Kirjasta! Demokratia suomalaisessa lähiössä

Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.

Hyvää tarkoittavat osallistamishankkeet menevät pieleen, koska poliittisen järjestelmän kieli ja prosessit eivät kohtaa mukaan haluttujen ihmisten todellisuutta.

Tutkija Eeva Luhtakallio ja toimittaja Maria Mustranta tutkivat kirjassaan Demokratia suomalaisessa lähiössä (2017) kaupunkilähiötä, jossa hankkeet kohtaavat todellisuuden. Asukkaat eivät välttämättä tiedä, miten he voisivat osallistua tai saada korjattua teknisiä vikoja taloyhtiössään, vaikka he olisivat esimerkiksi kaupungin vuokratalon taloyhtiön päättävissä elimissä mukana. Kirja käsittelee tätä instituutioiden tarjoamien osallistumismuotojen ja ihmisten arjen kohtaamattomuuden ongelmaa.

Kirjan teemoja ovat yhteiskunnallinen eriytyminen, luokkayhteiskunta ja poliittisen osallistumisen polarisoituminen.

Millaisia ovat suomalaiset lähiöt? Millaiselta muu yhteiskunta – lähiön ulkopuoli, virkamiesten lupaukset, demokratian juhlapuheet – näyttää lähiöstä?

Suomalaiset lähiöt ovat hirveän monenlaisia. Vähän laskutavasta riippuen voidaan sanoa että jopa 80% suomalaisista asuu lähiöissä. Tässä mielessä kirjani otsikko on aivan liian yleinen. Lähiöitä, joita tutkimukseni käsittelee, voisi luonnehtia esimerkiksi ”entisinä työväenluokkaisina asuinalueina”. Kun julkisuudessa puhutaan lähiöistä, puhutaan tavallisimmin juuri tämänkaltaisista lähiöistä ja niihin liitetyistä ongelmista. Näiden alueiden itsensä sijaan haluan nostaa keskiöön kysymykset marginalisaatiosta ja eriarvoistamisesta, jotka toki osin alueellistuvat voimakkaastikin. Mutta pääosassa ovat nämä prosessit, eivät alueet sinänsä.

Demokratian juhlapuheet ja lupaukset näyttävät marginalisaation ja eriarvoisuuden kohteina olevien näkökulmasta toiselta todellisuudelta, joka kuuluu joillekin toisille. Yhteiskunta on pahimmillaan pelkkää kontrolli- ja rankaisuvaltaa käyttävä vääpeli, parhaimmillaankin kaukainen, joidenkin muiden elämään kuuluva asia.

Voiko tutkija voi oppia näkemään yhteiskunnan muiden silmin? Millaisia kynnyksiä ja kuiluja nousee ymmärtämisen tielle?

Uskon että voi – mutta se vie paljon aikaa ja edellyttää halua panna itsensä likoon. En halua rakentaa mitään sankaritutkijamyyttiä, etnografinen tutkimus on aina aikaa vievää ja vaatii vaihtelevan määrän henkilökohtaisuutta. Tutkimuksen henkilökohtaisuus tuskin on vierasta monille muillekaan lähestymistavoille. Loppujen lopuksi kyse on vain ihmisyydestä ja ehkä eläytymiskyvystä, joka voi osin olla henkilökohtainen ominaisuus, mutta kyllä sitä oppiikin. Aika tietenkin on sitten ylellisyysresurssi: minulla esimerkiksi on ollut onni saada niin pitkiä rahoituksia että tällainen paneutuminen on ollut mahdollista.

Millaiselta demokratian lähitulevaisuus eli 2020-luvun demokratia näyttää sosiologin silmin? Mitkä ovat demokratiaa ja poliittista osallistumista koskevan ajattelumme sokeat pisteet?

Demokratian lähitulevaisuus näyttää aika monenlaiselta, riippuen siitä miten demokratia määritellään. Kapeasti edustukselliseksi päätöksentekojärjestelmäksi määriteltynä demokratia on tietynlaisessa legitimiteettikriisissä, on ollut jo pitkään. Tämän päätöksentekojärjestelmän valuviat eivät pysty korjaamaan eriarvoistumisen tuottamia ongelmia, sillä päätöksentekijöiden luokka on vahvasti elitisoitunut eikä todellista poliittista tahtoa esimerkiksi köyhyyden poistamiseen ole suomalaisen politiikan valtakeskittymissä nimeksikään. Toisaalta jos demokratia ajatellaan laajasti muotona joka määrittelee esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan perusluonnetta, demokratian lähitulevaisuus näyttää moniarvoiselta ja kiistelevältä, kuten kuuluukin. Suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa on paljon demokraattista potentiaalia, jos kohta myös muunlaisia tendenssejä ja polarisoitumista.

