Nosto! Docventures on kohottanut dokumenttielokuvan arvon korkealle ja se onnistuu puhuttelemaan myös sellaisia yleisöjä, jotka eivät normaalisti ole seuranneet dokumentteja. Tampereen yliopiston yliopistolehtori ja dosentti Iiris Ruohon mukaan television dokumenttielokuvat eivät olleet katsojan näkökulmasta erityisen suosittuja silloin, kun niitä näytettiin yksittäisinä elokuvina.

Ruoho työstää tutkimusta Docventuresista uudenlaisena pakettina suomalaisessa televisiossa. Ruoho tutkii Docventuresia ilmiönä vertailemalla dokumentaarisuuden uutta ja vanhaa taloutta. Ruohon mielestä ohjelman pääosassa eivät ole ainoastaan sen näyttämät dokumenttielokuvat vaan myös keskustelu ja yhteisöt sen ympärillä.

Ruoho käyttää tutkimuksessaan brittiläisen mediatutkija John Cornerin ajatuksia dokumentaarisuuden vanhasta ja uudesta taloudesta, kuitenkin kritisoimalla Cornerin joko-tai-asettelua. Kun dokumentaarisuuden vanha talous perustuu ihmisten tiedontarpeen puhuttelemiseen, pyrkii uusi talous puhuttelemaan yleisöjä populaarilla tavalla. Uudessa taloudessa haetaan katsojien kiinnittymistä ohjelmiin myös affektiivisella tasolla ja puhuttelu tapahtuu populaarein ilmaisuin.

Riku Rantala ja Tuomas Milonoff kysyivät ohjelmansa nettisivuilla viime vuonna suomalaisilta mitä meidän todella tulisi maailmasta tietää. Vastaukseksi kysymykseen kehiteltiin Ylen Docventures. Rantala ja Milonoff kuvailevat ohjelman pyrkivän vastaamaan postmodernin ajan synnyttämään tietotulvan ongelmaan; yritämme kalastaa valmiiksi jäsenneltyä, faktoiltaan pitävää, lähdekriittistä, pähkinänkuoreen pakattua ja ennen kaikkea olennaista tietoa internetin informaatiomeren syövereistä. —Samoin yhä useampi kaipaa pohdinnassaan kontaktia toiseen ihmiseen—.

Rantalan ja Milonoffin luotsaama ohjelma ei vastaa ainoastaan ihmisten tiedonjanoon ja valinnanongelmaan, vaan myös yhteisöjen ja yhteisen keskustelun kaipuuseen.

Ruoho pohtii, kertooko tällainen dokumenttielokuvien pakkaaminen uudeksi konseptiksi jotakin dokumentaarisuuden ja dokumenttielokuvien merkitysten muutoksesta. Onko dokumenttielokuvalla nyt jokin erilainen yhteiskunnallinen tehtävä kuin aikaisemmin?

Dokumenttilla on ollut vahva asema suomalaisessa tv-tuotannossa. Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan vuoksi dokumentti on koettu tärkeäksi ja se on edustanut tv-maailmassa vakavuutta. Cornerin mukaan dokumentaarisuuden vanhassa taloudessa ajatellaan, että dokumentilla on juuri julkista arvoa. Sen tarkoituksena on informoida ihmisiä.

Ruoho pyrkii ymmärtämään sitä, miksi dokumentin ympärille on rakentunut juuri tällainen vakavuuden diskurssi. Millainen yhteiskunnalinen perusta dokumentin merkityksellä on ja miksi sen arvostus ja uskottavuus on tiettyinä aikoina alhaalla, toisina taas korkealla.

Tällä on yhteytensä myös genretutkimukseen, jossa mietitään television lajityyppien, kuten uutisten tai saippuaoopperoiden sosiaalista perustaa. Mietitään, miksi on olemassa juuri tällaisia lajityyppejä tai miksi jokin lajityyppi on hallitsevassa asemassa ja millainen yhteys näillä on yhteiskuntaan ja sen muutoksiin.

Ruoho vertailee tutkimuksessaan nykydokumenttia, esimerkkinään Docventures, Ylellä 60 – 70-lukujen taitteessa esitettyihin Erno Paasilinnan dokumentteihin. Vertailussa Docventures edustaa dokumentaarisuuden uutta, populaaria taloutta ja Paasilinnan dokumentit vanhaa, julkisen arvon taloutta.

– Paaslinna teki dokumentteja esimerkiksi siitä, mitä vakuutusmaailmassa tapahtuu tai millaista Itä-Siperian kolhoosissa on. Myös hänen dokumenttinsa olivat aiheiltaan aika rankkoja ja ne herättivät keskustelua. Siksi näitä onkin mielenkiintoista vertailla. Paasilinna pyrki dokumenteillaan puhuttelemaan ihmisten tiedontarvetta.

