Kirjasta! Teoksessa tarkastellaan inhimillisesti ja kaunistelematta aikaa, jolloin homoseksuaalisuutta pidettiin Suomessa outona, pelottavana ja jopa vihattuna asiana. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuodesta 1894 vuoteen 1971. Historiantutkijan Sandra Hagmanin kirjassa Seitsemän kummaa veljestä tutustutaan seitsemään mieheen, jotka syyllistyivät samasukupuoliseen “haureuteen” kyseisenä aikana.

Näihin “miehiin meneviin”, “miesrakastajiin” ja “miehimyksiin” kuuluivat kansakoulun opettaja Juhani, työväenluokkainen naimaton Tuomas, rikas tuomarismies Aapo, mielisairaanhoitaja Simeon, avioitunut vääpeli Timo ja perheen isä ja armeijan mies Lauri sekä 1970-luvun tunnetuin homoseksuaali ja tasa-arvoisuuden puolestapuhuja Eero.

Tarinat pohjautuvat kyseisten aikojen tieteelliseen ja lehtikirjoitteluun sekä satojen tuomittujen miesten oikeustapauksiin ja kirjeisiin.

Esimerkiksi mielisairaanhoitajan ja uskonnollisen Simeonin elämä näytti olleen täynnä pelkoa seksuaalisuuden paljastumisesta. Simeon menetti monta työpaikkaa homoseksuaalisten halujensa takia ja lopulta hän suostui kastroitavaksi “luonnottomasti suuntautuneen ja voimakkaan sukupuoliviettinsä vuoksi.”

Perheen isä ja armeijan mies Lauri jäi kiinni miessuhteistaan poliisille vuonna 1952. Silloin poliisi käytti resurssejaan tiukkaan homoseksuaalisten suhteiden kontrolloimiseen julkisilla alueilla. Lauri oli pidätetty harjoittamasta samasukupuolista haureutta Helsingin Kaisaniemen puiston yleisessä käymälässä. Jos kahden miehen nähtiin menevän yhtä aikaa yleiseen käymälään, oli poliisi valppaana katsastamassa mitä vessoissa oikein puuhattiin. Hesperian puisto oli yleinen homoseksuaalien tapaamispaikka ja sitä voidaankin pitää kaupungin ensimmäisenä queerina tilana, Hagman kirjoittaa.

“Käymälät ovat homoseksualistien suosimia kohtauspaikkoja. Hesperian puistossa on vasta yksi purettu – lasten leikkikentän vierustalta – viranomaisten toivomuksesta, mutta niitä riittää vielä tapaamisiakin varten.” Kalle-lehti, 1951.

Hagmanin kirja on silmiä avaava teos homoseksuaalisuuden syrjimisestä Suomessa. Vaikenemisesta ja piilottelusta, syyllisten etsimisestä ja röyhkeästä lehtikirjoittelusta sekä homoseksuaalisuuden sairautena pitämisestä on onneksi päästy 2010-luvulla tasa-arvoisempaan Suomeen.

Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa

Kysymys: Kirjassasi käsiteltiin nimenomaan miesten välistä homoseksuaalisuutta. Voitaisiinko samanlainen kirja kirjoittaa “siskoksista” vai onko naisten välisistä seksuaalisista suhteista tietoa Suomen historiassa vielä vähemmän?

Sandra Hagman: Naisten välinen halu on kulttuurisesti ollut vähemmän kontrolloitua ja vähemmän käsiteltyä kuin miesten välinen halu. Siksi siitä ei ole niin paljon kirjoitettu eikä siitä ole niin paljon tuomittu. Naisten väliset suhteet ovat tapahtuneet kodin piirissä, piilossa. Naiset ovat myös voineet helpommin ilman ihmettelyä asua yhdessä ja olla lähekkäin kuin miehet. Naisten välisessä seksissä on myös ollut rikoslain näkökulmasta ongelmana seksin määritelmä; mitä tulisi pitää naisten välisenä haureutena kun perinteinen penetraatio-käsitys ei toimi. (samanlaisia juttuja pohdittiin viime kesänä Tansaniassa lesbouden yhteydessä, kun tein siellä tutkimusta!!)

Tarkoitukseni oli alunperin tutkia juurikin samasukupuolista halua, sekä naisten että miesten. 1900-luvun alkuvuosikymmenten aineistoissa ei kuitenkaan ollut naisten välistä halua käsitteleviä oikeustapauksia, vaan paria poikkeusta lukuunottamatta tuomioita annettiin vasta sodan jälkeen. Näitä tuomioita annettiin pääasiassa Itä-Suomessa maaseudulla ja näitä on tutkinut Antu Sorainen 2005 väitöskirjassaan. Tuomioita naiset saivat yhteensä noin 50 kun miehet yli tuhat. Soraisen tutkimuksessa onkin käyty läpi naisten ”tuomiopiikkiä”, mikä selittyi suurelta osin yhdellä laajemmalla tapauksella, jossa tuomittiin lukuisia naisia itäsuomalaisella maaseudulla 1950-luvulla.

