”Episteemiset yhteisöt ovat merkittäviä alustoja, joilla ideologiaa voidaan kääntää ja tulkita politiikaksi. Kansainväliset talouspolitiikkaa säätelevät yhteisöt voivat käyttää pakottavaa voimaa, mutta ideologian kannalta on paljon tehokkaampaa saada paikalliset toimijat sisäistämään ja sitoutumaan toimintalogiikkaan ja –malleihin itse.”

Alustus! Vain hyvin harvoin ideologiaa toteutetaan sen ”puhtaimmassa” muodossa. Ideologia rakentuu tietyn maailmankuvan ympärille, ja tätä maailmankuvaa pyritään edistämään politiikassa ja poliittisen päätöksenteon perustana paikallisella tasolla. Tähän prosessiin syventyy Cornel Banin kirja Ruling Ideas – How global neoliberalism goes local (2016).

Ban lähestyy poliittista taloutta paljolti samoin kuin Mark Blyth, jonka talouskuria käsittelevää kirjaa Austerity – The History of a Dangerous Idea (2013) on käsitelty useaan otteeseen kuluneena keväänä Alustalla. Toisin sanoen sekä Blyth että Ban hylkäävät marxilaisen poliittisen talouden perinteen, mutta silti kritisoivat uusklassiseen taloustieteeseen pohjaavia oletuksia ja talouspolitiikkaa. Banin tapa käsitellä uusliberalismia poikkeaa esimerkiksi David Harveyn (2005) määritelmistä.

Banin huomion keskiössä on uusliberalismin ideologian leviäminen globaalilla tasolla. Hän osoittaa, että uusliberalismin ideologia täytyy aina soveltaa paikalliseen historiaan, instituutioihin ja episteemisiin yhteisöihin.

Sovellustapojen kirjo on esitetty kirjassa tärkeänä huomiona juuri siksi, että tähän ideologian ”paikalliseen tulkkaamiseen” tai lokalisaatioon ei aina kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Käytännössä muutokset tapahtuvat esimerkiksi työmarkkinoiden toiminnan ja tavoitteiden uudelleenmäärittelyllä talouseliitin piirissä, mikä saattaa johtaa suunnanmuutoksiin ensin taloustutkimuksessa, ja sittemmin politiikassa. Lokalisaatio tapahtuu vaiheittain eri toimijoiden piirissä. Ulkoista pakottamista käytetään Banin mielestä liian usein liian paljon selittävänä tekijänä, joka ei huomioi paikallisten eliittien sitoutumista ideologiaan ja sen toisentamiseen.

Kirjan keskiössä on kahden maan, Espanjan ja Romanian, talouspoliittinen linjanmuutos kohti uusliberalismia, ja uusliberalismin muokkaantuminen vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Uusliberalismi ideologiana

Ban määrittelee uusliberalismin lähtökohtaiseksi poliittiseksi pyrkimykseksi ottaa tilaa valtiolta taloudelle – eli markkinoille. Yleensä ei kuitenkaan ole tarkoitus kokonaan sivuuttaa valtiota, koska julkinen valta voi toimia tärkeänä markkinoille otolliset olosuhteet luovana voimana (Ban 2016: 9-10; Mirowski 2013) Esimerkiksi talouskuri toimii markkinoiden apuna (Blyth 2013).

Uusliberalismissa talouspolitiikan tärkein tehtävä on saavuttaa kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden luottamus ja keskittyä sisäisen ja ulkoisen kilpailukyvyn ruokkimiseen. Keinot näiden päämäärien ajamiseksi ovat avoimet, tosin yleensä niihin liittyy regressiivinen veropolitiikka ja julkisten kulujen leikkaus, sekä (sisäinen) deflaatio (ts. ”palkkamaltti”). Uusliberalismia harvemmin kuitenkaan näkee suoraan mainittuna poliittisissa ohjelmissa tai muistioissa, saati talouspoliittisissa suosituksissa, mistä syystä Ban suosittelee sen etsimistä em. määritteiden kautta.

