Kollektiivina julkaisemisen vaikeus tuloksellisuuden ajan yliopistossa

Hanna Ojala ja Tarja Palmu
Hanna Ojala toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa ja Tarja Palmu on kasvatustieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

"Tuloksellisuuden ajan yliopistossa ei ole aidosti mahdollista harjoittaa yksilötekijyyden lainalaisuuksista vapaata julkaisemista."

Alustus! Tutkitun tiedon julkituominen on aina ollut yliopiston keskeinen tehtävä. Se, millaisin tavoin julkaisemista tehdään, on historian saatossa vaihdellut. Tällä hetkellä julkaisemisessa korostuvat kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä julkaistut vertaisarvioidut artikkelit. Nykyisin tutkijaksi kasvamisen yksi keskeinen ulottuvuus onkin oppia tunnistamaan oman alan tärkeimmät julkaisukanavat ja harjaantua käyttämään erilaisia julkaisemista luokittelevia tunnuslukuja, kuten JUFO ja Impact Factor. Tunnusluvut ovat keskeisiä sekä tutkijan oman ansioitumisen että yliopistojen rahoituksen kannalta.

Tuloksellisuuden ja mittaamisen merkitys yliopistoissa on kasvanut uuden julkishallinnon (New Public Management) ja managerialististen toimintatapojen tultua suomalaiseen korkeakoulupolitiikkaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosohjauksen myötä julkaisuista on tullut yliopiston tutkimustoiminnan keskeisin tuotos ja samalla laadun ja merkittävyyden mittari. (Hannula & Brunila 2017.) Voidaankin puhua yliopiston tuloksellisuuden ajasta.

Nykyisellä yliopistojen rahoitusmalliin kytköksessä olevalla julkaisupolitiikalla on ollut seurauksensa myös ymmärryksellemme tiedon subjektista eli siitä, kuka voi tunnistetusti ja tunnustetusti tietää. Tuloksellisuuden ajan yliopistossa keskeistä on löytää akateemisille tuotoksille nimetyt tekijät. Vaikka humanistis-yhteiskuntatieteellistäkin tutkimusta tehdään nykyisin paljon tutkimusryhmissä, on ryhmien tuottamat tutkimustulokset viime kädessä voitava palauttaa yksittäisten tutkijoiden ansioiksi.

Tekijyyden määrittelemiseksi ja siitä sopimiseksi sekä potentiaalisia tekijyyskiistoja ennaltaehkäisemään on Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) julkaissut vuoden 2018 alussa suositukset tieteellisten julkaisujen tekijyydestä sopimiseen. TENK suosittelee, että tekijyyden periaatteista keskusteltaisiin tutkimushankkeissa jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa hyvissä ajoin ennen käsikirjoitusten tarjoamista julkaistavaksi. Sopimisen avuksi TENK tarjoaa esimerkiksi erilaisia kontribuutioita tarkastelevan taulukon.

Mutta kuinka käy tilanteessa, jossa tiedon omistajaa ei voi palauttaa yksilöön tai ryhmään yksilöitä? Tätä kysymystä olemme joutuneet pohtimaan vuosina 2013–2017 toteutetussa yhdessä tietämisen mahdollisuuksia nyky-yliopistossa analysoineessa tutkimushankkeessamme (Palsaoja-kollektiivi 2018). Kysymys on noussut esiin erityisesti silloin, kun olemme halunneet esiintyä tai julkaista kollektiivina.

Kollektiivina julkaisemaan pyrkiminen

Vuonna 2013 suunnitellessamme kolmatta yhteistä hankettamme päädyimme kolmen pitkään yliopistolla työskennelleen naisen voimin tutkimaan nykyistä yliopistoelämää, sen hallinnan muotoja ja prosesseja. Yhtenä keskeisenä ideana meillä oli kollektiivisen toimijuuden mahdollisuuksien kokeileminen sekä sen rajojen ja rajoitteiden analysoiminen. Erityisesti pohdimme sitä, mikä on tai miten olla tietävä kollektiivi, miten kollektiivi näyttäytyy meille kollektiivin jäsenille sekä miten se näyttäytyy muille.

