Nosto! Vauraiden hyvinvointivaltioiden yhteiskuntapolitiikka ei ole globaalissa talousjärjestelmässä viaton sivustakatsoja, vaan ekologisesti haitallisen talousmallin aktiivinen ylläpitäjä. Tutkielmassaan Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla Helne, Hirvilammi ja Laatu toteavat, että “Talouden alan laajentuminen ja markkinariippuvuuksien vahvistuminen on ongelmallista sekä ihmisten hyvinvoinnin että luonnonympäristön kannalta.”

Kyseinen yhtälö on problemaattinen, koska kansalaisvaltioiden taipumus jatkuvan talouskasvun tavoitteluun ja kulutuskulttuurin ylläpitämiseen johtaa planeettamme ylikuormitustilaan, joka ei voi jatkua loputtomiin. Meidän tulisikin punnita vaihtoehtoja, jotka kuormittavat luontoa ja ekosysteemiä mahdollisimman vähän. Käytännön tasolla myös yksilön teoilla on merkitystä; jokainen voi omilla valinnoillaan hidastaa ympäristökatastrofin mahdollista laajenemista.

Talouskasvun tavoittelu ei välttämättä takaa kansalaisille mahdollisimman hyvää elämää, sillä se voi merkitä myös jatkuvaa hyvinvointipalvelujen supistamista ja tehostamista. (Ks. Hoffrén 2010, 24., [Helne 2012].) Esimerkiksi, kun julkisten hyvinvointipalveluiden kysyntä ylittää talouskasvun tuoman lisärahoituksen, joudutaan hyvinvointipalveluja vähentämään. Nykyisen hallituksen mielestä asia saadaan ratkaistua leikkaamalla lisää. Tällainen politiikka on lyhytkatseista ja kääntyy vielä jossakin vaiheessa koko kansan hyvinvointia vastaan.

Palvelujen vähentämispaineita lisää se, että työvoimavaltaisten julkisten palvelujen katsotaan usein heikentävän kansantalouden kokonaistuottavuutta. Talouskasvua tavoiteltaessa saatetaan siis samalla ajaa alas hyvinvointiyhteiskuntaa, jolloin myös ihmisoikeuksien tasavertainen toteutuminen on uhan alla. Se, millaista sosiaalipolitiikkaa tehdään, onkin ensiarvoisen tärkeää.

Jatkuvan talouskasvun tavoittelulla on haittapuolensa, sillä se toimii kapitalistisen toimintaperiaatteen mukaan, jossa tuottavuus menee usein inhimillisten seikkojen edelle. Tällöin merkittävälle osalle kansalaisista voi aiheutua huomattavaa lisähaittaa suhteessa vaihtoehtoon, joka painottaisi enemmän jokaisen yksilön elämänlaadullisten mittareiden kokonaisvaltaista toteutumista kuin pelkkää talouskasvua.

Voidaankin esittää kysymys siitä, kuinka paljon jatkuva talouskasvu hyödyttää meitä, jos lapsemme eivät tulevaisuudessa saa kunnollista koulutusta, julkinen terveydenhuolto rapistuu tai vanhukset eivät saa riittävää ja kaipaamaansa hoitoa.

Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa suuri joukko ihmisiä, yrityksiä ja instituutioita on sitoutunut juuri materiaalisen vaurauden kasvattamiseen – riskeistä huolimatta. (Helne, 2012, 70.) Talouskasvun tavoittelun sijaan meidän pitäisi ryhtyä miettimään vaihtoehtoja. Konkreettinen teko sosiaalipolitiikassa olisi siirtyä tukemaan ihmisten ekologisia valintoja. Tuen antaminen oikeaan kohteeseen voi toki olla hyvinkin haasteellista, mutta joitain pieniä harppauksia on mahdollista tehdä.

Esimerkiksi valtioiden sijoituksia voitaisiin säädellä ja julkisen rahan sijoittaminen vain eettisesti kannattaviin kohteisiin ajaisi ekologisen hyvinvointiyhteiskunnan agendaa huomattavasti eteenpäin. Kilpailuttamisen ei tulisi olla keskeinen tekijä, vaan aina tulisi huomioida myös ekologinen puoli julkisen sektorin valinnoissa. Kyseistä periaatetta voitaisiin soveltaa jollain tasolla myös yksityiseen sijoitustoimintaan, vaikkakin sen toteuttaminen olisi tällöin huomattavasti monimutkaisempaa.

Taloustieteilijä John Stuart Mill onkin esittänyt varsin kantaaottavan kysymyksen siitä, ”Mihin lopulliseen tavoitteeseen yhteiskunta pyrkii teollisen kehityksen avulla? Kun kehitys tulee tiensä päähän, missä tilassa mahtaa ihmiskunta silloin olla?” (Helne, 2012, 34)

Kirjoittaja on opiskelija Sosiaalipolitiikan debatti -kurssilta.