Uusliberalismi kuitenkin on ideologia, jota suuretkin kansainväliset toimijat kuten Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ovat suositelleet aivan viime vuosiin asti (kts. suunnanmuutos: Ostry ym. 2016).

Ban erottelee kaksi erilaista lokalisaatiomallia uusliberalistiselle politiikalle: sulautunut (embedded) and sulautumaton (disembedded) ideologia. Näistä ensimmäinen tarkoittaa mallia, jossa uusliberalismi sulautuu osaksi olemassa olevia käytäntöjä ja instituutioita. Jälkimmäinen malli taas kuvaa tilannetta, jossa uusliberalismi ylikirjoittaa entiset käytännöt, usein melko radikaalisti (Ban 2016: 14-17).

Nämä mallit voidaan yksinkertaisimmillaan erottaa niin, että ensimmäinen, sulautunut uusliberalismi kuvaa tilannetta jossa valtion roolia järjestellään uudelleen, mutta talouspolitiikan suunta on – ainakin toistaiseksi – alaspäin tasaavaa. Toisin sanoen, markkinakeskeinen uusliberaali politiikka pyrkii myös jonkinlaiseen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen oikeuttaakseen samalla itsensä. Tämä lähestymistapa on hyvin lähellä saksalaista ordoliberalismia, jossa markkinoiden ympärille rakennetaan ennustettavuutta ja vakautta tukevia elementtejä (Ban 2016: 17, 142: kts. myös Foucault 2008).

Jälkimmäisessä tapauksessa taas talouspolitiikan suunta on ylöspäin tasaavaa, tarkoittaen pääoman suurempaa kasautumista eliiteille, jotka johtavat teknokraattisesti. Valtiolla on rooli molemmissa tapauksissa, vaikka etenkin sulautumattoman uusliberalismin kannattajat voivatkin äänekkäästi vaatia valtion roolin kaventamista pääasiassa yhteiskunnallisten/julkisten kulujen leikkaamisen muodossa (Schmidt & Thatcher 2013).

Esimerkkeinä Espanja ja Romania

Ruling Ideas – How global neoliberalism goes local käsittelee uusliberalismin leviämistä ja toteenpanoa politiikassa kahden, kirjoittajan mielestä eri ääripäitä edustavan esimerkin avulla.

Sulautuneen uusliberalismin esimerkki on Espanja, jonka talouspoliittiseen eliittiin syntyi voimakkaita liberaalin markkinatalouden kannattajien klikkejä jo Francisco Francon diktatuurin aikana (1939-1975). Paikallinen talouseliitti (esim. taloustieteilijät, kansantaloudellisten instituutioiden johtajat) toimi uusliberalistisen talouspolitiikan kääntäjinä ja tulkkeina, etsien tapoja jolla ideologian markkina-keskeinen ydin voitiin tuoda sisään verrattaisin suljettuun ja valtiokeskeiseen järjestelmään. Sulautunut uusliberalismi on siis pyrkimys käännyttää virkamiehiä, asiantuntijoita ja tutkijoita näiden ajatusten kannalle, jotta heidät voidaan valjastaa ajamaan tätä ideologiaa.

Usein nämä uusliberalismin tulkit pääsivät verkostoitumaan kansainvälisiin ammattilaisten yhteisöihin, jossa näitä ideoita käsiteltiin oman piirin yhteydessä (Ban 2016: 20-22). Paikalliset tulkit Espanjassa eivät siis olleet oman onnensa nojassa. Globalisaation aikakaudella kansainväliset resurssit sekä materiaalisella että intellektuellilla tasolla tukevat paikallisen arvovallan ja auktoriteetin rakentumista ajatushautomoiden ja tutkimuksen kautta (ns. Chicagon koulukunta on tästä kuuluisa: Fourcade 2006: 180-181). Esimerkiksi valtioiden keskuspankkien talouspoliittiset asiantuntijat saavat vetoapua ja tunnustusta kansainvälisesti tukiessaan uusliberaalia talouspolitiikkaa (Ban 2016: 22). Lokalisaatioprosessi on eduksi siis molemmille osapuolille. Marion Fourcade (2009) esittää, että voimakkaimmillaan tämä kehitys on juuri taloustieteilijöiden piireissä.

