Saako ilmastonmuutoksella pelotella, kysyy Ville Lähde niin & näin-lehden tuoreessa numerossa
Onko ilmastonmuutoksen pahimmista seurauksista kirjoittaminen toivon heittävää alarmismia, ja miten maailman suurimmasta ongelmasta pitäisi keskustella? Miten ilmastotutkimuksen tuloksia tulisi tulkita journalistisesti, ja milloin huoli muuttuu peloksi ja pelko toivottomuudeksi?
Wallace-Wells maalasi artikkelissaan kuvaa maailmasta, jossa hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n pahimmat skenaariot toteutuisivat: päästövähennykset epäonnistuisivat, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaisi nousuaan, ja ilmakehän keskilämpötila nousisi Pariisin sopimuksen turvarajojen yläpuolelle.
Vuoden 2017 heinäkuussa ilmestynyt artikkeli synnytti monipolvisen keskustelun, joka avasi kansainvälisen journalistisen ja tieteellisen ilmastonmuutosviestinnän ongelmakohtia.
Artikkelista tuli kerralla kaikkien aikojen luetuimpia ilmastonmuutosta käsitteleviä artikkeleita ja New York Magazinen luetuin artikkeli. Alle viikossa ilmestyi ainakin kymmenkunta artikkelia puolustavaa tai vastustavaa laajalevikkistä kannanottoa, joita esittivät ilmastotutkijat ja -journalistit. Ilmastotutkijat kritisoivat erityisesti artikkelin faktojen käyttöä ja pelottelun määritelmää ja eettisyyttä.
Lähteen mukaan vastaavaa keskustelua ei ilmastonmuutoskeskustelun historiassa ole käyty. Wallace-Wellsin artikkelin synnyttämässä keskustelussa äänessä olivat nimenomaan ilmastotutkijat, eivät ilmastonmuutoksen kieltäjät.
Jos koronarajoitukset viestitään huonosti, voi syntyä eripuraa sukupolvien välille
Koronaviruksen takia tehdyt ikäperusteiset rajoitukset voivat tahatonta luoda jakoa ”normaaleihin kansalaisiin” ja ikääntyneisiin. Tahaton väärien mielikuvien luominen epäilyttää vanhenemisen tutkijoita.
Mystiset ”ikäihmiset” ovat joukko yksilöitä. Yli 70-vuotiaat ovat heterogeeninen ja ikääntyvässä Suomessa iso ihmisryhmä. Osa on varttuneita, työssäkäyviä aikuisia, jotka harrastavat, liikkuvat ja kuluttavat paljon. Toisaalta heidän joukossaan on monisairaita laitoksissa asuvia ihmisiä. Osalla on aktiivinen sosiaalinen elämä, osa on syrjäytynyt.
Geriatrian professori Esa Jämsen ja gerontologian professori Marja Jylhä opettavat vanhenemisen prosessia ja vanhojen ihmisten hoitoa lääketieteen ja terveystieteen opiskelijoille.
Jämsenin työssä tiukka niputtaminen loi kiusallisen tilanteen. Yksi perusopeista on, että vanhenevat ihmiset ovat hyvin heterogeeninen joukko, ja erot ihmisten välillä kasvavat iän myötä. Normaalisti korostetaan, että hoitopäätöksiä ei pidä tehdä pelkän iän perusteella, ja koronatilanteessa vaikutti, että yhteiskunta toimii juuri niin.
– Ikärajassa kiusasi myös se, että siinä vietiin harkintavalta näiltä ihmisiltä. Edeltäjäni tässä työssä eli Jaakko Valvanne toi useasti esiin sen, että vanhus on iäkäs aikuinen, jolla on oikeus tehdä muiden mielestä huonojakin ratkaisuja. Jos joku ikäraja olisi pitänyt sanoa silloin, olisin sanonut vaikka 75, Jämsen sanoo.
Jylhän ja Jämsenin mielestä on väärin käsitellä 70-vuotiaita mielestä monoliittina, kun heistä puhutaan yhteiskunnan jäseninä. Kun koronavirus levisi keväällä 2020 Suomessa, otsikoihin nousi kohonnut kuolleisuus yli 70-vuotiaiden ryhmässä. Jotta turhat kuolemat vältettäisiin ja tehohoidon kapasiteetti kestäisi, rajoitettiin erityisesti yli 70-vuotiaiden elämää.
Rajoitukset tehtiin nopealla aikataululla ja vähäisen tiedon valossa, mikä selittää ikärajan mekaanisuutta.
Ei ole yhtä vastausta, oliko yli 70-vuotiaiden käsittely yhtenä ryhmänä viisasta vai ei kaikki yllättäneessä tilanteessa, jossa pandemia piti laittaa hallintaan.
– Ymmärsin nämä rajoitukset kyllä. Raja pitää panna jonnekin, ja kuolleisuus ei ole riippunut siitä, onko se yli 70-vuotias ihminen reipas vai ei, koska biologisen vanhenemisen prosessi saa aikaan sen, että ihminen on huonompi käsittelemään näitä sairauksia, Marja Jylhä sanoo.
