“Kommunikaation välittömyyden kannalta katsoen 1980-luku oli lähempänä 1800-lukua kuin 1980-luku tätä päivää, 2010-lukua.”

Alusta! julkaisee Heikki Kokon lektion.

Alustus! Nykymaailma on monella tapaa hämmentävä paikka elää. Puhutaan todellisuuden hajoamisesta tai siitä, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Historiantutkijan kannalta katsoen tällaisessa puheessa ei sinänsä ole mitään uutta, sillä tämänkaltaisia kokemuksia on historia täynnä. Miltei jokainen aikakausi on ajatellut olevansa omalla tapaa erityisensä. Ilmassa on kuitenkin merkkejä, jotka oikeuttavat sanomaan, ettei näin epävarmaa maailman tilannetta ole koettu ainakaan vuosikymmeniin.

Maailma muuttuu nopeasti eivätkä totuudellisina pidetyt jaottelut tai säännöt näytä pitävän paikkansa enää juuri millään elämänalueella. Uutiset tuovat jatkuvasti tietoa populismin, rasismin ja vihan tunkeutumisesta yhä syvemmälle länsimaalaisiin poliittisiin järjestelmiin. Demokratiaa ei enää nauti samanlaista kunnioitusta kuin vielä jokin aikaa sitten. Totutut kansanvallan pelisäännöt ovat hukassa sellaisissakin eurooppalaisissa maissa, joiden on jo ajateltu integroituneen länsimaiseen liberaalin demokratian perinteeseen. Puolassa ja Unkarissa hallituspuolueet ovat ottaneet median yhä tiukempaan kontrolliinsa ja myös Suomessa tämänkaltaisesta toiminnasta on aivan viime päivinä tullut julkisuuteen tietoa.

Demokraattisia vaalikamppailuja ei enää edes yritetä käydä asia-argumenttien avulla, vaan yhä keskeisemmäksi on noussut se, miten ehdokkaan tai puolueen ”brändäys” onnistuu. Poliittiseen keinovalikoimaan on arkipäiväistynyt tarkoituksellinen harhaanjohtaminen. Vaalien kampanjointi on paennut yhä kauemmaksi reaalipolitiikasta. Vaalivoittoa tavoitellaan keinolla millä hyvänsä eikä vaalien jälkeisellä politiikalla tarvitse olla paljoa tekemistä ennen vaaleja annettujen lupausten kanssa.

Äskettäin Yhdysvalloissa valittiin virkaansa maailman vaikutusvaltaisin henkilö vihaa ja suoranaista valehtelua tihkuneen kampanjan tuloksena. Britanniassa puolestaan populistisen kampanjan jälkeen kansanäänestys päätti EU-erosta. Suomessakin vihaan ja pelkoon tarrautunut populismi on juhlinut jo monissa vaaleissa peräkkäin.

Hämmennys ilmenee myös ihmisten arjen tasolla. Median sisällötön klikkijournalismi jyrää ja lehtien kommentointipalstat täyttyvät viesteistä, joiden ydinsanomana on se, että asiantuntijuuteen ei luoteta tai sitä jopa halveksutaan. Vihapuhe ja suoranainen rasismi erilaisia vähemmistöjä kohtaan on niin yleistä, että siitä uhkaa tulla uusi normaali.

Samaan aikaan yhteiskunnan ilma on sakeana lupauksista, joiden mukaan kehittyvä keino- tai koneäly rationaalistaa maailmaa tekemällä siitä ihmisille paremman paikan elää. Tekoälyn ennustetaan ruokkivan talouskasvua ja muuttavan yhteiskuntaa, kun ihmisten tekemät työt siirtyvät koneille. Keinoäly vaikuttaa jo nyt jokapäiväiseen elämäämme. Suomen hallituksen ajama leikkauspolitiikka perustuu poliittisen ideologian lisäksi pitkälti valtionvarainministeriössä rakennetun koneälyn tekemiin talousmallinnuksiin. Näitä mallinnuksia mainostetaan poliittisessa retoriikassa objektiivisiksi ja lahjomattomiksi sekä näin ollen niihin perustuvia hallituksen toimia välttämättömiksi. Kertomatta jää se, että minkä tahansa koneälymallin painotukset perustuvat aina johonkin inhimillisesti tuotettuun talousteoriaan ja sen painotuksiin.

