Dystopia kiinnostaa, kun maailma tuntuu arvaamattomalta. Ilmastonmuutos, Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja taloudellinen epävakaus Euroopassa muuttavat maailmankuvia ja tulevaisuuden odotuksia.

Ikävien tulevaisuuksien kuvittelu on ollut jonkin aikaa merkittävä trendi kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Dystopioita on kirjoitettu myös traumoista, kuten Estonian onnettomuudesta.

Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja Joutsenen tuoreen numeron teema on kotimainen dystopia. Suomen kirjallisuuden yliopistonlehtori Saija Isomaa ja yliopisto-opettaja Toni Lahtinen ovat päätoimittaneet numeron. Isomaa ja Lahtinen ovat mukana Synkistyvät tulevaisuudenkuvat-tutkimushankkeessa.

– Sodat ja kylmän sodan kaltaiset maailmanpoliittiset jännitteet, luonnonkatastrofit ja luonnon saastuminen innostavat dystopioita. Dystopioihin ovat inspiroineet myös esimerkiksi ihmisryhmiä diskriminoivat ideologiat ja väärin käytettävissä oleva teknologia. Ilmastopakolaisuus, terrorismi, tekoäly ja geenimanipulaatio ovat kansainvälisesti nousevia aiheita, sanoo Isomaa.

Dystopiassa tuttu ja pahin mahdollinen kohtaavat

Tuttu ja realistisen tuntuinen lähtökohta tekee dystopiasta kiehtovan. Todelliset kehityskulut ovat inspiroineet dystopian kirjoittajia. Maapallon ekologisen tilan heikkeneminen on yksi suosittu lähtökohta. Ilmastofiktiosta on tullut erillinen dystopian alalaji.

Dystopioissa todentuntuisesta lähtökohdasta seuraa epäeettisten valtasuhteiden tai instituutioiden synty ihmisyhteisöihin. Trumpin valinnan jälkeen kasvaneet dystopiakirjallisuuden myyntiluvut osoittavat Isomaan ja Lahtisen mukaan, että dystopiakirjallisuudella on yhteiskunnallinen rooli epätoivottujen kehityskulkujen tunnistajana ja epäeettisen vallan kriitikkona.

Dystopiakirjallisuutta on kirjoitettu erityisesti kriisiaikoina, ja teokset usein olleet kommentaareja aikalaisyhteiskuntaan.

”Myyntiluvut osoittavat, että dystopiakirjallisuudella on yhä merkittävä yhteiskunnallinen rooli epätoivottujen kehityskulkujen tunnistajana ja epäeettisen vallan kriitikkona. Vuosikymmeniä sitten julkaistu dystopiaklassikko voi olla se teos, jonka ääreen nykylukija hakeutuu ymmärtääkseen paremmin omaa aikaansa ja yhteiskuntaansa sekä löytääkseen tapoja suhtautua sen ilmiöihin”, Isomaa ja Lahtinen kirjoittavat Joutsenen pääkirjoituksessa.

Naiset orjiksi alistaneesta yhteiskunnassa kertova Handmaid’s Tale on esimerkki uuteen suosioon nousseesta klassikkodystopiasta. Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistun teoksen myyntiluvut nousivat Trumpin valinnan jälkeen.

Yhdysvalloissa järjestettiin myös mielenosoituksia otsikolla ”Make Atwood fiction again”. Isomaa sanoo, että ne implikoivat käsityksen Atwoodin dystopioiden muuttumisesta faktaksi. Mukana on toive, että Atwoodista tulisi taas vain kauhistuttavaa fiktiota.

– Dystopiakirjallisuuden kyky toimia ajattelun kehyksenä ja saada aikaan konkreettista toimintaa tuli osaltaan esille mielenosoituksissa, sanoo Isomaa.

Atwoodin romaanille päinvastainen asetelma on Marjaana Aumaston Rikas, Laiha ja Kaunis, jossa yhteiskunnan muodostavat vain naiset. Yhden sukupuolen dystopia on dystopian laji, joka pohjimmiltaan kuvaa totalitaarista yhteiskuntaa, jossa ihmisoikeuksia ei ole.

Dystopiat ovat reaktioita ja varoituksia.

– Ensimmäinen varsinainen klassinen dystopia, neuvostoliittolaisen Eugen Samjatinin romaani Me vuodelta 1924, on reaktio juuri syntyneen Neuvostoliiton kielteisiin piirteisiin. Erityisesti 2000-luvulle tultaessa laji on kuitenkin vakiintunut siinä määrin, että dystopioita kirjoitetaan usein myös viihteellisesti ja fantastisemmin, ilman konkreettista kytköstä kirjoitusajankohdan uhkiin. Tämä ei tietystikään poista varoitusfunktiota. Fantastinenkin teos voi varoittaa diktatuurin, elinympäristön muuttumisen tai ihmisten eriarvoistamisen vaaroista, sanoo Saija Isomaa.

”Uhkia ennakoidessaan länsimainen yhteiskunta onkin enemmän tulevaisuusorientoitunut kuin koskaan aikaisemmin. Kenties tämän tulevaisuuspainotteisuuden voi nähdä myös yhtenä selityksenä dystopian lajin ennennäkemättömälle suosiolle. Vuosikymmeniä sitten julkaistu dystopiaklassikko voi olla se teos, jonka ääreen nykylukija hakeutuu ymmärtääkseen paremmin omaa aikaansa ja yhteiskuntaansa sekä löytääkseen tapoja suhtautua sen ilmiöihin”, Isomaa ja Lahtinen kirjoittavat.

Dystopiaprojekti on kerännyt listan sadasta suomalaisesta dystopiakirjasta.

KOMMENTOI

KOMMENTOI JULKAISUA