Kirjassa tulee monta kertaa esiin, että ihmiset lähiössä eivät luota poliittiseen järjestelmään, jossa he eivät saa ääntään kuulluksi. He eivät äänestä, vaikka voivat olla hyvinkin perillä mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Miten kirjan tekeminen muutti suhtautumistasi äänestämiseen?

Ainakin siten, että ymmärrän entistä paremmin niitä jotka eivät äänestä. Ja olen aiempaa varovaisempi esittämään minkäänlaisia normatiivisia kantoja tämän asian suhteen. Jos poliittinen järjestelmä ei omasta näkökulmasta tarjoa minkäänlaisia ratkaisuja, miksi sen legitimoimiseen haluaisi osallistua? Tähän liittyy tutkimuksen kenttätöiden lisäksi myös demokratiateoreettiset lukemistot ja pohdinnat, joiden valossa nykyisen edustuksellisen järjestelmän legitimiteettiä voidaan ylipäätään pitää varsin ohuena. Voin myös Suomen nykyisessä poliittisessa tilanteessa kuvitella tilanteen jossa itse en haluaisi äänestää. Presidentinvaaleissa oli lähellä.

Ovatko demokratiatutkimuksen painotukset instituutioihin (edustuksellinen vallankäyttö yms.) ja kentälle (tutkimuksesi kaltainen kohteessa havainnointi) tasapainossa?

Suomalaisessa julkisuudessa argumentoidaan kovasti numeroin ja tilastoin. Politiikan tutkimuksessa määrälliset menetelmät tuntuvat olevan usein niskan päällä. Poliittisella sosiologialla ja ylipäätään laadullisella ja etnografisella tutkimusotteella olisi paljon tarjottavaa niin tutkimuksellisesti kuin julkisessa keskustelussakin. Mielestäni esimerkiksi äänestämättä jättämisen syiden syvällisempi ymmärtäminen on myös demokratian kannalta ensiarvoisen tärkeää: jos vaaleista toiseen julkisuudessa käydään läpi vain laskevia äänestyslukuja ilman että lukujen taakse edes yritettäisiin katsoa, tämä on omiaan ylläpitämään nykytilannetta. Voi voi, niin huonosti taas äänestettiin, mutta ei se mitään, kaikki jatkuu kuten ennenkin –keskustelun tasossa on ajoittain pään hiekkaan työntämisen piirteitä ja suomalainen tutkimus pystyy kyllä parempaan.

Toki myös kvantitatiivisella tutkimuksella on tehty hienoa työtä eriarvoisuuden ja poliittisen osallistumisen nostamisessa keskusteluun, mutta näkisin että hermeneuttiselle, kokonaisvaltaisemmin osallisuuden ja osallistumisen prosesseja ymmärtävälle tutkimukselle olisi paljon tarvetta kohdistuen niin politiikman instituutioihin kuin niiden ulkopuolellekin.

Miten tärkeää tällainen demokratian sosiologia on populismin ymmärtämisen kannalta? Voiko populismia ymmärtää tutkimalla pelkkiä instituutioita?

Populistiset liikkeet harvemmin syntyvät ainakaan suoraan instituutioista käsin, vaan ne tyypillisesti vähintäänkin haluavat määritellä itsensä niiden ulkopuolelle. Siksi instituutiot, kuten vaikkapa puoluejärjestelmä, ovat usein populismin edessä vähän housut kintuissa. Populismin ymmärtämiseksi on tutkittava kulttuurisia prosesseja paljon poliittisia instituutioita laajemmin.

Minkälaisia poliittisia intressejä epäonnisiin (kirjassa kuvaillulla tavalla väärin, väärällä kielellä ja tavalla toteutettuihin) osallistamishankkeisiin liittyy?

