Hienot hankkeet ja kanavat eivät auta, jos osaamista osallistua ei ole

Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.

Yhä halutaan, että nuoret osallistuvat instituutio- ja puoluepolitiikkakeskeisesti, vaikka osallistuminen ja osallistumattomuus eivät palaudu instituutioihin, sanovat politiikan tutkijat Tiina Rättilä ja Jarmo Rinne.

Poliittisen osallistamisen ja osallistumisen menetelmät ovat perinteisiä: nuorisovaltuustoja, kouluvaaleja, puolueiden poliittisten nuorisojärjestöjen esittelyjä.

Myös nuorten osallisuus määritellään instituutioiden kautta, vaikka nuorten enemmistö itse ei instituutioista välittäisi. Instituutionäkökulmasta syrjäytynyt voi olla hyvinkin kiinni elämässä, eikä mikään ongelma yhteiskunnalle, Rinne ja Rättilä sanovat.

Rinne ja Rättilä ovat mukana tammikuussa 2018 käynnistyneessä ALL YOUTH-hankkeessa, joka etsii nuorille mielekkäitä tapoja olla osana yhteiskuntaa.

– Tämän projektin tarkoitus ei ole nostaa nuorten äänestysprosentteja, vaan löytää heille mielekkäitä osallistumisen tapoja, he sanovat.

Vaalikansalaisuus on vain yksi kansalaisuuden osa

Vaalitutkijat sanovat usein demokratian olevan kriisissä, kun äänestysprosentit laskevat. Erityisesti 50 % haamurajan alle meno kammottaa.

– En tekisi johtopäätöstä demokratian kriisistä vain sillä perusteella, että äänestysprosentti on esimerkiksi 68. Tehdäänkö me sitten johtopäätös, että kriisi hävisi, jos saadaan äänestysprosentti vaikka yli yhdeksänkymmenen, mutta asiat jatkuvat kuten ennenkin? Demokratian hyvinvointi riippuu niin monesta muusta asiasta: vaalikansalaisuus on vain yksi elementti, Tiina Rättilä sanoo.

Demokratiassa äänestämättä jättäminen voi olla valinta. Huolestuttavaa äänestämisen väliin jättäminen on Rinteen mukaan vasta, jos päätös äänestämättömyydestä pohjautuu voimattomuuteen, turhautumiseen tai osattomuuden kokemukseen. Ne johtavat helposti mielipiteiden kärjistymiseen ja tulehtuneeseen poliittiseen ilmapiiriin.

Nuoret äänestysaktiivisuus noudattaa korostuneesti kaikkien äänestäjien toimintaa: siellä, missä äänestetään vähän, nuoret äänestävät vielä vähemmän. Vaalipiirikohtaisia eroja on paljon. Pienituloisissa lähiössä erityisesti nuorten miesten äänestysaktiivisuus on erittäin alhainen, hyväosaisilla alueilla korkea.

– Äänestysaktiivisuus alkaa nousta kun nuori on noin 25, perustaa perheen ja päätyy työelämään. Emme tiedä vielä, menevätkö nykyiset alle 25-vuotiaat mukaan tähän poliittiseen sosialisaatioon mukaan, sanoo Rinne.

On viitteitä, että näin ei olisi enää käymässä. Kolmeakymmentä lähestyvät nuoret aikuiset eivät siirry äänestäjiksi entiseen malliin.

– Aina ensimmäisenä lähdetään vaalikansalaisuuden kautta, kun puhutaan osallistumisesta ja aktiivisuudesta. Mutta nykyolosuhteissa nuoret eivät välttämättä koe institutionaalista osallistumista mielekkääksi tai heidän elämäänsä mitenkään liittyväksi. Se ei tarkoita, etteivätkö nuoret olisi kiinnostuneita omasta, lähipiirinsä ja maailman tulevaisuudesta ja tekisi asiaa jos toistakin niiden eteen, Rättilä sanoo.

Nuorille tyypillinen käsitys osallistumisesta on äänestämistä ja institutionaalista vallankäyttöä laajempi. Tiedetään, että nuoret haluavat osallistua ja tehdä sen muuten kuin äänestämällä. Jarmo Rinteen mukaan kasvissyönnin kasvanut suosio on esimerkki tästä.

– Olen seurannut kauan näitä ministeriöiden ja muun julkisen vallan nuorisopoliittisia toimikuntia muita. Oli hauskaa, kun julkinen valta vasta kymmenen vuotta sitten hoksasi, että ostaminen saattaa olla nuorille poliittista, ja äänestäminen ei kerrokaan kaikkea poliittisesta aktiivisuudesta! Tutkimus oli tiennyt tämän jo pitkään.

Nuorisovaltuustot sopivat valmiiksi osallistuville

Rinne ja Rättilä katsovat, että virallisilla nuorten osallistumismuodoilla on keskiluokkainen pohjavire. Komiteoihin ja valtuustoihin osallistujat ovat yleensä niitä, jotka eivät tarvitse rohkaisua. He osaavat osallistua ja puhua poliittisen järjestelmän kieltä. Esimerkiksi nuorisovaltuustot viehättävät keskivertoa paremmin poliittiseen järjestelmään jo sosiaalistuneita nuoria.

Nuorisovaltuustot kouluttavat päätöksenteosta kiinnostuneita, mutta Jarmo Rinteen mielestä voi kysyä onko nuorisovaltuustoilla todellista vaikutusvaltaa, ja ovatko ne vain jonkinlainen politiikan esikoulu tai kumileimasin.

– Sitten on porukka, joka ei osaa osallistua. Tarjotaan kaikenlaisia hienoja osallistumisen kanavia ihmisille, jotka eivät osaa tai halua vaikuttaa sellaisten kautta.

