Elokuva Black Panther politiikan tutkijan silmin

Mikko Poutanen
Kirjoittaja on vastaväitellyt väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa, joka on opettanut kursseja fiktion poliittisista ulottuvuuksista.

"Elokuvan edustuksellinen uudistaminen voidaan toki nähdä entistä laajempien yleisöjen kosiskeluna. Tällöin edustuksellisuus ei tietenkään menetä merkitystään, mutta sitä ohjaavat kaupalliset intressit. Toisaalta kaupallisuus voi toimia näin myös edustuksellisuuden mahdollistavana välineenä. Toisin sanoen ihmiset menevät katsomaan elokuvia, joissa näkevät itsensä – mieluiten positiivisesti – edustettuina. Marvelin päätös jatko-osista ei siten ollut erityisen yllättävä. Elokuva-alan poliittinen talous on kuitenkin huomattava: vaikka tässä kaupallinen menestys mahdollistaa monimuotoisen edustuksellisuuden, kaupallinen epäonnistuminen voi viedä sen pois."

Alustus! Helmikuussa 2018 ensi-iltansa saanut Black Panther oli monin tavoin odotettu suuren budjetin supersankarielokuva, jonka ohjaaja ja suurin osa näyttelijöistä on afroamerikkalaisia. Marvel Comicsin sarjakuvahahmoon perustuvan, Ryan Cooglerin ohjaaman elokuvan vähemmistön kokonaisvaltainen edustus oli valtavirtaiselle populaarikulttuuriteokselle poikkeuksellisen huomattava.

Elokuva sijoittuu Marvel Comicsin elokuvien jatkumoon (MCU), ja kertoo – ankarasti yksinkertaistettuna – fiktiivisen afrikkalaisen maan Wakandan uuden kuninkaan, T’Challan, valtakamppailusta Yhdysvalloissa karkotettuna kasvaneen serkkunsa Eric Killmongerin kanssa.

Black Pantherin tie elokuvaksi ei ollut ongelmaton; elokuvaa on yritetty toteuttaa jo 1990-luvulta lähtien. Elokuva on ollut äärimmäisen suosittu, noussen jo huhtikuussa 2018 lipputulojen perusteella kaikkien aikojen tuottoisimpien elokuvien listalla sijalle 10. Elokuvan kulttuurillinen merkittävyys oli selvää jo ennen kuin elokuva oli tullut levitykseen. Kyseessä on siis eittämättä median ja populaarikulttuurin kannalta merkittävä teos, mutta miten se suhteutuu politiikan tutkimukseen?

Black Panther -elokuvaa on esitetty jopa vallankumouksena kulttuurituotteena esimerkiksi Rolling Stone -lehden kannessa ja Time-lehdessä. Tämä on elokuvalle annettuna kiehtovan voimakas edustuksellisuuden muoto. Politiikan tutkija voi esimerkiksi pohtia millä tavoin elokuva on vallankumouksellinen populaarikulttuurin artefakti, etenkin huomioiden että elokuvan nimi viittaa myös vallankumoukselliseen poliittiseen puolueeseen (engl. Black Panther Party).

Tässä Alustuksessa pohditaan ensin populaarikulttuurin poliittisuutta ja sen jälkeen jaetaan elokuvan tulkinta kahteen kategoriaan, edustukselliseen voimaan ja poliittiseen muutokseen.

Politiikan tutkimusta populaarikulttuurissa

Populaarikulttuuri on yhtäältä erossa ”oikeasta” politiikasta, mutta se myös heijastelee – etenkin suosittujen elokuvien tapauksessa – laajempia yhteiskunnallisia teemoja (Weldes 2003: 12). Populaarikulttuuri käsittelee usein yhteiskunnalleen ajankohtaisia aiheita, kuten yhteiskunnallisia tai poliittisia kipupisteitä (Neumann & Nexon 2006: 11-12).