Metodologisena kehyksenä käytimme kollektiivista biografiaa. Se on yhteisöllisen tiedontuottamisen menetelmä, jossa keskeistä on tiivis yhdessä tekeminen ja yhdessä tietämiseen pyrkiminen (Davies & Gannon 2012, Gannon ym. 2014). Omassa hankkeessamme kokoonnuimme intensiivisiin neljän päivän retriitteihin tekemään yhdessä, tuottamaan aineistoa, keskustelemaan, analysoimaan ja kirjoittamaan. Kollektiivisen biografiamme lähtökohtana oli tarkastella aikaa ja muutosta yliopistossa sekä sitä, miten erilaiset erot, erityisesti sukupuoli, luokka, ikä ja paikka, tulevat tässä kehyksessä näkyviin. Aineistoa tuotimme kirjoittamalla muun muassa muisteluita teemoista: tilallisuus, hierarkia, ruumiillisuus ja tunteet. Retriiteissä tutkimme kirjoituksiamme, ajatuksiamme ja kokemuksiamme ja purimme niitä niin tieteellisen kirjoittamisen kuin myös fiktiivisen ja runomuotoisen kirjoittamisen, erilaisten liike- ja kuvakokeiluiden sekä valokuvien muodossa (ks. tarkemmin (Palsaoja-kollektiivi 2018).

Tutkimushankkeemme myötä tulimme tietoisiksi siitä, että pyrkimys kohden kollektiivista tietämistä tarkoitti yksilösubjektiin kiinnittyvän tietokäsityksen säröttämistä. Olimme enemmän kuin yhdessä työskentelevät yksilöt. Halusimme esiintyä ja julkaista kollektiivinimellä. Koimme, että kollektiivisesta prosessista ja tietämisestä julkaiseminen ja perinteinen tutkijoihin henkilöityvä akateeminen julkaisugenre olivat ristiriidassa keskenään. Myös ajatus siitä, että pitäisi miettiä kirjoittajien järjestystä – aakkosissa vai vastuun mukaan – tuntui prosessiimme ja kollektiiviseen työskentelyymme sopimattomalta. Kollektiivinimellä halusimme korostaa sitä, että kollektiivisen työskentelymme tuotokset eivät ole vain kolmen yksittäisen tutkijan yhteistyötä, vaan kyse on metodologisesti perustavanlaatuisesta asettumisesta yhdessä tekemiseen.

Projektissamme keskeiseksi muodostuivat retriitit, joissa saatoimme olla-toimia-tuntea-yhdessä (’being-acting-feeling together’, Lather 2013, 642). Pohdimme, miten, missä muodossa ja millä nimellä tämän yhdessä muodostuneen kokemuksellisen tiedon voi julkaista. Keskustelujen myötä päädyimme julkaisemaan ja pitämään konferenssiesityksiä ensin Palmusaarinenojala (2014) ja myöhemmin Palsaoja-kollektiivi (2018) nimillä.

Kollektiivina päin julkaisumallin seinää

Kollektiivina julkaisemaan pyrkimisestä on seurannut ongelmia sekä julkaisuun merkittävien tekijätietojen että julkaisutietokantojen suhteen. Vaikka kustantajien puolesta olemme saaneet julkaista kollektiivinimillä, henkilötekijät on kuitenkin jossain vaiheessa prosessia täytynyt kaivaa esiin. Esimerkiksi vielä prosessissa olevan käsikirjoituksen osalta tekstiä ei voitu jättää arviointiin ilman, että käsikirjoitukselle oli nimetty yhteyshenkilö ja tälle yksilöidyt yhteystiedot.

Sukupuolentutkimus–Genusforskning -lehdessä julkaistua artikkelia varten loimme puolestaan kollektiivinimelle oman sähköpostiosoitteen kirjoittajatietoja varten sekä kuvauksen: ”Jaanahannatarja Palmusaarinenojala on helsinkiläistamperelaisjyväskyläläinen tohtori, tutkija ja tietokirjailija, joka pohtii yhdessä tietämisen mahdollisuuksia akatemiassa.” Vaikka kollektiivinimi rakentui meidän kolmen nimiä sekoittaen ja taustatietojamme yhteen sulauttaen, kotimaisia tieteellisiä julkaisuja tarjoavassa Elektra-tietokannassa artikkeli löytyy tekijätietojen osalta muodossa ”Palmusaarinenojala, Jaanahannatarja; Ojala, Hanna; Palmu, Tarja; Saarinen, Jaana (Helsinki: Sukupuolentutkimuksen seura, 2014)”.

