Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.
Podcast: Mitä teknologian jatkuva yleistyminen tarkoittaa työnteon autonomialle?
Teknologian käyttäminen kapitalistisissa talousjärjestelmissä on Vidalin mukaan usein johtanut teknologian käyttötapoihin, jotka alentavat työntekijöiden autonomiaa, työprosessin kokonaisuuden tajua ja kaventavat taitoja.
Teknologia ei ole syy työtahdin kiristymiselle, vaan sen avulla voi parantaa työprosesseja ja kasvattaa tuottavuutta. Sen käyttäminen ei automaattisesti johda kontrolliin ja kurinpitoon. Teknologiaa voisi käyttää myös työnteon autonomian lisäämiseen. On ensisijaisesti kiinni työnjohdosta, mitä teknologialla tehdään, Matt Vidal sanoo Alustan podcastissa, joka löytyy Alustan Soundcloud-tililtä.
– Teknologia ei ole itsessään autonomiaa vähentävä toimija, vaan erilaiset intressiryhmät, jotka käyttävät teknologiaa työnteon olosuhteiden muuttamiseen.
Vidal on sosiologi ja poliittinen taloustieteilijä Loughboroughin yliopiston kansainvälisen johtamisen instituutissa. Hän tutkii muun muassa työn, organisaatioiden ja työmarkkinoiden sosiologiaa pitkälle teollistuneissa yhteiskunnissa. Vidal on kiinnostunut, miten johto suhtautuu työntekijöiden kehittämiseen ja teknologian rooliin siinä.
Vidalille työnteon autonomia on keskeinen teema ja tärkeä yhteiskunnallinen kysymys. Tärkeä se oli myös Karl Marxille, johon Vidal nojaa. Marx kirjoitti Pääoman 1800-luvun puolivälissä, jolloin koko valmistusprosessin hallintaan perustuva käsityöläisyys alkoi korvautua koneteollisuudella. Teollistumisessa työprosessit muuttuivat ositetuiksi ja työnjohdon valvomiksi. Kun teollistuminen ja työnjako etenivät, vähenivät työvoiman autonomia ja työprosessin kokonaisuuden tajuamisen mahdollisuudet. Työprosessin osittaminen vähensi työntekijän autonomiaa työhönsä.
Teknologian ja tekoälyn käyttöönoton syy on tämän tulkinnan mukaan kilpailussa pärjääminen, ja kapitalistisessa talousjärjestelmässä teknologiaa kehitetään ensisijaisesti kilpailua, voitontekoa ja arvontuotantoa varten.
Marxilaisen käsityksen mukaan tämä kehitys johtuu kapitalistisesta voitontavoittelusta ja kilpailusta, ja kehitys jatkuu 2010-luvulla. Teknologian ja tekoälyn käyttöönoton syy on tämän tulkinnan mukaan kilpailussa pärjääminen, ja kapitalistisessa talousjärjestelmässä teknologiaa kehitetään ensisijaisesti kilpailua, voitontekoa ja arvontuotantoa varten.
Tehokkuuden pohja on työnjaossa ja erikoistumisessa, automaatiossa, skaalaedut ja prosessien standardoimisessa. Ositettu työprosessi on helpompi valvoa. Siksi teknologian käyttäminen houkuttelee minkä tahansa tyyppisen työn organisoijaa.
Työvoiman osaamistason nostaminen on uhka ja mahdollisuus työnjohdolle
Monimutkaistuva teknologia on tuonut työnjohdolle uuden ongelman: miten suhtautua työntekijöitä voimauttavaan osaamisen lisäämiseen? Työntekijöiden vallan lisääminen työprosesseissa, ammattiylpeyden ja osaamistason nostaminen sekä mukaan ottaminen päätöksentekoon on hyödyllistä tuottavuudelle, mutta toisaalta ne lisäävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa. Teknologian käyttäminen kontrollin ja standardisoinnin lisäämiseen voi houkutella enemmän.