Supersankarisarjakuvat ja –elokuvat genrenä ovat osoittautuneet äärimmäisen poliittisiksi luonteeltaan (Miettinen 2012): fiktiivinen ja faktuaalinen maailma sitoutuvat populaarikulttuurissa toisiinsa. Toisin sanoen populaarikulttuuri edustaa kerronansa kautta olemassa olevia identiteettejä, mutta myös synnyttää uusia ja tuottaa niitä uudelleen (Neumann & Nexon 2006: 15).

Populaarikulttuurin kautta voidaan lähestyä aiheita, jotka ovat tosimaailmassa herkkiä tai ongelmallisia (Stump 2013: 295-296). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että politiikan tutkimus populaarikulttuurin kautta olisi mutkatonta; fiktio tyypillisesti yksinkertaistaa kertomuksia ja esittää tarinallisesti kiehtovia, mutta yksipuolisia hahmoja, kuten konnia ja sankareita (Patterson & Monroe 1998).

Populaarikulttuurin heijastus ”todellisesta” politiikasta voi siis olla myös harhaanjohtavaa. Tästä syystä populaarikulttuurin poliittiseen edustuksellisuuteen tuleekin suhtautua analyyttisesti ja kriittisesti, sen vaikutusarvoa kuitenkaan vähättelemättä.

Edustuksellinen vallankumous

Samoin kuin vuonna 2017 julkaistu Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman (DC Comics), Black Panther toi kiistatta laajempaa edustuksellisuutta supersankarielokuvien genreen. Elokuvan täyttä edustuksellista merkitystä on vaikeaa arvioida suomalaisesta perspektiivistä, mutta on selvää, että perinteisesti marginalisoitujen vähemmistöjen edustuksellisuus elokuvassa on voimakas.

Alkuperäisen Black Panther -sarjakuvan artisti Jack Kirby perusteli haastattelussa hahmon luomista vähemmistöjen rajallisella edustuksellisuudella supersankarisarjakuvissa. Edustuksellisuuden rajaaminen tai laajentaminen on vallankäytön yksi muoto, sillä syrjäytetyt vähemmistön tyypillisesti syrjäytetään myös valtavirtakulttuurista. Elokuvan suosio on myös osoittanut että laajempi edustuksellisuus on kaupallisesti mahdollista. Edustuksellisuuden kautta elokuvalla on identiteettipolitiikan kannalta merkitystä ottamatta edes elokuvan juonikuviota välittömästi huomioon.

Elokuvan fiktiivinen afrikkalainen maa Wakanda pohjataan jo alkuteksteissä jälkikolonialistiseen perinteeseen. Supersankarigenrelle tyypillinen teknologiafetissi sekin muuttui positiiviseksi edustuksellisuudeksi. Wakandan tulevaisuus puolestaan liittyy poliittiseen muutokseen, joten siitä lisää seuraavassa kohdassa. Futuristiselle teknologialle rakennettu Wakanda on eräänlainen utopia, mutta eristäytynyt. Niin Wakandan kuin sen asukkaidenkin edustuksellisuus omaa merkittävää symbolista painoarvoa, koska ne tarjoavat voimakkaan kontrastin länsimaalaiselle yleisöille tutusta Afrikasta.

Wakanda valtiona toimii ilmeisen hyvin futuristisen teknologian ja afrikkalaisen perinteen risteyskohdassa. Elokuvan hahmot puhuvat monesti myös erilaisia Afrikan kieliä, muuttaen näin Wakandan eräänlaiseksi ”yleis-Afrikaksi”, koska ohjaajan mukaan elokuva kertoo afrikkalaisuudesta.

Samoin elokuvan musiikki ja puvustus lisäsivät sen edustuksellista arvoa. Populaarikulttuurin kautta saatavilla olevat vahvat ja edustukselliset narratiivit ovat tärkeitä kulttuurillisia voimavaroja etenkin vähemmistöille, jotka eivät yleensä esiinny valtavirran narratiiveissa erityisen positiivisessa valossa (Patterson & Monroe 1998).

