Tekijä: Wilhelm Sievers (1860 – 1921) (Allgemeine Landeskunde: Amerika (1895-1897)) [Public domain], lähde: Wikimedia Commons

”Intiaanieliitti osallistui aktiivisesti siirtomaayhteiskunnan toimintaan saavuttaakseen etuja sekä itselleen että yhteisöilleen. Siirtomaajärjestelmän synty voidaan nähdä neuvotteluprosessina, jossa alkuperäisväestö vain harvoin pystyi vakavasti haastamaan espanjalaisvallan, mutta onnistui kuitenkin vaikuttamaan omaan asemaansa monin tavoin.”

Alustus! Kahdestoista lokakuuta, Amerikan ”löytymisen” päivänä, vietetään kansallista juhlapäivää niin Espanjassa kuin monissa Amerikan maissakin. Päivälle on historian saatossa annettu hyvin monenlaisia merkityksiä, mutta Amerikan alkuperäisväestöille sen voi katsoa merkinneen katastrofin alkua. Espanjalaisvalloittajien mukanaan tuomat taudit aiheuttivat valtavan väestökadon kaikkialla Amerikassa, ja henkiin jääneet joutuivat alistettuun asemaan espanjalaisten hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa alkuperäiskansojen tehtävä oli tarjota työvoimaa ja maksaa veroja.

Siirtomaayhteiskunnan luominen ei kuitenkaan ollut aivan niin suoraviivainen projekti kun usein ajatellaan, eikä alkuperäisväestön rooliksi jäänyt pelkkä hiljainen alistuminen vahvempiensa edessä. Niin sanotun suuren yleisön mielikuvissa ja monissa historian yleisesityksissä espanjalaisten Amerikan valloitus näyttäytyy uskomattomana saavutuksena, jossa pienilukuiset risupartaiset conquistadorit löivät hetkessä valtavia intiaanivaltakuntia valloittaen ne äkillisesti ja täydellisesti.

Tämä näkemys on kuitenkin turhan yksinkertaistava, ja erityisesti alkuperäisväestöjen toimijuutta väheksyvä. Länsi-Meksikon Michoacánin valloitusta tutkinut James Krippner-Martinez (2001, 16) toteaakin, että käsitys intiaanien passivisuudesta espanjalaisvalloituksen edessä on paitsi syvään juurtunut, myös syvällisesti virheellinen.

Mathew Restal on teoksessaan Seven Myths of the Spanish Conquest ansiokkaasti purkanut eräitä espanjalaisvalloitukseen liittyviä virheellisiä käsityksiä. Yksi kirjan nimessä mainituista myyteistä on loppuunsaattamisen myytti (myth of completion), joka on saanut alkunsa valloittajien itsensä kertomuksista sekä näiden myöhemmästä kritiikittömästä luennasta.

Erilaiset merkittävät tapahtumat, kuten yksittäiset taistelut, kaupunkien perustamiset, päälliköiden kuolemat tai encomiendojen [1] jako espanjalaisvalloittajille on usein nähty valloituksen päätepisteinä, joiden myötä maa oli valloitettu ja intiaanit oli alistettu espanjalaisten alaisuuteen. Tosiasiassa nämä olivat kuitenkin usein vasta pitkän ja vaikean valloituksen alkupisteitä. Vuosikymmenien, jopa vuosisatojen ajan espanjalaisten saapumisen jälkeen valtaosa siirtomaavallan alaisista intiaaneista elivät omissa yhteisöissään omien päälliköidensä alaisuudessa, puhuivat omia kieliään ja viljelivät omia peltojaan. (Restall 2003, 64–73.)

Espanjalaisia ei yksinkertaisesti ollut riittävästi, jotta he olisivat voineet tehokkaasti alistaa koko valtavan siirtomaaimperiuminsa suoraan oman valtansa alle. Alkuperäiskansat hyväksyivät ennen pitkää espanjalaisten ylivallan tosiasiana ja alistuivat näiden vasalleiksi, mutta eivät antautuneet ehdoitta. Espanjalaisvalta oli pitkään epätäydellinen ja hauras, eivätkä he hallinneet alkuperäiskanoja suoraan, vaan epäsuorasti näiden johtajien kautta.

Alkuperäisväestöjen perinteiset johtajat nousivatkin merkittävään asemaan välittäjinä omien yhteisöjensä ja siirtomaaisäntien välillä mutta he eivät olleet vain siirtomaaisäntien passiivisia työkaluja vaan itsenäisiä toimijoita muuttuvassa maailmassa.

Yhtenä esimerkkinä tästä on Perun varakuninkaan Francisco Toledon toimeenpanema suuri intiaanien uudelleenasutus (reducción general) Keski-Andeilla nykyisten Perun ja Bolivian alueilla 1570-luvulla, jonka tavoitteena oli alkuperäisväestön asuttaminen espanjalaistyyppisiin kyliin.