– Työnjohtaja voi kysyä itseltään, pitäisikö minun parantaa työntekijöitteni tuottavuutta ottamalla käyttöön teknologiaa, jonka vuoksi työntekijöiden autonomiaa on lisättävä vai pitäisikö minun alentaa heidän osaamistasoaan ottamalla käyttöön teknologiaa, joka lisää tuottavuutta ja tekee minut vähemmän riippuvaiseksi heistä ja heidän taidoistaan?
Teknologian käyttäminen kapitalistisissa talousjärjestelmissä on Vidalin mukaan usein johtanut teknologian käyttötapoihin, jotka alentavat työntekijöiden autonomiaa, työprosessin kokonaisuuden tajua ja kaventavat taitoja.
Johdon ajattelu määrittää, miten teknologiaa käytetään
Marx korosti työnjaon ja tuotantosuhteiden roolia ihmisten yhteiskunnallistumisessa, ja Marxin mukaan tieteellisen ja teknisen tiedon kasaantuminen mahdollistaa inhimillisten kykyjen ja teknologioiden kehityksen. Työnjohto tekee päätökset, millaista teknologiaa käytetään. Siksi työnjohdon yhteiskunnallinen rooli on marxilaisittain tarkasteltuna keskeinen.
Vidalin mukaan työnjohdolla on kaksi tärkeää roolia. Pitää työntekijät kurissa, jotta he ovat tuottavia ja koordinoida työnjakoa, jotta tehokkuus maksimoituisi.
Teknologian rooli työnjaossa on sinänsä neutraali. Marxilaisesta näkökulmasta teknologian käytön voi 2010-luvulla nähdä kurinpidon välineenä. Sitä voi käyttää tahdin tiivistämiseen ja valvomiseen, mutta myös taitojen lisäämiseen, kouluttamiseen ja vallan jakamiseen sekä muihin neuvotteluvaraa parantaviin asioihin.
– En katso, että teknologian käyttö on iso asia, vaan johdon suhde työvoiman järjestämiseen ja teknologian käytöstä syntyvät kilpailupaineet. Historiallisesti voimme nähdä, että kilpailun intensiivisyys on vaihdellut ja kansallisilla valtiolla on valtaa sen rajoittamisessa.
Teknologian ja tekoäly vähentävät autonomiaa myös korkeasti koulutettujen ammateissa. Esimerkiksi lääkäreillä ja juristeilla oli ennen hyvin paljon valtaa työnsä tekemisen tavoilla. Valtio ja asiakkaat kontrolloivat työn tekemistä.
Millaisia ovat sitten huonot työt?
Vidalin mukaan vähäisen autonomian ja aammattitaidon sekä korkean työtahdin matalapalkkaiset työt lisääntyvät länsimaissa. Niissä teknologiaa käytetetään työntekijöiden taitotason alentamiseen ja työtahdin lisäämiseen.
Jos nämä työt olisivat portteja eteenpäin työelämässä, Vidal ei kutsuisi niitä huonoiksi työpaikoiksi. Ne eivät kuitenkaan sisällä etenemismahdollisuuksia, ja työntekijät ovat helposti korvattavassa asemassa.
– Tällaiset työpaikat ovat tyypillisiä 2010-luvun kapitalismille, ja ne olivat kolme neljäkymmentä vuotta sitten pienempi ongelma.
Historiaa, kirjallisuustiedettä tai filosofiaa opiskelemaan konetarkistettavalla, laaja-alaisella yhteisvalintakokeella?
Valtakunnallinen yliopistojen opiskelijavalintojen kehittämishanke etenee. 2022 alkaneen hankkeen on määrä päättyä 2025. Suomen yliopistoissa saattaa olla keväällä 2025 monivalintoihin nojaavat laaja-alaiset yhteisvalintakokeet, jotka yhdistävät keskenään varsin erilaisia aloja. Hankkeen tavoite on vähentää yliopistojen valintakokeiden määrää murto-osaan nykyisestä.