Kulttuurisen ihmiskäsityksen historiallinen murros

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on väitöskirjani (Kokko 2016) aiheen, kulttuurisen ihmiskäsityksen kanssa? Ihmiskäsitys on keskeinen elämäämme jäsentävä kulttuurinen kategorisointi. Se miten ymmärrämme ihmisen, vaikuttaa keskeisesti siihen, miten hahmotamme koko meitä ympäröivän todellisuuden. Se taas vaikuttaa siihen, miten arjessa toimimme ja minkälaisen yhteiskunnan haluamme.

Nykyisin yhä voimissaan oleva länsimainen ihmiskäsitys jäsentyy koko todellisuutta luokittelevien moninaisten dualismien kautta. Nämä dualismit jakavat esimerkiksi ihmisen sieluun ja ruumiiseen, maailman luontoon ja kulttuuriin, toiminnan subjektiin ja objektiin. Tämänkaltainen tapa ymmärtää ihminen ja häntä ympäröivä todellisuus ei ole mikään itsestään selvä ja aina olemassa ollut asia, vaan sillä on historiansa. Se syntyi alkujaan länsimaissa oppineiden keskuudessa 1500–1600-luvuilla tieteellisen vallankumouksen myötä..

Tämä länsimainen moderni ihmiskäsitys syntyi alkujaan samoihin aikoihin, kun kirjapainotaito ja sen kaupalliset sovellukset alkoivat valloittaa maailmaa. Sen myötä nykyisen kaltainen ihmiskäsitys ja maailmankuva saattoivat levitä myös oppineita laajempiin kansankerroksiin. Aluksi sen tärkein leviämisväline oli kirja, mutta 1700-luvulta lähtien myös ajankohtaiseen ja aktuaaliseen tietoon keskittynyt lehdistö.

Nykyinen länsimainen ihmiskäsitys ja muut keskeiset todellisuuden luokitukset ovat siis olennaisilta osiltaan kirjapainotaidon synnyttäneen printtiaikakauden tuotteita. Tämä aikakausi on vielä niin lähellä, että lähes jokaisella on tukeva tarttumapinta siihen. Vielä noin kolmekymmentä vuotta sitten omassa varhaislapsuudessani 1980-luvulla elettiin pitkälti tätä tuolloin puoli vuosituhatta kestänyttä ajanjaksoa. Sanomalehti oli keskeinen media, televisiossa oli kaksi kanavaa eivätkä alkeelliset kotitietokoneet olleet vielä kytkettyinä maailmanlaajuiseen tietoverkkoon. Ainoa välitön, viiveetön ylipaikallinen viestintäväline oli tuolloin puhelin, joka oli sidottuna paikkaansa, sinne minne puhelinlinjat veivät. Puhelimen käyttäjät eivät odottaneet, että ihminen, jolle soitettiin, olisi jatkuvasti tavoitettavissa eikä siitä, ettei ihmistä tavoitettu, osattu kovin helposti edes huolestua.

Sen sijaan nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin tilanne on täysin toinen. Nyt koko maailmassa on jo enemmän matkapuhelinten käyttäjiä kuin niitä, jotka eivät ole sen käytön piirissä. Samaan aikaan jo miltei puolet maapallon väestöstä on globaalin digitaalisen tietoverkon käyttäjiä. Suomessa puolestaan matkapuhelinten ja internetin käytön ulkopuolelle rajautuu enää pieni vähemmistö ihmisistä.

Keskeistä muutoksessa on, että matkapuhelimien yleistyminen ja internetissä toimivien sosiaalisten medioiden nousu ovat reaaliaikaistaneet ja tehneet ihmisten välisen ylipaikallisen ja ylikasvokkaisen kommunikaation välittömäksi ja jatkuvasti läsnä olevaksi. Muutos on ollut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana huima ja se on erityisen merkittävä, koska se pureutuu ihmisenä olemisen aivan keskeiseen puoleen, sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Digitaalisen tietoyhteiskunnan murros muuttaa inhimillisen sosiaaliseen vuorovaikutuksen muotoja. Tätä kautta se myös vaikuttaa ihmiskäsitykseemme.