Kyseessä oli erittäin kunnianhimoinen projekti, jota ei aihetta tutkineen Jeremy Ravi Mumfordin (2012, 2–3) mukaan olisi mitenkään saatu vietyä läpi ilman alkuperäisyhteisöjen johtajien yhteistyötä. Tämä puolestaan saavutettiin takaamalla yhteisöjen sisäinen itsehallinto ja pohjaamalla se olemassa oleviin valloitusta edeltäviin instituutioihin.

Reducción general muutti Andien asukkaiden asutusmalleja pysyvästi, mutta jäi silti keskeneräiseksi. Lisäksi muutos ei ollut yhtäkkinen tai täydellinen, vaan vähittäisesti etenevä ja paikallisten olojen mukaan sovellettu.

Espanjalaistyyppisiä kyliä perustettiin monin paikoin, mutta harva muutti niihin pysyvästi asumaan. Ne olivat monille ihmisille vain yksi asuinpaikka monien joukossa. Sen sijaan, että uudelleenasutus olisi tuhonnut alkuperäisväestön perinteisen elämäntavan korvaten sen espanjalaisella, se vain lisäsi uuden kerroksen jo valmiiksi monimutkaiseen Andien ”vertikaaliseen saaristoon” [2], jossa yhteisöt eivät perinteisesti kiinnittyneet vain yhteen asuinpaikkaan. (Mumford 2012, 140, 185.)

Tutkimuksessa puhutaan espanjalaisten ja intiaanieliitin välisestä sanattomasta sopimuksesta (colonial pact), jonka mukaan alkuperäisväestöt maksoivat espanjalaisille veroja ja tarjosivat työvoimaa vastineeksi siitä, että saivat säilyttää osan maaomaisuudestaan sekä tietyn autonomian yhteisönsä asioissa.

Olennaista tässä oli se, että intiaanieliitti osallistui aktiivisesti siirtomaayhteiskunnan toimintaan saavuttaakseen etuja sekä itselleen että yhteisöilleen. Siirtomaajärjestelmän synty voidaan nähdä neuvotteluprosessina, jossa alkuperäisväestö vain harvoin pystyi vakavasti haastamaan espanjalaisvallan, mutta onnistui kuitenkin vaikuttamaan omaan asemaansa monin tavoin.

Alkuperäisväestön aktiivisuus tulee esiin erityisesti juridisista asiakirjoista, joita Espanjan ja sen entisten siirtomaiden arkistot ovat pullollaan. Tätä materiaalia käytetään tutkimuksessa enenevässä määrin, mutta tutkittavaa riittää vielä paljon. Brian Owensby (2010, xii) toteaa, että laki ja oikeusjärjestelmä nousivat espanjalaisessa Amerikassa erityisasemaan foorumeina, joissa kuninkaan espanjalaiset ja amerikkalaiset alamaiset selvittivät erimielisyyksiään, kävivät valtataisteluitaan ja harjoittivat politiikkaa. Neuvottelut siirtomaayhteiskunnan säännöistä käytiin pitkälti näiden instituutioiden kautta.

Amerikan alkuperäisväestöt osallistuivat aktiivisesti tähän neuvotteluprosessiin kääntäen espanjalaisen oikeusjärjestelmän tärkeimmäksi keinokseen ajaa omia etujaan ja padota espanjalaisvaltaa. Samalla oikeusjärjestelmä muodostui siirtomaavaltion tärkeimmäksi keinoksi kontrolloida alamaisiaan. Hyödyntämällä espanjalaisia oikeusistuimia alkuperäisväestöt tulivatkin paradoksaalisesti samalla vahvistaneeksi koko järjestelmän legitimiteettiä.

Oikeudenkäynnit eivät kuitenkaan olleet ainoa alkuperäisväestöjen käytössä ollut strategia oman etunsa ajamiseen. Osa yhteisöistä toimi aktiivisesti siirtomaataloudessa monin eri tavoin pyrkien esimerkiksi keräämään maaomaisuutta itselleen. Toiset turvautuivat passiiviseen vastarintaan kieltäytymällä veroista ja työstä tai muuttamalla asumaan espanjalaisten ulottumattomiin. Yhteisöt saattoivat myös piilottaa osan työikäisistä miehistään väestölaskennan ajaksi saadakseen matalammat verot tai lähettää osan väestään töihin espanjalaisten omistamille maatiloille tai kaivoksiin maksaen osan yhteisölle määrätyistä veroista näiden saamilla palkkatuloilla.