Hyvää tarkoittavat osallistamishankkeet menevät pieleen usein juuri siksi, että poliittisen järjestelmän kieli ja prosessit eivät kohtaa mukaan haluttujen ihmisten todellisuutta.

Asukkaat eivät välttämättä tiedä, miten he voisivat osallistua tai saada korjattua teknisiä vikoja taloyhtiössään, vaikka he olisivat esimerkiksi kaupungin vuokratalon taloyhtiön päättävissä elimissä mukana. Tätä instituutioiden tarjoamien osallistumismuotojen ja ihmisten arjen kohtaamattomuuden ongelmaa käsittelee esimerkiksi Eeva Luhtakallion ja Maria Mustrannan kirja Demokratia suomalaisessa lähiössä (2017).

Rinne kritisoi ylhäältä päin lähtevää osallistamista, jossa visioidaan kehittämishanke institutionaaliselta pohjalta, eikä ajatella siihen osallistuvien ihmisten tarpeita, haluja ja rajoituksia.

– Se vähän kuin ajattelisi, että kun lapselle heitetään lelu, lapsi alkaa automaattisesti leikkiä sillä. Ennen kaikkea pitäisi antaa kokemus siitä, että jos osallistuu, osallistumisella on käytännön vaikutusta, Rinne sanoo.

Paljon huolta nuorten syrjäytymisestä, vähän tietoa syrjäytymisen kokemuksesta

Huolissaan ollaan siitä, miten syrjäytyneet saadaan mukaan yhteiskuntaan. Syrjäytymispuheessa on myös vahva instituutionäkökulma. Syrjäytymisuhan alla olemisesta puhuminen itsessään osoittaa, miten valta toimii, Rinne ja Rättilä sanovat.

Nuorten syrjäytymisestä on paljon puhetta ja mittareita, mutta tietoa nuorten suhteesta omaan syrjäytymiseensä on vähän.

Kattavin tutkimus on Nuorisotutkimusseura ry:n ja Nuorisotutkimusverkoston vuoden 2017 lopussa julkaisema tutkimus NEET (not in employment, education or training)-nuorten hyvinvoinnista. Syrjäytymiskokemus tulee ensisijaisesti sosiaalisten verkostojen puutteesta, ei heikosta suhteesta instituutioihin.

– Eli pitää kysyä, mistä käsin näitä syrjäytymisdiskursseja tuotetaan. Yksi mielenkiinnonkohteistamme All Youth-hankkeessa on, miten nämä syrjäytyneiksi kutsutut, norminmukaisesta yhteiskunnallisesta osallistumisesta ulkopuoliset nuoret itse mieltävät suhteensa yhteiskuntaan ja toimintansa, mitä he tulevaisuudeltaan toivovat. Oikeaa tietoa tästä ei ole.

Syrjäytyneiksi laskettavia nuoria on esimerkiksi Me-säätiön julkisuutta saaneen laskurin mukaan 69 000. Joukko on moninainen, Rinne ja Rättilä korostavat. Osa on kriittisiä yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, osa sinne päin ja osaa ei kiinnosta lainkaan, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Rinteen ja Rättilän mukaan yhteiskunnan ensisijaisesti tarjoama osallistumisen muoto, edustuksellinen demokratia valtiossa tai kunnassa, ei ole useimmille ihmisille luontevin.

– Yhteiskuntajärjestelmän legitimiteetin ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta olennaisempaa on kuuluminen johonkin yhteisöön ja naapurustoon, merkityksen löytäminen. Se menee monesti tärkeydessä äänestämisen ohi, Rättilä sanoo.

Syrjäytymisdiskurssi ei ole syrjäytyneiksi leimatuille välttämättä mielekäs ollenkaan. Tästä syystä nuorisoporukka, joka näyttää tilastossa syrjäytyneeltä, voi olla hyvinkin sisäisesti koherentti ja sosiaalisesti hyvin pärjäävä.

– Esimerkiksi joku skeittariyhteisö, joka tekee yhdessä omia juttujaan Hiedanrannassa, on hyvinkin osallinen yhteiskuntaan, vaikka heitä ei kiinnosta keskustella presidentinvaaleista tai EU-politiikasta. Ja eivät he ainakaan mikään ongelma ole yhteiskunnalle, sanoo Rättilä.

Osallistumisen ongelman voi kääntää Rättilän ja Rinteen mielestä myös toisin päin:

– Ajatella, jos kaikki olisivat aivan älyttömän kiinnostuneita kaikesta yhteiskunnassa, eihän siitä tulisi yhtään mitään. Ymmärrän valtaapitävien huolen nuorten passiivisuudesta, koska heidän oikeutuksensa laskee, kun institutionaalinen osallistuminen vähenee, Rinne jatkaa.

Jos kaikkien ihmisten ei tarvitse olla instituutioissa mukana, ei tarvitse kaikkien kansalaisyhteiskunnan toimijoidenkaan kiinnittyä valtioon. Päinvastoin: on tervettä, että kansalaisyhteiskunta pysyy erillään valtiosta, Rättilä sanoo.

Virallisessa puheessa toivotaan silti usein, että kaikki yhteiskunnan toimijat muodostaisivat yhdessä saumattomasti toimivan yksikön. Julkisessa hallinnossa muodikas kumppanuus- ja governance-ajattelu vie Rättilän mukaan siihen, että kaiken pitäisi olla hallinnassa, kirjoissa ja kansissa.

– Meidän ei kannata olettaa ja odottaa, että kansalaisyhteiskunta ja valtio olisivat hyvin naimissa keskenään. Ne tarvitsevat tosiaan vastavoimiksi, ja kansalaisyhteiskunta ylläpitää yhteiskunnassa uusiutumisen, kritiikin ja muutoksen mahdollisuutta.