Ruohon mukaan Docventuresin suosion ja populaarin arvon kannalta esimerkiksi juontajien imagolla ja ohjelman henkilöitymisellä juuri heihin on todella suuri merkitys.

– Rantala ja Milonoff edustavat vähän tällaista tähtijuontaja-tyyppiä. Heillä on olemassa jo valmis imago ja he ovat todella taitavia esiintyjiä. Silloin, kun korostetaan dokumentin julkista arvoa ja vanhaa taloutta ei haluta korostaa niin paljon esiintyjien ja juontajien merkitystä vaan informaation ja tiedon jakamista. Silloin tiedon jakajalla ei ole niin paljon merkitystä. Juontajan ei tarvitse kerätä ympärilleen faneja.

Ruoho haluaa ymmärtää affektiivisuuden merkitystä dokumentaarisuuden uudessa taloudessa. Tähtijuontaja-tyyppi ja taitava esiintyminen, pyrkimys katsojamäärien kasvattamiseen ja sitouttamiseen ohjelmiin emotionaalisesti esimerkiksi ovat osa dokumentaarisuuden populaaria arvoa.

Ruohon mukaan affektiiviseen puhuttelevuuteen liittyy myös sukupuoli; tv-ohjelmat ja niiden puhuttelevuuden tyylit ovat sukupuolittuneita. Miehiä ja naisia puhutellaan ja pyritään kiinnittämään ohjelmiin usein toisistaan eroavilla tavoilla.

Voisiko Docventuresin suosio myös sellaisten ihmisten, jotka eivät normaalisti ole dokumentteja seuranneet perustua osittain Rantalan imagon kykyyn puhutella monenlaisia katsojia? Rantalan äijäimago ja seikkailijan rooli, Indiana Jones yhdistettynä päihteinen käyttöön ja toisaalta yhteiskunnalliseen älykköön, luultavasti vetoaa esimerkiksi myös sellaisiin nuoriin miehiin, jotka eivät ole dokumentteja aikaisemmin erityisemmin seuranneet. Rantalaan halutaan samaistua.

Toisaalta Rantalan perinteistä ja nykyaikaista maskuliinisuutta yhdistelevä imago puhuttelee myös toisessa mielessä. Valittiinhan Rantala vähän aikaa sitten Eeva-lehdessä Suomen seksikkäimmäksi mieheksi.

Ruoho ymmärtää populaarin monimerkityksellisenä käsitteenä: se, mikä on populaaria, ei tarkoita sitä, että se olisi pahasta. Populaaria voi olla juontajien tunnettavuus, fanikulttuuriset ilmiöt Docventuresin ympärillä ja se voi olla myös voimauttavaa.

– Haluan pohtia positiivisessa mielessä sitä, miten joku kykenee rakentamaan uusia yhteisöjä ja vilkasta keskustelua rankoista aiheista niiden ympärille. Tämä on hyvä ilmiö. Mietin, millä tavalla nämä ohjelmatyypit koukuttavat.

Docventuresin jalo ajatus pirstaloituneen julkisuuden, juontajien omien sanojen mukaan julkisuuden, joka on nyt pirstaloitunut YouTuben, keskustelupalstojen ja muun sosiaalisen median labyrintteihin, palauttamisesta yhtenäiseksi julkisuudeksi ei ole ainoa motiivi uuden konseptin taustalla.

Ruohon mukaan mediakilpailulla on iso rooli Docventures-ilmiön syntymisessä. Affektiivisessa koukuttamisessa on kyse myös rahasta ja taloudesta, yksinkertaistetusti sanottuna emotionaalisesta kapitalismista. Populaarin puhuttelevuuden avulla pyritään myös tekemään rahaa.

Paasilinnan dokumenttien aikana tilanne oli erilainen, sillä silloin Ylellä oli monopoli, eikä kilpailua ollut. Nyt katsojista on pidettävä kiinni uusien formaattien ja laajentumisen avulla, ja kaupallisten kanavien kanssa joudutaan kilpailemaan.

Yksin tiedontarpeen puhuttelu ei enää välttämättä riitä, vaan on päästävä kosketuksiin myös ihmisten identiteettien kanssa, muodostettava katsojille samaistumispintoja, puhuteltava tunteita ja rakennettava uusia yhteisöjä selvitäkseen kilpailusta voittajana.

Ruohon mielestä Docventures voisi edustaa sekä dokumentaarisuuden uutta että vanhaa taloutta. Docventures pyrkii vanhan talouden mielessä informoimaan ihmisiä, mutta uuden talouden kontekstissa juontajat muun muassa esiintymisellään, vuorovaikutuksella yleisön kanssa ja esimerkiksi erilaisia tempauksia luomalla, kuten lihaton lokakuu, tuottavat myös populaaria arvoa.

KOMMENTOI

KOMMENTOI JULKAISUA