Jos rajoitukset viestitään epäselvästi, voi syntyä eripuraa sukupolvien välille
Jylhä ja Jämsen korostavat, että sosiaalinen puoli on erittäin tärkeä myös hengen ja terveyden säilyttämisessä. Kukaan ei tiedä, kauanko pandemian hallinnan vuoksi luodut rajoitukset ovat ja millaisia rajoituksia vielä tulee.
Jylhä pelkää, että huonosti viestityt rajoitukset voivat lietsoa sukupolvien välistä eripuraa, erityisesti jos suositukset viestitään kiellolta kuulostavina.
– Nuoremmille voi syntyä tunne, että heidän on pakko rajoittaa elämäänsä vanhojen vuoksi, Jylhä sanoo.
Lisäksi koronan takia tehdyt ikäperusteiset rajoitukset voivat tahatonta luoda jakoa ”normaaleihin kansalaisiin” ja ikääntyneisiin. Tahaton väärien mielikuvien luominen epäilyttää vanhenemisen tutkijoita.
Ensin tukia, sitten leikkauksia: miten käy lupauksille vanhustenhoivan parannuksista
Viime vuonna keskusteltiin vanhustenhoivan kriisistä. Korona vei huomio kaikilta isoilta puheenaiheilta ainakin väliaikaisesti. Koronakriisi on muuttanut poliittista tilannetta ja julkisen talouden tilaa. Onko syytä pelätä, että ikäihmiset jäävät jalkoihin koronan jälkihoidossa?
Koronaviruksen yhteiskunnallisesta jälkihoidosta seuraa todennäköisesti julkisen talouden leikkauksia. Koronaviruksesta riippumatta vanhustenhoivan parantamisessa on Jylhän ja Jämsenin mukaan paljon työsarkaa, ja leikkausvaraa ei ole.
– Hoitajamitoitus on päätetty, mutta muita poliittisia keskusteluja hoivan parantamiseksi on ollut mahdoton käynnistää. Sitä ei kerta kaikkiaan haluta, Jylhä sanoo.
Emme voi vielä tietää, miten koronarajoitukset vaikuttivat yksinäisyyteen ja aktiivisuuteen
Rajoitukset vähensivät arkiliikkumista, kun kauppa- ja kyläreissut jäivät väliin. Kun arjen aktiivisuus vähenee, lihasvoima ja koko toimintakyky voivat heikentyä, jolloin mielenkiinto lähteä ulos edelleen laskee. Syntyy helposti itseään ruokkiva kierre erityisesti, kun mielekkäitä syitä liikkua ei ole.
Monen yhdeksänkymppisen arkiasiointi muuttui hankalaksi, koska siitä huolehtivat normaalisti seitsemänkymppiset lapset. Korona teki sukulaisten roolin näkyväksi, kun iäkkäiden arkea ylläpitävä itsestäänselvyys poistui.
Mitä iäkkäämpi ihminen, sitä todennäköisemmin hänellä on pitkäaikaissairauksia, jotka vaativat seurantaa. Kynnys lähteä vastaanotolle kasvoi korona-aikana. Vastaanottoja ja suunniteltuja hoitoja peruttiin nimenomaan ikääntyneiltä. Rästiin jääneen sairauksien hoidon ja akuutimpien sairauksien hoitamatta jäämisen hinta ei ole vielä tiedossa.
– Kun toisaalta haluttiin suojella riskiltä, se johti unohtamiseen toisaalla. Rajoitustoimet johtivat muiden sairauksien hoidon viiveisiin, kuntouttavien toimien ja muistisairaiden palvelujen alasajoon, Jämsen sanoo.
Jyväskylän yliopiston gerontologian professori Taina Rantasen johtaman, Gerontologian tutkimuskeskus GEREC:in Aktiivinen vanhuus-tutkimuksen koronakeväältä keräämän aineiston perusteella voi alustavasti sanoa, että pahin pelätty ei tapahtunut.
Vastanneiden elinpiiri pieneni, mutta pelättyä yksinäisyyden lisääntymistä ei tutkimuksessa havaittu verrattuna tilanteeseen kaksi vuotta aikaisemmin.
Esimerkiksi koronan aikaan 87-vuotiaista miehistä 88 % ja naisista 80 % ei kokenut yksinäisyyttä. Vastaavat luvut kaksi vuotta aiemmin olivat 90 % ja 92 %. Muutama vastaaja tosin ilmoitti ikävöivänsä lapsenlapsiaan. Suurin osa oli viettänyt karanteeniajan kotona puolison kanssa ja muutama ihminen oli mennyt mökille, Rantanen kirjoittaa.
Jylhä ja Jämsen eivät tekisi vielä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä vaikutuksista. Jämsenin mukaan on varhaista arvioida, millaisia pidemmän aikavälin vaikutuksia koronarajoituksilla on ikääntyneiden psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. On mahdollista, että heikoimmassa asemassa olevien tilanne ei tule tutkimuksessa esiin.
– Jos alamäki on alkanut maalis-huhtikuussa, vasta loppuvuodesta ja ensi vuoden alussa näemme, miten tässä kävi. Riski on, että jäädään vähemmän liikkuvaan moodiin siitä huolimatta, että liikkumaan taas kannustetaan, Jämsen sanoo.
Mitä syksyllä voisi tehdä toisin? Onko kuolemien välttäminen ainoa ohjenuora? Katso koko keskustelu Alustan Youtube-tililtä.