Murroksen vaikutukset ihmiskäsitykseen

Yli 150 vuotta sitten 1800-luvun puolivälissä, ja siitä lähtien, suomalaisten suuri enemmistö oli murroksen äärellä, joka joiltain osin muistuttaa nykyistä. Tuolloin syntyi suomen kielellä toimiva ylipaikallisen kommunikaation verkko. Sen perustan loi höyryvoiman ja sähkön mahdollistama liikenne- ja tietoliikenneyhteyksien nopeutuminen sekä säännönmukaistuminen. Sähkölennätin mullisti viestinnän tekemällä siitä välitöntä ja reaaliaikaista lennätinasemien välillä. Lennättimen avulla saadut tiedot saatettiin painaa sanomalehtiin, jotka veivät viikoittain standardoitua kirjallista tietoa myös maaseudulle. Varhaisten suomenkielisten sanomalehtien luonne mahdollisti sen, että niiden lukijat myös kirjoittivat niihin tehden sanomalehdistä varhaisen kaksisuuntaisen tai vuorovaikutteisen median.

Tämä kommunikaation ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylipaikallistuminen vaikutti murroksen piirissä eläneiden ihmisten ihmiskäsitykseen. Sen myötä he omaksuivat nykyisen kaltaisen kuvan kaikesta irrallisesta selvärajaisesta yksilöstä sekä erilaisten modernien dualismien jäsentämästä todellisuudesta.

Ylipaikallisen kommunikaation välittömyyden kannalta katsoen 1980-luku oli lähempänä 1800-lukua kuin 1980-luku tätä päivää, 2010-lukua. Vaikka teknologinen kehitys on ollut 1800-luvun puolivälistä lähtien nopeaa, niin 1800-luvun puolivälissä ja 1980-luvun puolivälissä eläneitä ihmisiä yhdistää toisiinsa se, että heille ylipaikallinen tiedonsaanti ja sosiaalinen vuorovaikutus eivät olleet vielä nykyaikaiseen tapaan miltei täysin reaaliaikaista ja välitöntä.

Välitöntä ja viiveetöntä ylipaikallista kommunikaatiota oli 1800-luvun puolivälissä vain kasvokkainen vuorovaikutus sekä hyvin rajallinen lennättimen käyttö. 1980-luvulla näiden lisäksi oli mahdollista käyttää lankapuhelinta, joka sekin kuitenkin oli aikaan ja paikkaan sidottua. Viestit ja kommunikaatio kulkivat kyllä ylipaikallisesti, mutta etenkin 1800-luvun puolivälissä ja usein myös 1980-luvulla viestin välityksessä oli selkeä viive, se ei ollut reaaliaikaista.

1800-luvun ja vielä 1980-luvun ylipaikallisessa tai ylikasvokkaisessa viestinnässä ihmisen ei pääsääntöisesti ollut mahdollista saada keskustelukumppaniltaan jatkuvaa reaaliaikaista palautetta sanomisistaan tai käyttäytymisestään. Tämän vuoksi tämä palaute oli järkeiltävä ja kuviteltava. Jotta tämänkaltainen ei-reaaliaikainen kommunikaatio saattoi toimia, ihminen oli kuviteltava selvärajaiseksi maailmasta ja toisista ihmisistä irralliseksi olemukseksi, moderniksi yksilöksi. Printtiaikakauden viestinnän ei-välittömyys ja viive ikään kuin pakotti objektivoimaan ihmisen olemukseksi. Näin printtiaikakauden ylipaikallisen vuorovaikutuksen ei-välittömyys peitti alleen sen, että ihminen määrittyy jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa.

Nyt 2010-luvulla, globaalin ja reaaliaikaisen viestinnän aikakaudella, satoja vuosia kestäneen printtiaikakauden rakentama olemusajattelu muuttuu ongelmalliseksi. Ihminen ei enää hahmotu selvärajaiseksi ja kaikesta irralliseksi kokonaisuudeksi aikakautena, jolloin ihmisten identiteetti on laajentunut osaksi digitaalisia tietoverkkoja ja sen sosiaalisia medioita. Myöskään aika ja paikka eivät enää tunnu samalta kuin ennen, kun ihmiset ympäri maailmaa saattavat olla jatkuvasti reaaliaikaisesti yhteydessä toisiinsa.