Samoin kävi tutkimushankkeen päätteeksi Palsaoja-kollektiivin nimellä julkaistulle kirjalle. Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistossa, jonne SoPhi-kustannuksen Open Access -teokset tallennetaan, kirja löytyy tekijätiedoin ”Palsaoja-kollektiivi; Ojala, Hanna; Palmu, Tarja; Saarinen, Jaana (Jyväskylän yliopisto, 2018)”. Kuvaavaa on, että meiltä ei missään vaiheessa kysytty asiasta tai neuvoteltu nimien julkaisupolitiikasta.

Ongelma ei ole vain isojen julkaisutietokantojen, vaan kollektiivinimellä tehtyjä julkaisuja on myös vaikea sovittaa yliopistojen omiin tieteellisen ja taiteellisen toiminnan tietokantoihin (esim. SoleCris Tampereen yliopistossa tai Tuhat-tutkimustietojärjestelmä Helsingin yliopistossa). Kollektiivi ei voi näissä tietokannoissa olla tekijä eli legitiimi tietäjä, vaan se tulee tunnistetuksi ainoastaan yksilötutkijan profiilin kautta tallennettuna.

Kollektiivinimiä käyttämällä luovuimme tai paremminkin vapautimme itsemme siitä julkaisukulttuuriin liittyvästä vaateesta, että nimenne olisivat näkyvissä. Koska erilaiset kustannusprosessit, tietojärjestelmät ja julkaisutietokannat kuitenkin vaativat yksilönimet näkyviin, aiheutti se meille kollektiivin sisäistä neuvottelua siitä, miten kirjoittamisemme tulee akateemisessa arvosteluasteikossa luetuksi. Muun muassa kysymykset oikeudenmukaisuudesta eli siitä, kuka oli tehnyt eniten kirjoitustyötä tai kenen vuoro oli olla ensimmäinen kirjoittaja, nousivat yllättäen esiin. Koska kollektiivisen kirjoittajuuden purkaminen yksilöllisiksi ansioiksi ei ole mahdollista kuin väkivaltaa käyttämällä, huomasimme olevamme keskellä ärtymyksen, väsymyksen, ahdistuksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Yksilötietäjän normiin nojautuva akateeminen maailma

Valinnalla lähteä julkaisemaan kollektiivinimellä on kauaskantoiset seuraukset, sillä yksilötietäjään perustuva normatiivisuus ei rajoitu vain yliopiston sisälle. Koko akateeminen maailma on tämän normin läpitunkema. Hakiessamme rahoitusta uusille hankkeille tai opetus- tai tutkimustehtäviä, joihin vaaditaan julkaisuluetteloa, saamme olla selittelemässä kollektiivinimellä julkaistuja tekstejä. Usein joudumme myös käyttämään luovuutta erilaisten hakemusjärjestelmien asettamien lomakepohjien kanssa. Esimerkiksi Suomen Tietokirjailijat ry:n maaliskuun 2018 apurahahaussa julkaisujen kirjaamista ohjeistettiin seuraavasti (https://www.suomentietokirjailijat.fi/media/lomakkeet-alk.-2018/hakuohjeet_kevat2018.pdf):

”Kirjoita kenttiin viimeisimpien teostesi tiedot (nimi, julkaisuvuosi, kustantaja ja sivumäärä) ja merkitse viimeiseen kenttään oma osuutesi teoksen koko sivumäärästä. Painamalla +-merkistä saat lisättyä rivejä. Esimerkki: Olet kirjoittanut kirjan kahden muun kirjoittajan kanssa. Työ on jakautunut tasaisesti, ja sivumäärä on 210 sivua. Oma osuutesi sivuina on siis 70 sivua.”

On tärkeää, että yhdessä tehdystä työstä jokainen osallistuja saa näkyviin oman panoksensa. Sivumääriä erittelemällä voidaan tuoda käytännön tasolle vanhaa sanontaa ”Kunnia sille, jolle se kuuluu!”. Mutta mitä, jos kunnia kuuluu kollektiiville? Miten täyttää tällaisia lomakkeita, jos ei pysty tai halua viipaloida ”omaa osuutta” kollektiivin työstä? Ei mitenkään, vastaamme. Tämä johtuu siitä, että kollektiivi ei määrity tekijänä. Esimerkiksi TENK (2018, 3) määrittelee suosituksessaan tutkimusjulkaisun tekijyyttä seuraavasti:

”Tutkimusetiikan näkökulmasta tekijällä/kirjoittajalla (author) tarkoitetaan henkilöä, joka on osallistunut tieteellisen artikkelin tai muun julkaisun tekoon niin merkittävällä panoksella (contribution), että hänet tulee mainita julkaisun tekijä- tai kirjoittajaluettelossa. Kirjoittajaluetteloon tai toimittajaksi merkityt henkilöt voivat lisätä asianomaisen julkaisun julkaisuluetteloonsa.”

Kuten projektin aikana tekemissämme valokuvaharjoituksissa, myös yhdessä kirjoittamissamme julkaisuissa yksilön ja kollektiivin suhde on monimutkainen ja muuttuva – huokoinen ja rajaton. “Olemme yhtä aikaa läsnä ja poissa. Minä olen ja minä en ole. Me olemme ja me emme ole. Läsnäolevapoissaoleva. Edestakainen liike.” (Palsaoja-kollektiivi 2018, 109). Hauras, epävakaa sekä fiktiivinen kollektiivinen toimija ei ole palautettavissa yksilötekijöihin. Tällaisesta jatkuvasti uudelleenmuotoutuvasta ja affektiivisesti virittyneestä kollektiivisesta yhteistyöstä syntyneitä julkaisuja on mahdotonta jakaa tai pilkkoa yksilötekijän kontribuutioiksi.

Olemmekin yksittäisinä tutkijoina joutuneet käymään eettisen painin suhteessa siihen, laittammeko omissa nimissämme kollektiivijulkaisun tieteellisen toiminnan rekisteriin vai emme. Se, että yksittäisiä tekijöitä joudutaan kaivamaan esiin, tuntuu meistä väkivaltaiselta ja aiheuttaa myös ahdistusta. Olemme lisäksi ymmärtäneet, ettei nykyisen julkaisumallin ulkopuolelle astuminen ole oma valintamme tai meistä kiinni. Tuloksellisuuden ajan yliopistossa ei ole aidosti mahdollista harjoittaa yksilötekijyyden lainalaisuuksista vapaata julkaisemista.

Valitsemalla kollektiivisen julkaisemisen valitsemme samalla itsemme ulos akateemisen julkaisemisen kentältä. Yksilön kontribuution esiintuomisesta luopuminen on herättänyt kummastusta tilanteessa, jossa tutkijoiden pitäisi kynsin ja hampain pitää kiinni jokaisesta julkaisumeriitistä ja tuloksellisuuspisteestä, sillä yksilötutkijan menestyminen mitataan viime kädessä julkaisuluettelosta. Koska kollektiivina julkaiseminen on meille sekä yhdessä tutkimuksen tekemisen erityisyyttä korostava että eettinen ratkaisu, aiomme jatkaa sitä siitäkin huolimatta, että rakenteelliset tekijät estävät meitä julkaisemasta yhtä aikaa yliopistoyhteisön jäseninä ja tietävänä kollektiivina.

Lähteet

Davies, B. & Gannon, S. (2012) Collective biography and the entangled enlivening of being. International Journal of Qualitative Research 5 (4), 357-376.

Gannon, S., Walsh, S., Byers, M. & Rajiva, M. (2014) Deterritorializing collective biography. International Journal of Qualitative Studies in Education 27 (2), 181-195.

Hannukainen, K. & Brunila, K. (2017) “Jokainen verissä päin sitä omaa edistää”. Tutkijakoulutus, tietoa ja tutkijuus tietokapitalismissa. Aikuiskasvatus 38 (2), 96–107.

Lather, P. (2013) Methodology-21. What do we do in the afterward? International Journal of Qualitative Studies in Education 26:6, 634–645.

Palmusaarinenojala, J. (2014) Kollektiivinen biografia feministisen tutkimuksen menetelmänä. Sukupuolentutkimus-Genusforskning 27 (4), 42–55.

Palsaoja-kollektiivi (2018) Liike ja hetki: Kollektiivisen biografian sommitelmia (nyky)akatemiassa. SoPhi 140. SoPhi, Jyväskylä. Saatavilla

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2018) Tieteellisten julkaisujen tekijyydestä sopiminen. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan suositus 2018.