Työn alla on nyt noin kymmenen laajaa eri alojen yhteisvalintakoetta, jotka koostuisivat suurelta osin monivalinta- tai aukkotehtävistä. Esimerkiksi samassa Yhteiskunta, oikeus ja kulttuurit -yhteisvalintakokeessa voisivat olla filosofia, historia, sosiaalitieteet ja oikeustiede. Suuri osa kysymyksistä olisi todennäköisesti konetarkistettavia. Alakohtaisille osiolle tarvitaan mahdollisuus ja aikaa toteuttaa ne, sanovat opiskelijavalintojen kehittämishankkeessa mukana olevat historian ja kirjallisuustieteen edustajat Tampereen yliopistosta.
Opiskelijavalintayhteistyö on tärkeää, mutta ongelmana on kiire
Tieteenalan identiteetin hukkuminen geneeriseen, laaja-alaiseen kokeeseen on huolena erityisesti humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden näkökulmasta.
– Alakohtaisia kysymyksiä ei välttämättä ole kaikille aloille tulossa, ja jos niitä halutaan, niistä pitäisi keskustella keväällä 2024, sanoo hankkeen asiantuntijatyöryhmässä kirjallisuustiedettä ja kotimaisia kieliä edustava yliopistonlehtori Hanna Samola.
Samola edustaa valintakoevalinnan kehittämishankkeen asiantuntijaryhmässä kirjallisuustieteitä ja kotimaisia kieliä. Hän on huolissaan tulkintaa ja tekstin tuottamisen taitoja vaativien humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden kohtalosta. Alaspesifi valintakoe on Samolan mukaan tärkeä kirjallisuustieteen kaltaisille aloille, joille tulee erinomaisia ja monen ikäisiä opiskelijoita monenlaisia reittejä pitkin.
Tampereen yliopiston historian tutkinto-ohjelmavastaava Tanja Vahtikarin mielestä Yhteiskunta, oikeus ja kulttuurit -yhteisvalintakokeen laajuus on ongelmallinen. Vahtikari edustaa historiaa yhteiskunnallisten, humanististen ja oikeustieteiden alan valintakoeryhmässä.
– Vaihtoehdoksi tuon laajuisessa kokeessa, jossa ei ole alaspesifejä osioita, näyttää jäävän vain monivalintakoe. Historiassa pidämme esseetehtäviä yhä tärkeinä, kun esimerkiksi halutaan arvioida ajallista hahmottamista tai kirjoittamalla tapahtuvaa päättelyä. Kokeen laatimiseen liittyy paljon avoimia kysymyksiä ja aikataulu on äärimmäisen kiireinen, sanoo Vahtikari.
Tällä hetkellä luonnostellaan seitsemää tai kahdeksaa yhteisvalintakoetta, mutta Samola korostaa, että tilanne on yhä avoin ja asia on keskeneräinen, ja tärkeää olisi hahmottaa tilannekuva.
Vuodesta 2020 alkaen korkeakoulujen opiskelijoista vähintään puolet on valittu ylioppilastodistuksen tai ammatillisen koulutuksen lopputodistuksen perusteella. Todistusvalintauudistusta on kritisoitu siitä, että ensimmäinen todistusvalintapisteytysmalli on painottanut pitkää matematiikkaa myös ei-luonnontieteellisten alojen opiskelijavalinnassa. Todistusvalintauudistus on vaikuttanut opiskelijoiden ainevalintoihin jo toisen asteen alussa.
Todistusvalintapisteytys muuttuu keväällä 2026. Tuolloin voimaan tulevat pisteytystaulukot, joissa monille aloille saa eniten pisteitä äidinkielen ja kirjallisuuden arvosanasta ja jossa eri reaaliaineiden pisteytystä on tasapainotettu.
Tuore tutkimus tukee julkisuudessa esitettyjä huolia todistusvalinnasta. Todistusvalinnalla valitut eivät eronneet opintomenestyksessä muista opiskelijoista. Todistusvalinnalla valitut kokivat kuitenkin muita vahvemmin hakumotiivinsa epäselväksi ja opintonsa vähemmän kiinnostaviksi. Todistusvalinnalla valittujen uupumusriski oli muita suurempi ensimmäisen opintovuoden lopussa, samoin kuin ei-reflektiivinen lähestymistapa oppimiseen.