Jätin naiset pois tutkimuksesta ensisijaisesti siis siitä syystä, että tuomioita oli jo tutkittu, ja koska niitä oli annettu vain hyvin lyhyenä ajanjaksona. Teoreettisesta näkökulmasta olisi myös ollut vaikeaa katsoa samassa tutkimuksessa sekä naisten että miesten samasukupuolista halua, koska aineistot eivät olisi olleet mitenkään vertailtavissa määränsä puolesta (jos olisi halunnut tehdä vertailevaa tutkimusta lesbot vs. homot). Niinpä tein tutkimuksen, joka on miestutkimusta: miesten välinen halu suhteessa toivotunlaiseen mieheyteen/miesnormiin.

Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että naisten välisestä halusta puhutaan vieläkin liian vähän, ja varsinkin kuin aikaisemmin on puhuttu. Naiset jäävät edelleen helposti sivurooliin kun puhutaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Populaarikulttuurikuvasto on jo vuosikymmeniä ollut täynnä erilaisia homomalleja (ehkä aika kapealla skaalalla kuitenkin!) mutta lesbot ovat harvinaisempia. Olen siis tällä tutkimuksellani vahvistanut ikävä kyllä tätä tosiasiaa, että miesten välisestä halusta puhutaan, mutta naisten välisestä ei.

Kysymys: Kenen veljeksen tarina kosketti sinua eniten? Miksi?

SH: Kaikkien veljesten tarinat koskettivat minua eri tavoin. Jokaisen takaa paljastui sellaisia todellisuuksia, joita en olisi pöytäkirjoista ensilukemalta aavistanut. Olen yrittänyt kirjoittaa myös auki kunkin veljeksen tarinassa esille tulleita ”kummia” asioita.
Tunnetasolla Simeonin kohtalo vaikutti minuun voimakkaimmin. Olin ollut Kansallisarkistossa keräämässä Simeonin tarinan aineistoa, mutta en siinä ehtinyt vielä tutustua koko laajaan materiaaliin, silmäilin vain vähän. Palasin yliopistooni Firenzeen, tulostin kuvaamani tiedostot ulos, ja aloin lukea monisatasivuista lähdekokonaisuutta. Aloitin aamulla, luin ja luin. Kun illalla olin lukenut tarinan, olin ihan sekaisin. En nukkunut pariin yöhön ollenkaan. Lähteistä paljastui todella raadollinen kuva 1930-luvun Suomesta, mielisairaanhoidon julmat menetelmät, köyhäinhuollon asiakkaiden huono kohtelu, seksuaalisuuden patologisointi, vaikka mitä. Aineisto on niin monisyinen ja monitulkintainen, että sille voisi tehdä oikeutta samanlainen käsittely kuin mitä Michel Foucault teki Pierre Rivierin tapauksesta.

Kaikki veljekset ovat kuitenkin jättäneet oman jälkensä minuun, mikä näkyy esimerkiksi siinä miten näen Helsingin. Stadi on täynnä muistoja veljeksistä: Suomenlinna, Pohjoisranta, Hesperianpuisto, Vallila, Tähtitorninmäki, Rautatieasema… aina ne tyypit on mun mukana!

Kysymys: Suomessa vasta vuonna 1981 homoseksuaalisuudesta lakattiin puhumasta sairautena. Viime aikoina on todistettu kuitenkin paljon iloisia uutisia, kuten sukupuolineutraali avioliittolaki. Onko Suomi mielestäsi vuonna 2016 onnistunut lopettamaan homoseksuaalien syrjimisen ja tullut suvaitsevaksi valtioksi?

SH: Julkisessa diskurssissa juuri näin on käynyt. Seksuaalinen tasavertaisuus on lyönyt itsensä läpi ja varsinaisia julkisia ”homouden” vastustajia ei juuri ilmoittaudu. Suomi on lainsäädännöllisesti ja julkilausumiltaan seksuaaliliberaali maa, joka näkee seksuaalisen suuntautumisen kunnioittamisen ihmisoikeuskysymyksenä. Kuitenkin näen, että hiljaisissa asenteissa on vielä oudoksuntaa, mikä toistaalta on ihan ymmärrettävää. Meillä on esimerkiksi suuret ikäluokat, jotka ovat ”joutuneet” aikuisina opettelemaan uudenlaisen käsitystavan homoseksuaalisuuteen. Vanha koira voi oppia uutta ihan sydämestäänkin, mutta vanhat opit ovat jossain kuitenkin olemassa. Eikä siitä näitä ihmisiä sinänsä voi syyttääkään, minkäs he sille voivat että tutustuivat maailmaan 1950-luvulla!

On myös selvää, ettei ole sellaista yhtenäiskulttuurin Suomea, jossa olisi yksi tietynlainen käsitys homoseksuaalisuudesta. Eri ikäpolvien/koulutusasteen/alueellisen erojen lisäksi meillä on erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä, joissa samasukupuoliseen haluun suhtaudutaan monin eri tavoin. Näissä ryhmissä ihan käytännöntasollakin homoseksuaalisuus voi tarkoittaa hyvin eri asiaa, kuin se tarkoittaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Olen sosiaalityöntekijänä vastaanottokeskuksessa ja sitä kautta mietin esimerkiksi sitä, miten saamme seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset tietoisiksi oikeuksistaan Suomessa. Etenkin oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen ja itsemääräämisoikeus olisivat ensisijaiset vahvistettavat asiat. Tämän päälle olisi tärkeää saada tukea Setalta ja muilta järjestöiltä positiivisen seksuaali-identiteetin rakentamiseksi.