Vankien perhe-elämän tutkiminen monimuotoistaa käsityksiämme perheistä

Rosi Enroos
Kirjoittaja on tutkijatohtori.

"Meillä ei ole Suomessa esimerkiksi tarkkaa tietoa siitä, kuinka montaa lasta vanhemman vankeus koskettaa, millaisissa elämäntilanteissa nämä lapset elävät tai millaisia vaikeuksia he kohtaavat vanhemman vankeuden vuoksi."

Alustus! Perhe ja vankila yhdessä herättävät ristiriitaisia ajatuksia. Perhe ja sen tutkiminen liitetään usein arkisiin asioihin: kotiin, intiimisuhteisiin, lapsiin ja yksityisyyteen, kun taas vankila on julkisin varoin ylläpidettävä instituutio, jonka tehtävänä on aikuisten eristäminen ja rangaistuksen toimeenpano.

Vankeustuomio ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vangit eläisivät sosiaalisessa tyhjiössä. Vankilassakin olevat ihmiset ovat aina jonkun lapsia, vanhempia ja puolisoita. Siksi perhe on siellä monin tavoin läsnä – samoin kuin vankila niiden perheiden elämässä, joiden läheinen on suorittamassa vankeusrangaistustaan.

Perhetutkimuksen näkökulmasta tilanne on erityinen: perhe-elämää ei eletä yhteisessä kodissa, eivätkä perheenjäsenet voi aina itse päättää siitä, miten yhteyttä pidetään tai milloin voidaan olla yhdessä. Mahdollisuudet yhteydenpitoon vankeusaikana vaihtelevat. Esimerkiksi suljetuissa vankiloissa tapaamismahdollisuudet ovat avovankiloiden olosuhteita rajatummat. Lisäksi viranomaisten toiminta tapaamisten myöntämisen ja lomien osalta vaikuttaa perheenä olemiseen monin tavoin. Tällainen perhe-elämä eroaa tutkimuskohteena perhetutkimuksen valtavirrasta, jossa perhettä tutkitaan yhteisessä kodissa ja jolloin tutkimuksiin valikoituu usein varsin keskiluokkaisia perheitä. Vankien perheitä koskevalla tutkimuksella voidaankin nähdä olevan perustiedon tuottamisen lisäksi myös perhekäsityksiämme monimuotoistava tehtävä. Epätavanomaisten perhetilanteiden tutkiminen voi auttaa meitä näkemään myös jotain yleistä perhe-elämästä ja perhettä koskevasta ymmärryksestämme.

Vankien perheitä koskevalla tutkimustiedolla on tarve

Omat kokemukseni vankilan ja perheen tutkimiseen juontavat juurensa vuoteen 2006, jolloin pääsin toteuttamaan pilottitutkimusta niiden pienten lasten tilanteista, jotka ovat vankilassa vanhempansa mukana (Enroos, Pösö & Vierula 2006; Enroos 2008). Vankilassa olevien äitien ja lasten kohtaamiset sekä keskustelut vankilaviranomaisten kanssa avasivat erityisen näköalapaikan perhe-elämään monimutkaisine elämäntilanteineen, huolineen ja iloineen, mutta tutkimus toi myös ymmärrystä vankien perheiden ja heidän lastensa näkymättömään asemaan yhteiskunnassa (Pösö, Enroos & Vierula 2010). Mitä enemmän aiheeseen perehdyin, sitä tärkeämmäksi se osoittautui sekä yhteiskunnallisena kysymyksenä että henkilökohtaisesti. Aihe veikin mennessään ja kehittyi sittemmin väitöskirjaksi Vankila, vanhemmuus ja lapsi - näkökulmia perhekäytäntöihin (Enroos 2015a).

Tutkimusmatka on ollut mielekäs, sillä tutkimustietoa on hyödynnetty valtakunnallisessa kehittämistyössä. Suomeen perustettiin vankilan perheosasto osin tutkimuksissa tehtyjen havaintojen pohjalta (Enroos 2014) ja lasten vankilassaolosta muotoutui Suomessa lastensuojeluasia lasten oikeuksien näkökulmaan vedoten (Enroos 2015b). Yhteiskuntatieteilijälle tämä on ollut merkittävä asia: tutkimustiedolla voi vaikuttaa ja myös osaltaan olla muuttamassa yhteiskuntaa.