Espanjan sulautuneen uusliberalismin syntyyn vaikuttivat Banin (2016: 22-23) mukaan pitkä vasemmistolainen perinne, voimakkaat ammattiliitot, keskeinen valtionrooli, sekä angloamerikkalaiselle uusklassiselle taloustieteelle kilpailijaksi noussut saksalainen ordoliberalismi.

Näin ollen Espanjan valtion tehtäviä voitiin purkaa etenkin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen (Mirowski 2013), koska uusliberalismin lokalisaatio oli aloitettu jo paljon aiemmin. Erilaiset instituutiot ja muut yhteiskunnalliset rakenteet tekivät sitkeää, vaikkakin usein hyödytöntä, vastarintaa, menettäen vaikutusvaltaansa (esim. ammattiliitot menettivät merkittävästi neuvotteluvaltaansa jo 1990-luvulla; Ban 2016: 35-36). Espanjan keskuspankki hyväksyi täysin Euroopan keskuspankin vaatimukset rakennemuutosten, kilpailukyvyn ja palkkamaltin kiihdyttämisestä (Ban 2016: 192-193). Poliitikot tiedostivat jollain tasolla rajat, joiden yli uusliberalismia ei voitaisi edistää aiheuttamatta yhteiskunnalle peruuttamatonta vahinkoa. Tämän näkemyksen jakoivat kriittisesti sekä vasemmistolaisten että oikeistolaisten puolueiden johtamat hallitukset. On mielenkiintoista nähdä, miten espanjalainen sulautunut uusliberalismi reagoi vasemmistolaispopulistiseen puolueen Podemoksen kritiikkiin talouspolitiikan demokratiavajeesta (Ban 2016: 208).

Romaniassa tilanne oli päinvastainen, sillä kommunismin aikaisen talouspoliittisen homogeenisyyden väistyminen yhdistyi vanhojen instituutioiden romahdukseen ja merkityksen menettämiseen. Romania näki itsensä auttamattomasti jälkeenjääneenä, ja oli avoin uudenlaiselle talouspolitiikalle. Toisekseen ulkoiset toimijat kuten Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki vaativat talouden liberalisointia kehityslainojen ehtoina (Ban 2016: 69-70). Usein maat, jotka vapaaehtoisesti ryhtyivät uudistamaan näin talouttaan, saivat myös edullisemmat ehdot lainoilleen (Nelson 2014). Niin ikään EU:n laajenemisen ehtona oli usein voimakkaat taloudelliset rakennemuutokset, jotka nekin toimivat perusteina siirtää talouspolitiikan painopiste kansalaisista markkinoihin – talouspoliittinen jakauma siirtyi alhaalta ylöspäin (Ban 2016: 68-69; 155).

Romanian uusi talouseliitti – joka toki oli osin samaa kuin entinenkin, vailla ainoastaan kommunismista aatettaan – sukelsi syvälle uusliberalismiin (Ban 2016: 24). Ulkoisella painostuksella oli toki merkitystä, mutta todennäköisesti se vahvisti jo syntynyttä historiallista suuntausta: kommunismin jälkeen kaikenlainen valtiokeskeisyys nähtiin haitallisena ja vaarallisena, mikä edelleen ruokki uusliberalismin vetoa. Toisin sanoen maan talouspoliittinen eliitti ei nähnyt muuta vaihtoehtoa. Päinvastoin se koki, että nimenomaan Romanian taloudellisen jälkeenjääneisyyden vuoksi oli elintärkeää mennä pidemmälle kuin vaadittiin, jotta maa voisi kilpailla paremmin länsimaiden kanssa.

Romanian tapaus esitetään kirjassa traagisena ylikompensaationa, jossa lopulta jopa Euroopan komissio, Kansainvälinen valuuttavarasto ja Maailmanpankki varoittelevat Romaniaa useaan kertaa äärimmäistä eriarvoisuutta synnyttävän talouspolitiikan ajamisesta, mutta Euroopan keskuspankin ekonomistit ilmoittivat sen sijaan, että suunta oli oikea (Ban 2016: 84, 155, 212). Tiivis taloustieteilijöiden ja poliitikkojen eliitti ei nähnyt syytä poiketa uusliberaalista ideologiasta.