Opiskelijavalintojen kehittämishankkeen yksi peruste on 2020 alkaneen todistuspainotteisen opiskelijavalinnan saama kritiikki, jota tuli jo ennen uudistuksen voimaantuloa.
Hakijanäkökulmaa pitää ajatella, mutta palveleeko geneerisyys sitä?
Yhteisvalintakokeita perusteellaan hakijalähtöisyydellä. Hakijalähtöisyys kuulostaa hyvältä ajatukselta, mutta Samola on huolissaan siitä, että lopputulosta on vaikea ennakoida.
Samola pelkää äärimmilleen vietyä geneerisyyttä, joka ei palvele enää ketään. Hän myös uskoo, että opintoalaan perehtyminen ennakkoon kertoo opiskelijalle, onko ala häntä varten ja mittaa motivaatiota juuri sen alan opiskeluun, vaikka valintakoeaineisto olisi suppeakin.
– Ulkoa ei tarvitse opetella mitään, mutta asioita pitää kyetä ymmärtämään. Ymmärtämistä mitataan aineistoperusteisissa valintakokeissa, joilla on alalle spesifi ja hyödyllinen materiaali. Tämä ei voi toteutua valintakokeessa, joka ei ole millekään alalle spesifi.
Valintakoe pitää olla myös siksi, että kaikki eivät tule yliopistoon lukioväylää pitkin.
Valintakoeuudistuksen seuraus voikin Samolan ja Vahtikarin mielestä olla kiusaus painottaa enemmän todistusvalintaa, kun tieteenalan identiteetti hukkuu yhteisvalintakokeessa, joka ei tunnu mielekkäältä. Silloin tieteenalaidentiteettiä voi yrittää säilyttää hyödyntämällä todistusvalinnan antamia mahdollisuuksia.
– Jos valintakoe on liian geneerinen, voi hakukohteilla tulla halu korostaa todistustusvalintaa, koska niin voi tehdä. Silloin valintakokeella otetaan sisään vähemmän. Toimiva ja riittävän laaja valintakoeväylä on tärkeä koulutuksellisen tasa-arvon kannalta. Yliopistojen ei pidä sulkea ovia hakijoilta, jotka eivät ole ensikertalaisia tai jotka eivät ole käyneet lukiota, Samola sanoo.
– Jos valintakoe on liian geneerinen, voi hakukohteilla tulla halu korostaa todistustusvalintaa, koska niin voi tehdä. Silloin valintakokeella otetaan sisään vähemmän. Toimiva ja riittävän laaja valintakoeväylä on tärkeä koulutuksellisen tasa-arvon kannalta.
Hakukohteet voivat jatkossakin valita itse, miten opiskelijansa valitsevat, mutta luonnollisesti valtakunnallisen yhteisvalintakokeen ulkopuolelle jääminen on riski hakukohteelle itselleen. Samola sanoo, että edes aidosti juuri tietystä alasta kuten vaikka kirjallisuustieteestä, historiasta tai filosofiasta kiinnostuneet hakijat eivät välttämättä löytäisi yksittäisen hakukohteen oman valintakokeen paikkaa valintakokeiden viidakossa, jos kokeen perusmalli on laaja-alainen yhteisvalintakoe. He jättäisivät helposti vain hakematta.
Tampereen yliopiston kirjallisuustieteiden tutkinto-ohjelmassa on ollut viime vuodet käytössä aineistokoe, johon on luettu kaksi artikkelia. Aineisto on tullut hakijoiden tietoon noin viisi viikkoa ennen koetta. Valintakoe on Samolan mukaan toiminut hyvin, eikä se ole ruokkinut valmennuskurssibisnestä. Voisiko ratkaisu tieteenalaidentiteetin säilymisen ongelmaan olla, että esimerkiksi tällaisen alakohtaisen kokeen yhdistää osiona laaja-alaiseen yhteisvalintakokeeseen?
– Laaja-alaiseen kokeeseen on mahdollista yhdistää alakohtaisia osioita, jotka voivat perustua ennakkomateriaaliin. Ennakkoon luettava materiaali ei kuitenkaan voi olla laaja, sillä yhteisten kokeiden ennakkomateriaali julkaistaan vasta todistusvalinnan tulosten tultua noin viikkoa tai kahta ennen valintakokeita, Samola sanoo.