Tutkimustiedon tarve ei tällä saralla ole vähenemässä – päinvastoin: perhesuhteet ovat olleet kasvavan mielenkiinnon kohteena rikosseuraamusalalla. Syksyllä 2013 Rikosseuraamuslaitos julkaisi ensimmäiset Lapsi- ja perhetyön linjaukset osana strategiaansa, mikä on tarkoittanut perheen ja lasten näkökulman aiempaa laajempaa huomioimista rikosseuraamusalan työssä.

Vankien perhesuhteita myös arvioidaan vankilassa tehtävien riskiarviointien osana: perhe voidaan nähdä tukena tai uhkana vankeja rikoksettomaan elämään ohjattaessa (Enroos 2012). Pääsääntöisesti perhesuhteet nähdään voimavarana. Perhesuhteiden olemassaoloa jo itsessään pidetään tärkeänä, sillä suhteiden puuttuminen nähdään rikosten uusimisriskiä lisäävänä tekijänä. Perhesuhteiden itsestään selvä hyvyys kuitenkin kyseenalaistuu monenlaisissa tilanteissa, esimerkiksi silloin kun perheenjäsen on rikoksen uhri tai myötävaikuttanut vangin rikolliseen käyttäytymiseen. (Mt.) Näin ollen perheitä koskevilla arviointikäytännöillä ja niissä tehtävillä kannanotoilla on laajempaa yhteiskunnallista merkitystä.

Vankien perheiden tutkiminen on yhteiskuntapoliittisesti merkittävää

Tutkittuani perhettä eri suunnista vankeuden yhteydessä reilun kymmenen vuoden ajan, on yhä uudelleen hämmentävää huomata, miten vähän tiedämme vankien perhe-elämästä. Tiedämme kuitenkin sen, että rikoskierteeseen joutuneet vangit ovat huono-osaisin, köyhin ja sairain väestönosamme (Hypén 2004, 54–56; Joukamaa ja työryhmä 2010) ja esimerkiksi sen, että vangit ovat lapsuudessaan olleet muuta väestöä useammin sijoitettuina (Enroos 2018; Joukamaa ja työryhmä 2010, 26–27). Perhe-elämän tarkastelu voikin tuoda ymmärrystä muun muassa ylisukupolvisen huono-osaisuuden kysymyksiin.

Vankien perheitä koskevan tutkimuksen niukkuus (erilaisia opinnäytetöitä lukuun ottamatta) on ollut sekä turhauttavaa että inspiroivaa. Olemassa olevan tutkimustiedon puute ja toisaalta perheitä koskevan tiedon tarve on tarjonnut tutkijalle ristiriitaisen mahdollisuuksien kentän: tutkittavaa olisi runsaasti, mutta yksittäisissä tutkimuksissa voidaan keskittyä tarkastelemaan aihepiiristä vain pientä siivua kerrallaan.

Olennainen tekijä tiedontuotannon mahdollistajana on tietysti rahoitus. Oikeusministeriön ja Rikosseuraamuslaitoksen rahoittamat hankkeet viestivät siitä, että vankien perhe-elämä ja perhesuhteet on nähty tutkimisen arvoisina. Rahoituksen taustalla voidaan nähdä rikosseuraamusalan käytäntöjen kehittämisen ajatus. Myös rahoitusta vaille jääneitä, mutta yhteiskuntapoliittisesti merkittäviä vankien perheitä koskevia tutkimusaiheita on noussut esiin matkan varrella. Meillä ei ole Suomessa esimerkiksi tarkkaa tietoa siitä, kuinka montaa lasta vanhemman vankeus koskettaa, millaisissa elämäntilanteissa nämä lapset elävät tai millaisia vaikeuksia he kohtaavat vanhemman vankeuden vuoksi. Näitä asioita olisi tärkeää kysyä erityisesti lapsilta itseltään.