Osa yhteisöistä puolestaan pyrki keräämään itselleen työvoimareserviä toisista yhteisöistä pois muuttaneista. Nämä niin sanotut forasterot olivat vapautettuja espanjalaisille suoritetusta työpalvelusta, sillä heillä ei ollut käyttöoikeutta uusien asuinyhteisöjensä maaomaisuuteen. Sen sijaan he työskentelivät asuinyhteisöilleen korvausta vastaan auttaen näitä maksamaan veronsa espanjalaisille.

Kaiken kaikkiaan Espanjan uudet amerikkalaiset alamaiset omaksuivat monia piirteitä valloittajien kulttuurista, mutta eivät yleensä sellaisenaan, vaan muokaten ja soveltaen niitä luoden uusia hybridisiä kulttuurin muotoja. Tämä ei kuitenkaan ollut yksisuuntainen prosessi, vaan myös valloittajien kulttuuri oli jatkuvassa muutoksessa uusien haasteiden edessä.

Joanne Rappaportin ja Tom Cumminsin (2012, 28–49) mukaan siirtomaakulttuuri oli luonteeltaan radikaalisti monikulttuurista, heterogeenista ja monimutkaista. Espanjalaiset ja alkuperäisväestöt oli periaatteessa jaettu tiukasti omiin erillisiin poliittisiin yhteisöihinsä (república de españoles ja república de indios), mutta todellisuudessa ryhmät olivat jatkuvassa kosketuksessa toisiinsa, minkä lisäksi siirtomaayhteiskunnassa vaikuttivat myös mestitsit, espanjalaisten kaupunkeihin ja maatiloille muuttaneet intiaanit sekä Afrikasta tuodut orjat ja vapautetut.

Espanjalaiset ja alkuperäiskansat eivät olleet voimasuhteiltaan tasaveroisia, mutta kuten Karen Vieira Powers (1995, 12) toteaa, alkuperäisyhteisöjen osaksi ei kuitenkaan jäänyt vain vastustaminen, sopeutuminen ja selviytyminen. Siirtomaayhteiskunta syntyi valloittajien ja valloitettujen välisessä vuorovaikutuksessa, ja myös Amerikan intiaanikansat osallistuvat aktiivisesti tähän prosessiin.

[1] Encomienda oli alkuperäisväestöjen hallitsemiseksi, työvoiman kontrolloimiseksi sekä valloittajien palkitsemiseksi varhaisella siirtomaakaudella kehittynyt järjestelmä. Se tarkoitti tiettyä joukkoa intiaaneja, jotka oli määrätty jonkun espanjalaisen mahtimiehen, encomenderon, hallintaan vastineeksi tämän kruunulle tekemistä palveluista Amerikan valloituksessa. Intiaanien, encomendadojen, oli maksettava määrätty maksu encomenderolleen, tai työskenneltävä tämän maatilalla tai kaivoksissa. Vastineeksi encomenderon oli huolehdittava intiaanien hyvinvoinnista ja opetettava näille kristinuskoa. Intiaaneilla oli työvelvollisuus, mutta he eivät olleet encomenderon omaisuutta, eikä encomederoilla ollut heihin tuomiovaltaa.

[2] Vertikaalisella saaristolla (vertical archipelago) viitataan Perun alkuperäisasukkaille tyypilliseen järjestelmään, jossa yhteisöt eivät olleet keskittynet yhteen asuinpaikkaan, vaan muodostivat eri korkeuksilla sijaitsevien asuinpaikkojen verkoston. Suurten korkeuserojen vuoksi myös ekologiset vyöhykkeet vaihtelivat suuresti suhteellisen pienellä alueella. Vertikaalisen saariston ansiosta yhteisöt pystyivät tuottamaan erialaisia tuotteita ja tyydyttämään tarpeensa järjestelmässä, jossa ei tunnettu minkäänlaista markkinataloutta.

Kirjallisuus:

Krippner-Martínez (2001), James, Rereading the Conquest: Power, Politics, and the History of Early Colonial Michoacán, Mexico, 1521–1565. University Park: Pennsylvania State University Press.

Mumford, Jeremy Ravi (2012),* Vertical Empire: The General Resettlement of Indians in the Colonial Andes*. Durham and London: Duke University Press.

Owensby, Brian (2010), “Foreword”. Teoksessa Negotiation Within Domination: New Spain’s Indian Pueblos Confront the Spanish State. Boulder: University Press of Colorado, xi–xv.

Rappaport, Joanne & Cummins, Tom (2012), Beyond the Lettered City: Indigenous Literacies in the Andes. Durham and London: Duke University Press.

Restall, Mathew (2003), Seven Myths of the Spanish Conquest. Oxford: Oxford University Press.

Vieira Powers, Karen (1995). Andean Journeys: Migration, Ethogenesis, and the State in Colonial Quito. Albuquerque: University of New Mexico Press.