Kumpikaan maa ei ole selvinnyt erityisen hyvin vuoden 2008 finanssikriisistä (kts. esim. Blyth 2013). Espanjassa tietyt ammattiliittojen neuvotteluoikeuksiin, sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon liittyvät yhteiskunnalliset rakenteet ovat säilyneet. Romaniassa monia niistä ei enää ole.

Sulautunut uusliberalismi hyvinvointivaltiossa johtaa esimerkiksi tilanteisiin, jossa argumentaation tasolla hyvinvointivaltiota puretaan, jotta se voitaisiin säilyttää. Toisin sanoen, sulautunutta uusliberalismia edustavat poliitikot tai taloustieteilijät määrittelevät jonkinlaisen hyvinvointivaltion ytimen jota voidaan suojella leikkaamalla vähemmän tärkeiksi määritettyjä toimintoja. Todellisuudessa mitään hyvinvointivaltion ”kovaa ydintä” ei ole, koska monet hyvinvointipolitiikan osa-alueet liittyvät toisiaan tukevasti yhteen. Kirjan mukaan sulautumaton uusliberalismi johtanut mittavaan maastamuuttoon Romaniasta, jyrkkään yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon ja talouspoliittiseen yksipuolisuuteen (Ban 2016: 85-86, 241-242).

Talouspoliittinen episteeminen yhteisö

On selvää, että kansainväliset talouspolitiikkaa säätelevät yhteisöt voivat käyttää pakottavaa voimaa, mutta ideologian kannalta on paljon tehokkaampaa saada paikalliset toimijat sitoutumaan toimintalogiikkaan ja -malleihin itse. Pakotus synnyttää usein luonnollista vastarintaa, mutta ideologiasta ponnistava diskursiivinen käännytystyö voi saada laajemmin tukea, etenkin, kun huomaa oman ammatillisen yhteisön tukevan samaa paradigmaa. Esimerkiksi Romanian tapauksessa Ban (2016: 83) kuvaa, kuinka kokonaan uusi talouspoliittinen sanasto oli luotava, jotta radikaalista uusliberalismista voitiin puhua paikallisessa kontekstissa taloustieteellisten tutkimusten, väitöskirjojen, ja talouspoliittisten suositusten välityksellä.

Episteemiset yhteisöt ovat kuitenkin merkittäviä alustoja, joilla ideologiaa voidaan kääntää ja tulkita politiikaksi (Alasuutari & Qadir 2014). Banin kirja nostaa keskeiseen asemaan taloustieteilijöiden episteemisen yhteisön, jolla on kykyä määrittää hyvä ja vastuullinen talouspolitiikka (kts. myös Fourcade 2009, Fourcade ym. 2015). Tässä ei sinänsä ole mitään outoa – taloustieteilijät voivat täysin oikeutetusti ja perustellusti kommentoida erikoisalaansa – mutta sekä Espanjan että Romanian tapauksessa Ban jäljitti tietynlaisen suljetun eliittipiirin, joka kiersi ympyrää talousinstituutioiden, politiikan, ja akatemian välillä (Espanja: Ban 2016: 45 & Romania: Ban 2016: 96, 158).

Tieteellisten episteemisten yhteisöjen toiminta on yhtä lailla ideologista nyt kuin se oli kylmän sodan aikana. Silloin länsi ja itä pyrkivät kilpailemaan myös akateemisella tasolla omien talouspoliittisten linjaustensa ylivoimaisuudesta. Nimenomaan talouspoliittinen eliitti toimii talouspoliittisen ideologian tärkeimpänä tulkkina uskottavuutensa, asiantuntijuutensa ja verkostojensa vuoksi, sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Talouspoliittisen eliitin verkostot altistavat näille ideologioille ja auttavat niiden tulkinnassa.