Vankien lapsiin on kohdistettu tutkimuksellista huomiota esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä (mm. Tomkin 2009) ja naapurimaassamme Ruotsissa, jossa lapsiasiainvaltuutettu teki selvityksen Straffa inte barnet vankien lasten tilanteista jo vuonna 2004 (Barnombudsmannen 2004). Suomellakin voitaisiin ajatella olevan moraalinen velvollisuus tutkia järjestelmällisesti näiden lasten tilanteita (vrt. Pekkarinen, Heino & Pösö 2013). Lasten kokemuksia on tuotu jonkin verran esiin järjestöjen, kuten Kriminaalihuollon tukisäätiön vaikuttamistyössä, mutta tutkimusta aiheesta ei toistaiseksi ole. Tutkimuksen puolesta on puhunut myös lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila.

Tutkittavaksi otettavat teemat kertovat jotain arvoistamme paitsi yksittäisten tutkijoiden kohdalla, myös arvovalintoina yhteiskuntapoliittisella tasolla. Miten esimerkiksi vankien lapset nähtäisiin tutkimisen arvoisina?

Olenko tutkimuksen ja perheen arvoinen?

Keväällä 2018 olen tehnyt vankilassa aiemmin olleille miehille ja naisille tutkimushaastatteluja, jotka on toteutettu osana Rikosseuraamuslaitoksen rahoittamaa post doc –tutkimusprojektiani Perhe-elämää vankilan varjossa.

Yllätyin siitä, miten nopeasti sain järjestötoimijoiden kautta parisenkymmentä vankilassa ollutta haastateltavaa tutkimukseeni. Haastatteluun ilmoittautuneet miehet ja naiset perustelivat tutkimukseen osallistumista aiheen tärkeydellä. He näkivät tutkimustiedon tarpeen: aiheesta olisi hyvä saada tietoa erilaisille foorumeille, jotta palvelujärjestelmäämme voitaisiin parantaa.

Kohtaamiset haastattelujen yhteydessä olivat koskettavia. Perhe-elämän tutkimisesta oltiin aidon ilahtuneita – erityisesti siitä, että juuri heidän kokemuksensa nähdään tutkimisen arvoisena vankilatuomioista huolimatta. Tutkijana jäin miettimään sitä, miten erilaiset elämänkokemukset ja ihmisten asenteet ovat vaikuttaneet minuun yhteyttä ottaneisiin ihmisiin. Asenteet rikoksentekijöitä kohtaan ovat julkisessa keskustelussa varsin kovia: tuomitun tekemien rikosten vuoksi perhe-elämän hankaloitumista saatetaan pitää jopa oikeutettuna. Ilmassa tuntui ilahtumisesta huolimatta leijuvan kysymys siitä, voinko osallistua tutkimukseen ja kuuluvatko perhesuhteet myös minulle. Vaikka tutkimuskutsussani kerroin, että: ”perhe käsitetään tutkimuksessa laajasti ja siksi kuka tahansa vankilassa ollut on tervetullut tutkimushaastatteluun”, perustelu epäröinnille kuului usein: ”mutta kun mulla ei ole oikeaa perhettä”.

Kysymys oikeasta perheestä herättää pohtimaan sitä, missä määrin vangeilla on oikeus tai mahdollisuus perhesuhteisiin ja perhe-elämään ja miten yhteiskuntamme mahdollistaa, tukee tai rajaa näitä suhteita. Vaikka perhekäsityksemme ovat monimuotoistuneet esimerkiksi uusioperheiden ja samaa sukupuolta olevien liittojen myötä, epäröivät kommentit yhdistyivät ajatukseen perinteisestä ydinperheestä ja siitä, että perheissä on lapsia, jotka asuvat yhdessä vanhempansa kanssa.

Vankilassa olleiden ihmisten perhesuhteiden tarkastelu tuo näkyviin perhesuhteiden monimuotoisuutta ja näiden suhteiden liikkeessä olevaa luonnetta. Tutkimuksen ensimmäisissä jo raportoiduissa tuloksissa nousee esiin erityisesti se syyllisyys ja häpeä, jota vankilassa olleet kokevat suhteessa perheenjäseniinsä omien tekojensa vuoksi. Perheenjäsenten luottamusta yritetään saavuttaa takaisin ja välejä korjata. Joskus suhteet myös katkeavat. (Enroos 2018.) Pohditaan sitä, olenko oikeutettu olemaan perheeni jäsen ja millä ehdoin?