Elokuvan edustuksellinen uudistaminen voidaan toki nähdä entistä laajempien yleisöjen kosiskeluna. Tällöin edustuksellisuus ei tietenkään menetä merkitystään, mutta sitä ohjaavat kaupalliset intressit. Toisaalta kaupallisuus voi toimia näin myös edustuksellisuuden mahdollistavana välineenä. Toisin sanoen ihmiset menevät katsomaan elokuvia, joissa näkevät itsensä – mieluiten positiivisesti – edustettuina.

Marvelin päätös jatko-osista ei siten ollut erityisen yllättävä. Elokuva-alan poliittinen talous on kuitenkin huomattava: vaikka tässä kaupallinen menestys mahdollistaa monimuotoisen edustuksellisuuden, kaupallinen epäonnistuminen voi viedä sen pois.

Poliittinen vallankumous

Toinen näkökulma, josta elokuvaa voidaan tarkastella, liittyy sen esittämään poliittiseen muutokseen. Vaikka elokuvan edustuksellisuus on myös osa poliittista muutosta, sen juoni käsittelee myös eksplisiittisesti poliittisen muutoksen tematiikkaa – vallankumousta. Isänsä kruunun perivä Wakandan uusi kuningas T’Challa (Chadwick Boseman) kuvataan valistuneena yksinvaltiaana.

Wakandan tekno-utopia on hallitusmuodoltaan perinnöllinen monarkia, jonka valtiaan oikeus hallita vahvistetaan kaksintaistelussa muiden maan heimojen kanssa. Osaltaan T’Challan identiteetti ”soturi-kuninkaana” perustelee hänen oikeuteensa kruunuun. Muita hallintomuotoja elokuvassa ei nähdä. Annetaan tavallaan ymmärtää, että T’Challa Wakandan valtaistuimella on paras hallintotapa, status quo.

Elokuvassa keskustellaan jo alussa tosimaailmalle ajankohtaisista kysymyksistä, kun Wakandan eristäytyneisyyttä perustellaan pelolla pakolaisista muista Afrikan maista, jos maan todellinen vauraus ja kehittyneisyys paljastuisivat. Wakandassa on siis niin sanotusti ”vedetty rajat kiinni”. Vuonna 2018 Wakandan huolet vaikuttavat äärimmäisen länsimaisilta.

Poliittista muutoksen uhkaa elokuvassa edustaa Eric Killmonger (Michael B. Jordan), T’Challan Yhdysvalloissa varttunut serkku. Killmonger edustaa vallankumousta sen poliittisessa mielessä, koska hän haluaa valjastaa Wakandan voimavarat väkivaltaiseen globaaliin vapaussotaan sorrettujen vähemmistöjen puolesta.

Killmongerin näkemys on, että Wakandan passiivisuus ja eristäytyneisyys aikana, jolloin afroamerikkalaiset ovat olleet systemaattisen ja rakenteellisen väkivallan ja rasismin uhreina, on ollut moraalitonta (Serwer 2018). Killmonger koki tätä väkivaltaa Yhdysvalloissa omakohtaisesti. Hänen isänsä radikalisoitui Yhdysvalloissa toimiessaan siellä Wakandan salaisena agenttina; sorron näkeminen läheltä velvoitti toimintaan. Killmongerin näkökannasta wakandalaiset käyttävät teknologian ja vaurauden suomia etuoikeuksia olla välittämättä muiden epätoivosta.

Elokuvan ja päähahmon nimi viittaa myös samannimiseen vallankumoukselliseen afroamerikkalaiseen Mustat Pantterit -puolueeseen 1960-80 luvuilla (Delli Carpini 2000). Puolue on lähtöisin Oaklandista, kuten myös Killmonger: Killmonger on symbolisesti yhdysvaltalaiselle status quolle äärimmäisen uhkaava radikaali ja aseistettu afroamerikkalainen vallankumouksellinen. Toisaalta samaan aikaan, tai kenties juuri siksi, Killmonger on psykopaattisen väkivaltainen, mikä vie hänen edustamaltaan muutokselta uskottavuutta (Serwer 2018). Näin varmistetaan että yleisön sympatiat ovat T’Challan puolella.

T’Challan ja Killmongerin taistelu päättyy jälkimmäisen omaehtoiseen kuolemaan – kuolema on parempi kuin elää maailmassa, jossa orjuuden kahleet ovat näkymättömät. Wakandan utopian staus quon pelastaminen uhkaa peittää rakenteellisen väkivallan rasismin jatkumisen alleen (Gordon 2018; Swerwer 2018).

Näin Wakandasta käynnistyvä globaali ja futuristisilla aseilla varustautunut ”afrikkalainen vallankumous” jää toteutumatta. Killmongerin kuolema tarkoittaa yhtäältä lukemattomien henkien säästymistä, mutta myös monen jäämistä sortavien rakenteiden väkivallan alaisuuteen. T’Challan paluu valtaistuimelle oikeutettuna kuninkaana siis pelastaa status quon. Elokuva tosin sivuuttaa melko hätäisesti sen tosiasian, että Killmongerilla oli voimakasta tukea yhdeltä Wakandan heimoista, johtaen kaikesta päätellen Wakandan historian ensimmäiseen sisällissotaan. Tämän konfliktin seuraamusten marginalisoiminen elokuvassa tuntui niin ikään merkittävältä linjanvetona status quon onnistuneen palauttamisen puolesta.

Lopuksi Elokuvan maltillinen poliittinen ote voidaan nähdä myös kaupallisena laskelmointina. Marvel Studios kaupallisena toimijana tuskin haluaa sisällyttää supersankarielokuviinsa mitään voimakkaan poliittisia kannanottoja, koska se voisi vahingoittaa studion imagoa ja elokuvien tuottoa. Amerikkalainen elokuvateollisuus on iso laajempaa omistusketjua – Marvel Studiosin omistaa Disney – jotka hallitsevat populaarikulttuurin tuotantoa. Näiltä elokuvilta on toisin sanoen jokseenkin naiivia odottaa mitään järisyttäviä avauksia, jotka avaisivat radikaalisti uudenlaisia poliittisen muutoksen ajatuksia, tai yhteiskunnan tasapainoa (ja siten kulutusvoimaa) epävakauttavia poliittisia manifesteja.

Killmongerin päihittäminen ja kuninkaan nostaminen valtaistuimelleen ovat poliittisesti äärimmäisen konservatiivisia ratkaisuja, mutta kenties siksi juuri odotettavia. Status quon narratiivi on voimakas, ja se korostaa omaa keskeisyyttään muiden narratiivien – kuten radikaalin poliittisen muutoksen – kustannuksella (Patterson & Monroe 1998: 320).

Näin ollen yhteiskuntapoliittisesti ja etenkin yhdysvaltalaisesta kontekstista Killmonger ei ole yksinomaan elokuvan konna, vaan kohtuullisen ymmärrettävä hahmo. Hänen motiivinsa kuitenkin pelkistyy radikalismiksi, jolloin korostuu T’Challan tarve kukistaa Killmongerin vallankumous ennen kuin se ehtii maan rajojen ulkopuolelle. T’Chakan kuninkaallinen velvollisuus oli tappaa veljensä, T’Challan samoin serkkunsa, ettei ”ulkomaailmaan” aiheutuisi haittaa. Tässä suhteessa elokuva toisintaa valtarakenteita, jossa koko yhteisö joutuu ottamaan vastuun siitä poikkeavista (Lebron 2018).

Samaan aikaan CIA-agentin (Martin Freeman) tuominen mukaan elokuvaan status quon puolelle tuntui jopa hivenen absurdilta ottaen huomioon kyseisen organisaation historian.

Sisällöllisesti elokuva ei siis vallankumousta tarjoile, vaikka loppupuheessaan T’Challa tekee selväksi, että hän aikoo lopettaa Wakandan eristäytyneisyyden rakentamalla siltoja, ei muureja. Etenkin jälkimmäistä on vaikea olla tulkitsematta näpäytykseksi Donald Trumpin hallintoa kohtaan. Lisäksi tämä poikkeaa myös T’Chakan ”Wakanda First” -eristäytymispolitiikasta. Killmongerin vallankumouksellisuus sai siis aikaan painetta poliittiselle suunnanmuutokselle.

Muutoin Black Panther elokuvana edustaa reformia, muttei vallankumousta. Joillekin yleisöille tämä voi edustaa soveliasta kultaista keskitietä, kun taas toisten mielestä oikeistolaisen väkivallan kasvaessa, jolloin rauhallisetkin mielenilmaisut herkästi demonisoidaan, reformi-henkisyys on riittämätöntä (Gordon 2018; Lebron 2018).

Näistä kriittisistä huomioista huolimatta elokuvan edistyksellistä edustuksellisuutta ei voida kieltää. Positiivisen vähemmistökuvauksen lisäksi elokuvan johtavissa rooleissa loistavat monet vahvat naishahmot. T’Challan hahmo myös kokee muutoksen, ja alkaa harkita aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita uudelleen. Black Panther kuvaa populaarikulttuurin kautta ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä länsimaissa ansiokkaasti, vaikka kohustaan huolimatta vallankumouksellinen se ei politiikan tutkijan näkökulmasta ole – eikä genressään todennäköisesti voikaan koskaan olla.

Etenkin Yhdysvalloissa elokuvan ympärille kiinnittäytyi erilaisia sen ulkopuolisia ilmiöitä. Esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ladattiin graafisia viestejä, joissa väitettiin että elokuvaa katsomaan tulleita valkoihoisia oli pahoinpidelty. Nämä väitteet ovat kaikki osoittautuneet valheellisiksi. Samaan aikaan elokuvan yhteydessä on rohkaistu kansalaisia rekisteröitymään äänestäjiksi. Myös vanhan Mustat Pantterit -puolueen aktivistien vapauttamista on peräänkuulutettu. Tällä aikakaudella Black Panther on kiistatta poliittinen elokuva.

Lähteet

Black Panther. 2018. Ohjaaja Ryan Coogler, käsikirjoittaja Ryan Coogler & Joe Robert Cole. Marvel Studios.

Delli Carpini, Michael X. 2000. “Black Panther Party: 1966-1982.” teoksessa The Encyclopedia of Third Parties in America, I. Ness & J. Ciment (toim.). Armonke, NY: Sharpe Reference. pp. 190-197.

Gordon, Max S. 2018. “Come Get Your Life, Come Get Your Death.” Medium.com, 21.2.2018., luettu 18.3.2018.

Lebron, Christopher. 2018. “'Black Panther is Not the Movie We Deserve.” Boston Review, 17.2.2018., luettu 18.3.2018.

Miettinen, Mervi. 2012. Truth, Justice, and the American Way? The Popular Geopolitics of American Identity in Contemporary Superhero Comics. Akateeminen väitöskirja, Tampereen yliopisto.

Neumann, Iver & Nexon, Daniel H. (toim.) 2006. Harry Potter and International Relations. New York: Rowman & Littlefield.

Patterson, Molly & Monroe, Kristen R. 1998. “Narrative in political science.” Annual Review of Political science 1: 315-331.

Serwer, Adam. 2018. “The Tragedy of Erik Killmonger.” The Atlantic, 21.2.2018., luettu 18.3.2018.

Stump, Jacob L. 2013.” Exploring Politics and Government With Popular Culture: Justifications, Methods, Potentials, and Challenges in Introductory Political Science Courses.” Journal of Political Science Education 9(3): 292-307.

Weldes, Jutta. (toim.) 2003. To Seek Out New Worlds: Exploring Links between Science Fiction and World Politics. New York: Palgrave.

Wonder Woman. 2017. Ohjaaja Patty Jenkins, käsikirjoittaja Allan Heinberg. Warner Bros. Pictures & DC Films.