Suomessa on hiljattain alkanut keskustelu uusklassisten (tai uusliberaalien?) taloustieteilijöiden episteemisen yhteisön diskursiivisesta toiminnasta (kts. Eskelinen & Jonker-Hoffrén 2017) Keskustelu kuvaa, miten Banin käyttämät Espanjan ja Romanian esimerkit – näistä etenkin ensimmäinen – koskettavat myös Suomea ja suomalaista talouspoliittista keskustelua. Talouspoliittiset eliitit ovat yhtäältä erittäin eksklusiivisia, mutta samalla erittäin autoritäärisiä. Jos argumentti on että rahaa ei ole, pehmeät arvot saavat usein väistyä. Talouspoliittiset päätökset säteilevät kuitenkin laajalti yhteiskuntaan; kärjistetysti voidaan esimerkiksi sanoa, että valtionvarainministeriö toimii kaikkien muiden ministeriöiden kassanvartijana. Talous vaikuttaa kaikkeen, mutta kaiken ei voida antaa vaikuttaa talouteen.

Lisäksi Suomessa eliitti-tutkimus on osoittanut, että eliitti on entisestään eriytynyt (ts. eliittiin on entistä vaikeampi päästä) mutta eliittien välinen kiertokulku on lisääntynyt (Ruostetsaari 2016). Kun lisäksi huomioidaan, että vuoden 2015 vaalien alla Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on toivonut ”talouden tosiasioiden erottamista politiikasta” (Sullström 2014), voidaan nähdä demokratialle ongelmallisia viitteitä myös suomalaisesta sulautuneesta uusliberalismista.

Lähteitä:

Alasuutari, Pertti & Qadir, Ali. 2014. “Epistemic governance: An approach to the politics of policy-making.” European Journal of Cultural and Political Sociology, 1(1): 67-84.

Ban, Cornel. 2016. Ruling Ideas – How global neoliberalism goes local. Oxford University Press.

Blyth, Mark. 2013. Austerity. The history of a dangerous idea. Oxford: Oxford University Press.

Eskelinen, Teppo & Jonker-Hoffrén, Paul. 2017. ”Taloustiede episteemisenä yhteisönä ja kamppailu asiantuntijuudesta.” Poliittinen talous 5(1).

Foucault, Michel. 2008. The Birth of Biopolitics: Lectures at the College de France 1978-79. Micheal Snellart, Francois Ewals ja Aleesandro Fontana (toim.), sekä Graham Burchell (kään.). Palgrave Macmillan.

Fourcade, Marion. 2006. “The Construction of a Global Profession: The Transnationalization of Economics.” American Journal of Sociology 112(1): 145-194.

Fourcade, Marion. 2009. Economists and Societies: Discipline and Profession in the United States, Britain and France, 1890s to 1990s. Princeton: Princeton University Press.

Fourcade, Marion, Ollion, Etienne & Yann, Algan. 2015. “The Superiority of economists.” Journal of economic perspectives 29(19): 89-114.

Harvey, David. 2005. A Brief History of Neoliberalism. Oxford University Press.

Mirowski, Philip. 2013. Never let a serious crisis go to waste: How neoliberalism survived the financial meltdown. New York: Verso Books.

Nelson, Stephen C. 2014. “Playing favorites: How shared beliefs shape the IMF’s lending decisions.” International Organization 68(2): 297-328.

Ostry, Jonathan D., Loungani, Prakash & Furceri, David. 2016. “Neoliberalism: Oversold?” Finance & Development 53(2): 38-41. Kansainvälinen valuuttarahasto.

Ruostetsaari, Ilkka. 2016. “Vertical and horizontal mobility of the Finnish political elite.” The Changing Balance of Political Power in Finland, Karvonen, L., Paloheimo H. & Raunio T. (eds.). Stockholm: Santérus Academic Press Sweden. ss. 245-278

Schmidt, Vivian A. and Thatcher, Mark (toim.). 2013. Resilient liberalism in Europe’s Political Economy. New York: Cambridge University Press.

Sullström, Heidi. 2014. ”Liikanen sopeutuksesta: Talouden tosiasiat erotettava politiikasta.” YLE, 17.2.2014.