Laajojen yhteisvalintakokeiden yhteiset osiot eivät voi mitata alaspesifejä lähtötaitoja vaan geneerisiä taitoja. Mikä muutoksen kokoluokka on, jos laaja-alaiset valintakokeet toteutuvat ilman alakohtaisia kysymyksiä?
– Mikäli tulevassa yhteisvalintakokeessa valitaan opiskelijoita vain monivalinta- tai aukkotehtäviin perustuvien yhteisten osioiden perusteella, muutos on suuri etenkin monille humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille, joiden valintakokeissa on yleensä ollut esseemuotoisia, esimerkiksi kriittistä ajattelua, käsitteiden soveltamista tai tekstin tulkinta- ja analyysitaitoja mittaavia tehtäviä.
Samolan mukaan humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille olisi oleellista, että niiden tieteenalaidentiteetti näkyy kokeen tai sen osioiden nimissä.
– Minusta on tärkeää, että esimerkiksi sana kirjallisuus mainitaan valintakokeessa, ja ajattelen olevan outoa, jos vaikkapa filosofiaa voi hakea opiskelemaan valintakokeella, jossa ei mainita sanaa filosofia. Nimiä tärkeämpää on kuitenkin se, että valintakokeet mittaavat siihen kuuluville tieteenaloille olennaisia lähtötaitoja – esimerkiksi tulkintataitoja, tiedon soveltamista tai kriittistä ajattelua, Samola sanoo.
Laajoihin ennakkoaineistoihin perustuvat alakohtaiset valintakokeet ovat olleet kultakaivos valmennuskurssibisnekselle, jos valintakoemateriaali on julkaistu aikaisin. Todistusvalintaa painottavan valinnan piti ratkaista valmennuskurssien tuomaa eriarvoisuusongelmaa ja sitä, että yhteen kokeeseen valmistautuminen oli niin työlästä, että muihin kokeisiin ei ehtinyt valmistautua.
Samola uskoo, että hakupainealojen mukana olo samassa kokeessa muiden alojen kanssa saattaa dominoida koetta ja siirtää hakupainetta yhteiseen laajaan valintakokeeseen.
– Yhteisiin, aloja yhdistäviin osioihin valmistautumiseen voidaan luoda valmennuskursseja, joille on käytännössä pakko mennä, vaikka haluaisi jotain tiettyä laajan yhteisvalintakokeen sisältämää alaa opiskelemaan, sanoo Samola.
Valintakokeet myös digitalisoidaan.
– Periaatteessa digitaalisuus ei vaikuta kokeiden sisältöön ja toivon, ettei se rajoita esimerkiksi esseiden kirjoittamista tai musiikkitieteissä äänimateriaalien käyttöä, koska voihan niitä olla ylioppilaskokeissakin, sanoo Samola.
Tekstitaitoja ei voi mitata pelkällä monivalinnalla
Laaja-alainen yhteisvalintakoe käy ongelmitta osalle yliopistojen lukuisia, keskenään erilaisia hakukohteita, Vahtikari ja Samola korostavat. Heistä tärkeää olisi nyt tunnistaa humanististen alojen tai laajemmin tulkintatieteiden tarpeet, jotka eivät ole muilta pois.
Historia-alalle on kehitetty Suomessa yhteinen valintakoe, jota käytetään ensimmäistä kertaa kevään 2024 valinnassa. Kysymyksessä on yhteinen koe, jonka voi tehdä monessa kaupungissa ja hakukohteet säilyvät erillisinä. Hankkeessa ovat mukana Tampereen yliopiston lisäksi Turku, Oulu, Jyväskylä ja Itä-Suomi.
Yhteisen valintakokeen laadinnassa mukana ollut Tanja Vahtikari sanoo, että yhteistyö on sujunut hyvin ja se on ollut sisällöllistä sekä tieteenalalähtöistä.