Tasapainottelua

Rikosten yhteydessä on olemassa vaara siitä, että perheasiat saattavat kääntyä moraalisiksi kysymyksiksi – jopa tutkimuksissa. Perhesuhteet eivät ole vain positiivisia, vaan myös ristiriitaisia ja saattavat jopa kyseenalaistua esimerkiksi rikoksen kohdistuessa perheenjäseneen. Vankien perhesuhteiden tutkiminen vaatiikin avointa, mutta kriittistä suhtautumista aiheeseen, monenlaisten näkökulmien huomioonottamista sekä monitieteistä tutkimusotetta.

Perhe-elämän vahvuuksien tutkimista pitäisi myös lisätä. Jos tutkitaan aihetta vain ongelmalähtöisesti, saatetaan perhesuhteista luoda epähuomiossa vinoutunutta kuvaa. Tutkimuksessa onkin olennaista antaa tilaa perheenjäsenten omille perhemäärittelyille ja näkemyksille siitä, mikä on merkittävää ja hyvää heidän perhe-elämässään. Tarvitaan herkkyyttä tasapainotella erityisyyden ja tavallisuuden välissä.

Lähteet:

Barnomsbudmannen (2004) Straffa inte barnet. En studie av barnperspektivet inom kriminalvården. Barnombudsmannen rapporterar BR2004:01.

Enroos, Rosi & Pösö, Tarja & Vierula, Tarja (2006) Lapset vankilassa – selvitys lapsista, jotka viettävät varhaislapsuuttaan vankilassa vangitun vanhemman kanssa. Tampere University Press, Childhood and Family Research Unit Net Series; 3/2006.

Enroos, Rosi (2008) Vankila lapsuudessa -lapset vankilassa. Tutkimus lapsista, joiden elämää äidin vankeus värittää. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 1/2008.

Enroos, Rosi (2012) Perhe vankeinhoidon arviointikäytäntöjen ja moraalisen järkeilyn kohteena. Teoksessa Forsberg, Hannele & Autonen-Vaaraniemi, Leena (toim.) Kiistanalainen perhe, moraalinen järkeily ja sosiaalityö. Tampere: Vastapaino, 45–74.

Enroos, Rosi (2014) Lastensuojelua vankilassa. Instituutioiden tilat ja rajat vankilan perheosastolla. Yhteiskuntapolitiikka 79(2), 140–151.

Enroos, Rosi (2015a) Vankila, vanhemmuus ja lapsi - näkökulmia perhekäytäntöihin. Acta Poenologica 2. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus.

Enroos, Rosi (2015b) From Invisibility to Protection – Children in prison with their parent in Finland. Journal of Children & Society 29 (5), 399–409.

Enroos, Rosi (2018) Tunteet vankilan varjossa. Teoksessa Eerola Petteri, Pirskanen Henna (toim.) Perhe ja tunteet. Helsinki: Gaudeamus, 203–226.

Hypén, Kimmo (2004) Vankilasta vuosina 1993–2004 vapautuneet ja vankilaan uudestaan palanneet. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 1/2004.

Joukamaa, Matti ja työryhmä (2010) Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve. Perustulosraportti. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2010.

Pekkarinen, Elina & Heino, Tarja & Pösö, Tarja (2013) Lastensuojelusta tietäminen on moraalinen velvoite. Yhteiskuntapolitiikka 78(3), 337–342.

Pösö, Tarja & Enroos, Rosi & Vierula, Tarja (2010) Children Residing in Prison With Their Parents: An Example of Institutional Invisibility. The Prison Journal 90(4) 516-533.

Rikosseuraamuslaitos (2013) Lapsi- ja perhetyön linjaukset 2013.

Tomkin, Jean (2009) Orphans of Justice. In search of the best interest of the child when a parent is imprisoned. A legal analysis. Quaker United Nations Office, Human Rights & Refugees Publications: Geneva.