Vielä 1800-luvun alkupuolella suomenkielisessä kulttuurissa elettiin printtiaikakautta edeltävää aikaa. Tuolloin eläneelle suomenkieliselle ihmiselle sosiaalinen vuorovaikutus oli lähes kokonaan reaaliaikaista. Tämä johtui siitä, että se oli lähes kokonaan paikallista ja kasvokkaista, jolloin nämä ihmiset saivat palautteen omasta itsestään, omasta identiteetistään välittömästi kanssaihmisensä puheesta, eleistä tai ilmeistä. Tällöin heidän identiteetistään ei muodostunut ongelmallinen, koska omaa minuutta ei tarvinnut jatkuvasti problematisoida. Heidän ei tarvinnut nähdä itseään olemuksena, koska heidän minuutensa eli jatkuvassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ollen osa sitä.

Näyttää siltä, että digitaalisten tietoverkkojen aikana ollaan liikkumassa osittain takaisin tähän printtiaikakautta edeltäneeseen tilanteeseen, jossa ihminen ei piirry enää kaikesta selvästi irralliseksi entiteetiksi. Kun ihmisten välisessä ylipaikallisessa vuorovaikutuksessa ei enää ole viivettä, vaan se on jatkuvasti reaaliaikaista, ihmisillä ei enää ole samanlaista tarvetta määritellä tai kuvitella itseänsä kaikesta irralliseksi olemukseksi tai yksilöksi. Jatkuva tietoärsykkeiden tulva ei enää piirrä asioita hallittaviksi olemuksiksi, vaan osaksi asioiden verkostoja. Vanhat printtiaikakauden käsitykset ja kulttuuriset kategorisoinnit alkavat näin näyttämään yhä enemmän yhteen sopimattomilta ihmisten kokeman todellisuuden kanssa.

Kulttuurinen ihmiskäsitys näyttää siis nykyajassa olevan liikkeessä, koska uudet digitaaliset kommunikaatioteknologiat muuttavat inhimillistä sosiaalista vuorovaikutusta. Samankaltainen tilanne oli Suomessa 1800-luvun puolivälissä, mutta siinä ja nykyajassa on yhtäläisyyksiä lisäksi myös monia eroja, joista yksi on keskeinen. Uuden ajan alusta alkaen virinnyt, kirjapainotaidon teknologiaan perustunut printtiaikakausi tukeutui kansankieliin. Tämä johtui inhimillisen suullisen kielenmuodostuksen väistämättömästä monimuotoisuudesta. Kansankieliin tukeutuessaan printtiaikakausi oli ensisijaisessa asemassa kirjakielten ja siten kansakuntien rakennusprosesseissa. Näin printtiteknologia pystytti raja-aitoja kansojen ja ihmisten välille. Rakentaessaan modernia yksilöllisyyttä se samalla rakensi moderneja kuviteltuja yhteisöllisyyksiä, jotka kehittyessään nationalismiksi perustuivat toisten ja erilaisten poissulkemiseen.

Sen sijaan nykyajan sosiaalisen vuorovaikutuksen digitaalinen murros on globaali. Pitkällä tähtäimellä reaaliaikaisen globaalin kommunikaation mahdollisuuden pitäisi pikemminkin purkaa raja-aitoja kuin pystyttää niitä. Myös tämä hämmentää ihmisten mieltä, koska printtiaikakauden kansalliset totuudet eivät enää näytä pätevän.

Nykyinen olemusajattelu

Nykyaika pakottaa määrittämään ihmiskäsitystä ja muita keskeisiä kulttuurisia kategorisointeja uudelleen. Uusissa käsityksissä ja luokituksissa, jotka on rakennettava, tärkeää olisi printtikauden olemuksellisuuden hylkääminen. Tämä pätee niin ihmiseen kuin asioihinkin. Ihmisten tai asioiden ”luonto” ei nykymaailmassa palaudu ihmisten ja asioiden sisäisiin ominaisuuksiin, vaan niiden välisiin suhteisiin. Ihmiskäsityksen kannalta tämä tarkoittaa jatkuvaa tietoisuutta siitä että ihminen on ihminen ja määrittyy siksi vain jatkuvassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kaikkien maailmaa jäsentävien kulttuuristen kategorisointien kannalta tämä tarkoittaa niiden sopimuksenvaraisuuden ja jatkuvan neuvottelun alla olemisen tiedostamista.

Olemusajattelu on kuitenkin länsimaisessa ajattelussa sitkeästi kiinni. Useat nykyajan lieveilmiöt ovatkin suoraa seurausta siitä. Rasismi, populismi tai vähemmistöjen syrjintä juontavat juurensa ajatukseen ihmisen olemuksesta. Ne versovat käsityksestä, jonka mukaan ihmisten tai asioiden tyypiteltävissä olevat ominaisuudet ovat lähtökohtaisesti ihmisten tai asioiden sisällä. Vaikka esimerkiksi juuri kukaan ei enää puhu rodusta, sen paikan rasistisessa ajattelussa on ottanut kulttuuri, joka olemuksellistetaan ihmisen sisäiseksi asiaksi. Nykyajan lieveilmiöiden ymmärtämisessä ja niiden pois kitkemisessä keskeistä olisikin sen tiedostaminen, että rasismi ja erilaisen vieroksunta ovat olemusajattelun vuoksi länsimaiseen kulttuuriin sisäänrakennettuja tai sisään piilotettuja asioita.

Olemuksellisuuteen perustuva printtiaikakauden ihmiskäsitys näkyy myös tekoälyssä tai koneälyssä, jota nykyajassa rummutetaan jopa ihmiskunnan tulevaisuuden pelastajana. Siinä ytimenä on ajatus, jonka mukaan ihmisen sisässä on äly, joka voidaan ohjelmoida lahjomattomiin koneisiin ja tehdä niistä jopa ihmistä älykkäämpiä. Sisällöltään tekoäly perustuu länsimaisen ajattelun jatkumoon, joka jakaa todellisuuden dualismeihin, kuten sielu-ruumis, luonto-kulttuuri, subjekti-objekti. Koneälyssä niiden paikan ottavat ykkönen ja nolla, joiden välissä ei ole mitään tilaa. Tämä tietotekniikan binaarisuus on printtiaikakauden ajattelutapa, jonka me nyt siirrämme koneiden älyksi.

Keinoälyssä siis ihmisen käsitys itsestään ja ulkopuolisesta todellisuudesta siirretään koneisiin eikä suinkaan ihmisen älykkyyttä saati sitten luovuutta, jotka ovat ykköstä ja nollaa laajempia ja syvällisempiä asioita. Jo nyt kuitenkin printtikauden ajatteluun perustuva tekoäly johdattaa poliittista päätöksentekoa ja siten määrittää koko yhteiskuntaa.

Olemusajattelusta tulisi siis luopua ja sen tilalle rakentaa tietoisuus siitä, että ihminen määrittyy vain jatkuvassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Samoin ohjenuoraksi tulisi ottaa se, että kategorisoimme ympäröivän todellisuuden jatkuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Tämänkaltaisen ajattelun juurtumisen avulla todellisuus ei enää näyttäisi tässä globaalin reaaliaikaisen kommunikaation ajassa niin sirpaloituneelta eivätkä populismin kaltaiset älyllisesti epärehelliset liikkeet saisi enää nykyisen kaltaista kasvualustaa. Vanhojen kyseenalaistamattomien kategorisointien ei saisi myöskään antaa koneälyn kautta määrittää yhteiskuntaa, vaan pitää demokraattinen päätöksenteko ja tulevaisuuden ennakoiminen ihmisten käsissä.

Yli 500 vuotta sitten alkaneen printtiaikakauden vanhoista käsityksistä on jo aika luopua ja rakentaa uudenlaiset ajattelun perustukset, jotka vastaavat paremmin nykyistä todellisuutta.