Osallistuva demokratia on monella hallinnonalallla nykyisin pakollinen pykälä. Virkamiesten on ”hoidettava” kansalaisten osallisuus jotta heidän hankeraporttinsa menevät läpi. Se, miten osallisuus pitää hoitaa on huomattavasti vähemmän tarkasti määriteltyä, ja tämä on yksi seikka joka asukkaiden näkökulmasta epäonnistuneissa osallistamisissa näkyy. Sitten on toki tapauksia, kuten kirjan esimerkki vuokralaisdemokratiasta, joiden kohdalla voidaan kysyä kuinka paljon valtaa ja suoranaista rahallista hyötyä liikkuu ohi asukkaiden silmien ilman että heillä on mitään todellista mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, vaikka periaatteessa pitäisi olla. Osallistaminen on pahimmillaan suuri puhallus. Mutta parhaimmillaan se voi olla aidosti demokratiaa laajentavaa ja valtaa jakavaa, siksi sen kritisoiminen vaatii tarkkuutta.

Kirjoitat (s. 77), kuinka lähiön ihmiset kokevat, etteivät he ymmärrä poliittisesta päätöksenteosta ja yhteiskunnallisesta elämästä mitään, vaikka he olisivatkin tietoisia ja kriittisiä ympärillään tapahtuvia asioita kohtaan. Mistä kokemus syntyy?

Tällainen kokemus voi varmasti syntyä montaa reittiä, mutta monilla tapaamistani ihmisistä oli jo kouluajoista vahva kokemus siitä, että heidän oma ymmärryksenä, tietonsa ja kokemuksensa oli aina mitätöity. Monissa viime aikaisissa luokkatutkimuksissa on kiinnitetty huomiota siihen, miten keskiluokkaiset normit – yleensä keskiluokkaisten opettajien johdolla – saattavat johtaa työväenluokkaisten lasten taitojen tai vahvuuksien sivuuttamiseen. Luulen, että tällaista tapahtuu koulun lisäksi monissa muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Monilla tapaamillani ihmisillä oli esimerkiksi työvoima- ja sosiaaliviranomaisten taholta pitkä ja toisteinen kokemus epäluottamuksesta ja mitätöinnistä, ”kyykytyksestä”. Näin saattaa vähitellen syntyä sellainen ”päähän potkituksi” tulemisen kokemus, jota on vaikea vastustaa kun se tuntuu saavan vahvistusta yhä uusilta tahoilta, ja joka tuottaa kokonaisvaltaista kelpaamattomuuden tai kyvyttömyyden tunnetta.

Laadullinen vs. määrällinen: otteesi on kirjan perusteella erittäin laadullinen, ja nostat esiin ongelmia ja vastauksia pienen joukon tarkan, osallistuvan tutkimisen avulla. Kun tutkitaan syrjäytymistä, miten rekisteriaineistoista ja osallistuvasta havainnoinnista saatavat tuloksen eroavat toisistaan? Mikä suhteesi lähiöihin oli ennen kirjan tekoa?

Olen asunut lapsuuteni lähiössä, tosin aika tavalla tutkimaani keskiluokkaisemmassa. Mutta kuten sanottu, tämä kirja ei nimestään huolimatta oikeastaan kerro lähiöistä, vaan demokratiasta ja poliittisesta osallistumisesta suomalaisissa marginaaleissa. Näihin marginaaleihin olen päässyt tämän kirjoitus- ja tutkimusprosessin aikana hiukan tutustumaan, ennen ne olivat minulle melko tuntemattomia.

Mikä oli sinulle tutkijana yllättävintä, kun teit kirjaa?

Itse kirjan tekemisessä yllätykset liittyivät ehkä ennen kaikkea siihen, miltä tuntui kirjoittaa yleiskielistä tekstiä suomeksi. Sellaista en ole päässyt tekemään aikoihin ja se oli tieteellisen tekstin tuottamiseen rutinoituneelle ensin hirveän vaikeaa – kuinka päästää irti lähdeapparaateista ja kirjoittaa vain ”omalla äänellään” – ja sitten lopulta todella nautinnollista. Se sai minut pitkästä aikaa ikään kuin muistamaan syvän rakkaussuhteeni suomen kieleen ja tuntui kuin lahjalta, saada kirjoittaa suomeksi.

 

Demokratia suomalaisessa lähiössä

Innon julkaiseman teoksen kirjoittivat Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta.