Saako ilmastonmuutoksella pelotella, kysyy Ville Lähde niin & näin-lehden tuoreessa numerossa
Onko ilmastonmuutoksen pahimmista seurauksista kirjoittaminen toivon heittävää alarmismia, ja miten maailman suurimmasta ongelmasta pitäisi keskustella? Miten ilmastotutkimuksen tuloksia tulisi tulkita journalistisesti, ja milloin huoli muuttuu peloksi ja pelko toivottomuudeksi?
Wallace-Wells maalasi artikkelissaan kuvaa maailmasta, jossa hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n pahimmat skenaariot toteutuisivat: päästövähennykset epäonnistuisivat, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaisi nousuaan, ja ilmakehän keskilämpötila nousisi Pariisin sopimuksen turvarajojen yläpuolelle.
Vuoden 2017 heinäkuussa ilmestynyt artikkeli synnytti monipolvisen keskustelun, joka avasi kansainvälisen journalistisen ja tieteellisen ilmastonmuutosviestinnän ongelmakohtia.
Artikkelista tuli kerralla kaikkien aikojen luetuimpia ilmastonmuutosta käsitteleviä artikkeleita ja New York Magazinen luetuin artikkeli. Alle viikossa ilmestyi ainakin kymmenkunta artikkelia puolustavaa tai vastustavaa laajalevikkistä kannanottoa, joita esittivät ilmastotutkijat ja -journalistit. Ilmastotutkijat kritisoivat erityisesti artikkelin faktojen käyttöä ja pelottelun määritelmää ja eettisyyttä.
Lähteen mukaan vastaavaa keskustelua ei ilmastonmuutoskeskustelun historiassa ole käyty. Wallace-Wellsin artikkelin synnyttämässä keskustelussa äänessä olivat nimenomaan ilmastotutkijat, eivät ilmastonmuutoksen kieltäjät.
Tampere kasvoi globaalin talouden osana: Pertti Haapala ja Jarmo Peltola haastateltavana 29. 10.
Alustan toimittaja Tiina Heikkilä haastattelee 29. 10 kello 16 Tampereen yliopiston Toivo-kahvilassa professori Pertti Haapalaa ja yliopistotutkija Jarmo Peltolaa heidän uudesta Globaali Tampere-kirjastaan, joka käsittelee Tampereen historiaa globaalista näkökulmasta ja kytkeytymistä muuhun maailmaan. Kirjan julkaisija on Tampereen museot.
Ilman yhdysvaltalaista puuvillantuotannon nousua ei olisi syntynyt tamperelaistakaan puuvillateollisuutta. Kaupunki kasvoi teollisuuskaupungiksi maailmantalouden osana ja Venäjän keisarin kilpailukykypolitiikan ansiosta. Keisari Aleksanteri I käytti valtaansa teollistumisen aloittamiseksi.
Valtion, eli Venäjän keisarikunnan ja myöhemmin Suomen elinkeinopoliittinen vetoapu oli merkittävää Tampereen menestykselle teollisuuskeskuksena.
Tampereen tekstiiliteollisuus syntyi kansainvälisen puuvillaimperiumin osana ja tuota imperiumia johdettiin Liverpoolista. Taustalla vaikuttivat teollinen vallankumous, Venäjän suurvaltaintressit ja eurooppalainen ulko- ja kauppapolitiikka. Suomen ja Tampereen talous ja vienti kasvoivat yhdessä maailmantalouden kanssa – olihan Suomi oli merkittävä osa Venäjän keisarikunnan taloutta.
Jokaisella paikalla on myös toinen tarina eli se mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla – ja miten nämä tarinat kohtaavat. ”Tampereen historia on osa Suomen historiaa ja maailman historiaa. Edellistä ei aina huomata ja jälkimmäinen ei tule aina edes mieleen. Ilman niitä ei Tamperetta kuitenkaan olisi – eikä maailma ilman Tamperetta olisi aivan sellainen kuin se on. Niin historiaan kuin tulevaisuuteen pätee sama viisaus: vaikka teemme sen itse, emme tee sitä yksin. Globaali kehitys – eritoten talous – synnytti maailmaan 1500-luvulta alkaen rinnakkaisia paikallisia maailmoja. Harvat huomasivat samankaltaisuuden syvyyttä. Tampereesta tuli ”Suomen Manchester”, mutta emme olleet ainoita: Norrköping oli Ruotsin Manchester, Narva Viron ja Lodz Puolan, Haapala ja Peltola kirjoittavat.
Ihmisen persoonallisuuden huomioiminen on avain onnistuneeseen yhteiskuntaan paluuseen. Onnistuneessa yhteiskuntaan paluussa on jollain tapaa kyse yhteydestä vapautuneille tärkeisiin ihmisiin ja asioihin: perheeseen, yhteisöön tai uskontoon, sanoo sosiologian professori Richard S. Jones.
Jones Marquetten yliopistosta tutkii, miten ja miksi vankien yhteiskuntaan paluu onnistuu. Tutkimusalan nimi on englanniksi re-entry research. Sen voi suomentaa yhteiskuntaan palaamisen ja yhteiskuntakelpoisuuden palautumisen tutkimukseksi.
Jones sanoo, että vankilat Yhdysvalloissa perustuvat epäluottamukselle, kun Suomessa vankeinhoitojärjestelmä perustuu luottamuksen rakentamiselle uudelleen. Hänestä Suomen järjestelmä on vankien kannalta parempi ja yhteiskunnalle merkittävästi tehokkaampi.
– Yhdysvallat käyttää rahaa ihmisten laittamiseen häkkiin, Suomi kouluttamiseen – myös vankien. Yhdysvaltain kriminaalipolitiikka on hyvin monimutkainen. Siinä on liittovaltion, osavaltioiden taso ja lisäksi paikallistaso. Yleisesti meidät tunnetaan ankarista rangaistuksista, joiden tarkoitus on estää rikollisuutta, mutta tarkoitus ei toteudu, Jones sanoo.
Kriminaalipolitiikkojen tyyli eriytyi Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa viisikymmentä vuotta sitten. Kriminaalipolitiikka vapautui kaikissa länsimaissa 1960-luvulla. Myös Yhdysvallat vapautti kriminaalipolitiikkaansa 1960-luvulla, mutta palasi pian kovaan linjaan. 1970-luvulta alkaen kiristettiin erityisesti huumerikollisten oloja. Suomi ja muut pohjoismaat ovat jatkaneet vapaampaa linjaa, jolle ne siirtyivät 1960-luvulla.
Jonesin mukaan yksittäisistä poliittisista tapahtumista Nixonin, Reaganin ja Clintonin valinnat aiheuttivat Yhdysvaltain kriminaalipolitiikan nykytilanteen.
Nixonin ja Reaganin sota huumeita ja rikollisuutta vastaan ja Clintonin aikainen nuorisorikollisiin keskittynyt ”super predator”-paniikki loivat painetta kriminaalipolitiikan kiristämiselle, Jones sanoo.
– Nixonin valinnasta seurasi konservatiivinen reaktio oikeusjärjestelmän liberalisointiin, jota tapahtui 1960-luvulla. Nixonin ja Reaganin sota huumeita ja rikollisuutta vastaan ja Clintonin aikainen nuorisorikollisiin keskittynyt ”super predator”-paniikki loivat painetta kriminaalipolitiikan kiristämiselle, Jones sanoo.
Presidentti Donald Trump allekirjoitti kriminaalipolitiikan uudistuksensa, First Step Act -nimellä tunnetun lain loppuvuodesta 2018. Laki lyhentää liittovaltion vankilaan joutuvien minimirangaistuksia ja antaa mahdollisuuden tuomion lyhentämiselle jälkeenpäin. Lain tarkoitus on vähentää vankilaan uudelleen joutumisia.
Long Playn mukaan liittovaltion vankiloista on jo laskettu vapaaksi viitisensataa pitkää crack-tuomiota kärsinyttä vankia. Heidän tuomioitaan lievennettiin takautuvasti.
Demokraatit ja republikaanit kannattivat First Step Actia lähes yksimielisesti. Liittovaltion vankiloissa kuitenkin istuu vain alle kymmenen prosenttia Yhdysvaltain vangeista, eli laki ei koske vankien suurta enemmistöä, joka suorittaa tuomiotaan osavaltioiden vankiloissa tai muissa rangaistuslaitoksissa.
– Todellinen kysymys on, kuinka moni osavaltio seuraa liittovaltiota. Myös kannabiksen laillistaminen joissain osavaltioissa voi vähentää vankilakierteen ongelmaa, Jones sanoo.
Kriminaalipolitiikassa on Jonesin mukaan rotuvinouma, eli etniset ryhmät ovat yliedustettuina vankiloissa. Vapautuville vangeille on hyvin vähän palveluita. Vankilaan joutumisesta seuraa hyvin vahva leimautuminen. Siitä seuraavat hyvin korkeat, pohjoismaihin verrattuna kaksinkertaiset rikoksenuusimisprosentit ja vankilaan takaisin päätyminen.
Yhteiskuntaan paluu ei tapahdu yhdessä yössä tai vain kerran: useimpien kohdalla paluu kestää ja tapahtuu monta kertaa.
Jonesin mukaan viime aikoina myös huumelakeja on muutettu, koska ne vaikuttavat negatiivisesti myös valkoisiin ihmisiin.
– Huumeista on tullut julkisessa keskustelussa kansanterveydellinen ongelma rikollisuusongelman lisäksi, kun ongelmasta on tullut valkoisempi, Jones sanoo.
