosta.
Lasten kaltoinkohtelu saa huomiota Japanin perhepolitiikassa
Japanissa painitaan samojen ongelmien kanssa kuin Suomessa: rahan riittävyys, väestön ikääntyminen ja syntyvyyden lasku. Professori Takahashi on silti tyytyväinen, että myös vaikeat asiat kuten lapsiin kohdistuva väkivalta on saanut sensitiivisestä luonteestaan huolimatta huomiota perhepolitiikassa. Esimerkiksi lasten ruumiillinen ja henkinen kurittaminen ovat kiellettyjä nyky-Japanissa. Tämä muutos ei ole itsestään selvyys, sillä sukupolvien traditiot haittapuolineenkin elävät vahvoina perheyhteisöissä.
Lastensuojeluilmoitukset etenevät poliisin kautta lastensuojeluun. Kaikki tapaukset eivät kuitenkaan pääty poliisille sillä kaikkia kyseenalaisiakaan vanhemmuuden käytäntöjä ei pidetä lapsen kaltoinkohteluna. Esimerkiksi lapselle suunniteltua ylikiireistä arkielämää ei tunnisteta useinkaan haitalliseksi lapselle.
Lapsen kaltoinkohtelun havaitseminen on ammattilaisten vastuulla mutta se on osittain myös kansalaisvelvollisuus. Lastensuojeluilmoitukset etenevät poliisin kautta lastensuojeluun. Kaikki tapaukset eivät kuitenkaan pääty poliisille sillä kaikkia kyseenalaisiakaan vanhemmuuden käytäntöjä ei pidetä lapsen kaltoinkohteluna. Esimerkiksi lapselle suunniteltua ylikiireistä arkielämää ei tunnisteta useinkaan haitalliseksi lapselle. Lapsia muun muassa lisä koulutetaan jo nuorella iällä. Lisäksi heillä on usein paljon harrastuksia. Professori Takahashin mukaan japanilaisessa yhteiskunnassa lapsen tarpeista päättävät usein vanhemmat. Hän pohtiikin, että kuka päättää, mikä on terveellinen ja asianmukainen tapa kasvattaa lasta.
Kaltoinkohtelua on suhteellisen vaikeaa havaita raskausaikana terveydenhuollossa, ellei se ole ilmiselvää. Ongelmana on, että vanhemmilla ei ole aina tiedossa omalääkäriä tai sairaalaa, jossa he aikovat synnyttää. Jos vanhempi ei hakeudu raskauden alkuvaiheessa gynekologille, se heikentää terveydenhuollon varhaisen tuen ja ohjauksen saamista. Gynekologia äiti tapaa yleensä vähintään 10 kertaa raskausaikana. Pääpaino näissä lääkärin tapaamisissa on kuitenkin lääketieteellisissä kysymyksissä. Terveydenhoitajaa puolestaan äiti tapaa usein vain kerran raskauden alussa. Voidaankin sanoa, että resurssit vanhemman tukemiseen ovat niukat Japanissa. Vertailun vuoksi Suomessa ensisynnyttäjäperheille järjestetään raskausaikana terveystarkastuksia terveydenhoitajan vastaanotolla vähintään 9 kertaa, joista kahteen sisältyy lääkärikäynti. Nykyään äitejä tuetaan n. 300 euron tukirahalla keskiraskauden vaiheessa.
Yhteiskunnallinen ja taloudellinen polarisaatio näkyy japanilaisissa lapsiperheissä. Yhteiskunnassa on varakkaita lapsiperheitä, joilla on omia pulmia, miten lapsen kasvattaisi, ja toisaalta on vähävaraisia perheitä, joilla saattaa olla vaikeuksia ostaa riittävästi ruokaa jälkikasvulleen. Taloudellisiin ongelmiin liittyy myös yksinhuoltajuus, joka on myös Japanissa kasvussa. Esimerkiksi Japanin terveydenhuollossa raskauden alkuvaiheessa terveydenhoitajan haastattelussa yksinhuoltajuus merkitään riskitekijäksi.
Kaltoinkohtelun riskitekijöinä nähdään niin ikään eroperheet, vanhemman työttömyys ja vanhemman mielenterveyden ongelmat, ulkomaalaistaustaisuus ja vanhemman yksinäisyys. Ulkomaalaistaustaisuuteen liittyy erityisesti kulttuurien väliset erot sekä vaikeudet päästä sisään yhteiskuntaan sekä siitä johtuva yksinäisyys. Japanilaisilla vanhemmilla ei myöskään vielä ole riittävästi tietoa kaltoinkohtelun ylisukupolvisuuden kierteestä, missä aiempien sukupolvien negatiiviset vanhemmuuden käytännöt siirtyvät seuraaville sukupolville. Japanissa lapsen kaltoinkohtelu havaitaan kuitenkin aiempaa paremmin ja tästä professori Takahashi on tyytyväinen.
Professori Masumi Imura on tehnyt pitkäaikaisen akateemisen uran ja opettanut kätilötyötä sekä globaalia terveyttä Tokiossa Japan Red-Cross College of Nursing – yliopistossa. Hän on saanut koulutuksen kätilötyöhön St. Luke’s kansainvälisessä yliopistossa ja suorittanut tohtorin tutkinnon Tokion yliopistossa. Hän on toiminut useiden vuosien ajan erilaisissa organisaatioissa asiantuntijana kätilötoiminnassa. Hän on myös kansainvälisesti sertifioitu imetysohjaaja ja Lontoon Aktiivisen Synnytyskeskuksen sertifioima vauvahieronnan opettaja.
Professori Mutsuko Takahashi aloitti työuransa Japanin ulkoministeriössä vuosina 1986–1990 ja siirtyi sitten akateemiselle uralle. Hän suoritti tohtorin tutkinnon Tampereen yliopistossa sosiaalipolitiikassa vuonna 1995. Japanissa hän on työskennellyt sosiologian ja sosiaalipolitiikan professorina useissa yliopistoissa, ja julkaissut laajasti kirjoja ja artikkeleita sosiaalipolitiikasta perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi. 2010-luvun puolivälistä lähtien hän on esitellyt suomalaista neuvolatoimintaa japanilaiselle lukijakunnalle. Hänen nykyiset tutkimusintressinsä ovat lasten kaltoinkohtelun riskeissä ja ennaltaehkäisyssä.