– Nykyinen valtakunnallinen valintakoehanke ei tullut historia-alalle yllätyksenä, mutta kokeen ehdotettu koko ja siihen osallistuvia alojen moninaisuus ja aikataulu yllättivät.
Vahtikari katsoo, että historian yhteinen valintakoe voisi toimia mallina ja siitä saatuja kokemuksia voitaisiin käyttää valintakokeiden alakohtaisuuden toteuttamisessa.
– Historia-alalle tärkeitä taitoja ovat ajallisuuden ymmärtäminen ja ajallisten kehityskulkujen hahmottaminen, käsitteellinen ja analyyttinen ajattelu, kirjoittamalla tapahtuva päättely sekä lähdekritiikki. Niitä ei voi mitata pelkillä monivalinnoilla, vaikka valintakokeessa voi laaja-alaisia monivalintakysymyksiä ollakin, sanoo Vahtikari.
– Spesifimmin näen tämän uudistuksen osana korkeakoulujen pyrkimystä yhä laajempiin kandiohjelmiin, joissa oppialat tai -aineet ovat vaihtuneet opintosuuntauksiksi. Tällainen muutos voi vähentää oppiaineiden mahdollisuutta itsenäiseen päätöksentekoon, mikäli ne ovat osa laajempia kokonaisuuksia.
Hanna Samola näkee valintakoeuudistuksen osana pyrkimystä nopeuttaa opiskelijoiden siirtymistä toiselta asteelta, erityisesti lukiosta, yliopistokoulutukseen ja sieltä työelämään. Valintakoeuudistus on hänestä osa laajempaa opiskelijavalintauudistusta, jossa on uudistettu myös todistusvalintaa.
– Spesifimmin näen tämän uudistuksen osana korkeakoulujen pyrkimystä yhä laajempiin kandiohjelmiin, joissa oppialat tai -aineet ovat vaihtuneet opintosuuntauksiksi. Tällainen muutos voi vähentää oppiaineiden mahdollisuutta itsenäiseen päätöksentekoon, mikäli ne ovat osa laajempia kokonaisuuksia. Vaikkei valintakoeuudistus välittömästi tuottaisi uusia laajoja kandiohjelmia, näen laaja-alaiset valintakokeet ja laaja-alaiset kandiohjelmat saman ilmiön osina, Samola sanoo.
Tiedeviestintä, yleistajuistus, tarinatalous, promootiokulttuuri – mitä eroa ja mitä väliä?
Maria Mäkelä ja Matti Ylönen ovat tutkineet kriittisesti tarinataloutta ja viestintää. He olivat keskustelemassa Alustan järjestämässä SOC-tiedekahvilassa keskiviikkona 6.3. kello 16:15 Linnan Navigaattorissa. Tiina Heikkilä haastattelee.
Heillä on paljon kokemusta omasta tutkimuksestaan viestimisestä, jossa he ovat olleet aktiivisia ja kekseliäitä ja saaneet viestinsä kuuluviin. Vai mitä mieltä he itse ovat? Mitä väliä on sillä, miten tutkimuksestaan kertoo? Mitä on tarinatalous yhteiskunnassa ja mitä se voi olla yliopistossa?
Kertomusmuoto on ihmiselle ominainen ja siinä ei ole sinänsä mitään pahaa. Me kaikki kerromme tarinoita, kertomusmuoto jää mieleen ja kiinnostaa ja sosiaalinen media mahdollistaa ja kutsuu tarinoiden kertomiseen. Miten kertomusta voi käyttää väärin ja miten oikein?
Entä jos tutkimusiaihe onkin tylsä, eikä mitenkään käänny tarinaksi? Miten viestiä tutkimusta, joka haastaa totutun tarinan ja oletuksen tai asioita, jotka näyttäytyvät keskenään ristiriitaisina, mutta eivät välttämättä ole sitä?
Miten erityisesti yhteiskuntatieteellisestä tai humanistisesta tutkimuksesta kannattaa viestiä vuonna 2024, kun ottaa huomioon realiteetit hyvässä ja pahassa?
Koneellinen, epätarkkuuksia sisältävä litterointi löytyy täältä.