Jonesin mukaan erityisesti huumeidenvastainen sota on luonut maaperää rikolliskuvalle, joka on työväenluokkainen musta mies. Olennaista ei ole pelkästään rotu vaan sosiaaliluokka.
Vankilakierteen synnyttävät ongelmat ovat ylisukupolvisia
Vankilasta vapautumista käsittelevä tutkimus keskittyy usein tapauksiin, joissa ihminen palaa rikolliseen elämään ja lopulta vankilaan. Vähemmän huomiota on kiinnitetty niihin, jotka pääsevät takaisin yhteisöihinsä. Yhteiskuntaan paluu on prosessi, Jones korostaa. Se ei tapahdu yhdessä yössä tai vain kerran: useimpien kohdalla paluu kestää ja tapahtuu monta kertaa.
– Usein onnistujien ja epäonnistujien välillä ajatellaan olevan suuri ero: itse asiassa ei ole suurta eroa. Kun katsotaan väestötasolla, ei ole paljoakaan tekijöitä, jotka erottaisivat nämä kaksi ryhmää, Jones sanoo.
Uuden näkökulman ottaminen omaan elämään ja odotusten kohtuullistaminen yhdistää onnistujia. Tavat, kuten huumeiden käyttö ja huumekauppa, pitää korvata uusilla. Se voi olla erittäin hankalaa, koska vapautuva vanki joutuu vaikeisiin olosuhteisiin. Jotta vankilassa saavutetut tulokset saadaan pidettyä, tarvitaan tukiohjelmia.
Vangit ovat usein ennen vankilaan joutumistaan moniongelmaisia niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Ongelmat kuten alkoholismi, huumeet ja työttömyys ovat yhteen kietoutuneita. Osa vapautuvista vangeista ei osaa käyttää tietokonetta.
Jonesin mukaan hypermaskuliinisuus ja jakautuneiden sukupuoliroolien keskellä kasvaminen ovat vaikuttaneet monen vangin rikollisen uralle päätymiseen.
Jonesin mukaan hypermaskuliinisuus ja jakautuneiden sukupuoliroolien keskellä kasvaminen ovat vaikuttaneet monen vangin rikollisen uralle päätymiseen, ja vankiyhteisössä hypermaskuliinisuuden kulttuuri saa jatkoa. Vankien ongelmat ovat ylisukupolvisia.
– Vanhemmat alkoivat antaa yhdelle entiselle vangille alkoholia kolmevuotiaana, Jones kertoo.
Vapautuvia vankeja kohtaavat haasteet, joita ulkopuolisen on vaikea kuvitella. Yhdysvalloissa vankien on hyvin vaikeaa saada asunto. Jos heidän sukulaisensa asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa, vangit eivät pääse asumaan heidän kanssaan.
– He lähtevät vankilasta parisataa dollaria taskussaan. Positiivista voi olla se, että he eivät ole juuri silloin koukussa huumeisiin.
Jos vapautuvat vangit eivät löydä työtä, he palaavat huumeiden pariin ja kierre alkaa alusta.
Suomessa asia hoidetaan eri tavalla: vangit saavat koulutusta, he voivat tavata omaisiaan ja heistä huolehditaan vankilasta lähdön jälkeen.
Olennaista on, miten yhteisö ottaa entisen vangin vastaan, Jones korostaa.
– Kysymys on siitä, miten ”normaalina” vankilasta vapautujaa pidetään. Usein vankilasta vapautujat erityisesti pyrkivät olemaan normaaleja, mutta heitä ei haluta pitää sellaisena.
Jonesin mukaan Yhdysvaltoihin verrattuna suomalainen rankaisemisen filosofia hyväksyy vankilaan joutuneiden normaaliuden. Vangit ovat lähtökohtaisesti samanlaisia ihmisiä kuin muut yhteiskunnan jäsenet, ja heitä kohdellaan sellaisina.
– Jos heillä ei ole mitään rakennetta elämälleen, kuten työtä, joita harvalla vangilla on, he tuovat vankilan rakenteen kadulle, jossa he asuvat, Jones sanoo.
Moni Jonesin tutkima vanki leimattiin erilaiseksi jo nuorena. Näin erilaisuudesta tulee identiteetin osa jo kasvuiässä. Monien kohdalla vaikeat huumeongelmat saivat heidät uskomaan, että he eivät voi parantua, vaan he kuolevat huumeisiin pian.
– Olennaista on saada vangit yksinkertaisesti uskomaan, että muutos on mahdollinen. Jos heillä ei ole mitään rakennetta elämälleen, kuten työtä, joita harvalla vangilla on, he tuovat vankilan rakenteen kadulle, jossa he asuvat, Jones sanoo.
