Iäkäs, eronnut sinkku-leski etsii ystävää sairaalan odotusaulaan

Eeva Harju, Mira Palonen ja Johanna Surakka
Kirjoittajat ovat terveystieteilijöitä (gerontologia ja hoitotiede) ja mukana SOC-AGE -ryhmässä, joka muodostuu Yhteiskuntatieteiden tiedekunnan tutkijoista.

"Yhä 2010-luvulla monessa tutkimuksessa on ydinperheoletus, ellei tutkimuksen kohteena ole niin sanotut erilaiset perheet (ks. esim. Jacobsen ym. 2011). Tutkijan ennakko-oletusten sijaan tutkittavat itse voisivat määritellä perheen ja parisuhteen. Tutkimuksen lisäksi monet institutionaaliset rakenteet, kuten terveydenhuollon organisaatiot ja kirkko näkevät parisuhteen vielä pitkälti heteronormatiivisena. Toisaalta yhteiskunnallinen keskustelu ilmiön ympärillä on vilkasta ja perheiden monimuotoisuus tunnistetaan aikaisempaa paremmin. Tällä kirjoituksella haluamme nostaa esiin iäkkäiden ihmisten näkökulman asiaan."

Alustus! Maajussille morsian, Temptation Island, Ensitreffit alttarilla... Nuoria kauniita ihmisiä parisuhdetta etsimässä tai testaamassa. Entäpä jos näiden ohjelmien päähenkilöt olisivatkin iäkkäitä? Mahdotonta kuvitella? Eiväthän eläkeiän ylittäneet ihmiset etsi uutta kumppania tai ole mustasukkaisia puolisostaan. Hehän elävät samoissa avioliitoissa, jotka on solmittu useita vuosikymmeniä aiemmin. Käytännön syistä, järkiavioliitoissa. Sellaisiahan iäkkäät ovat, keinutuolissa ristisanatehtäviä ratkovia tai sukkaa kutovia monisairaita toistensa kopioita.

Terveystieteilijöinä kannamme huolta siitä, että terveydenhuollon ammattilaiset määrittelevät vielä usein lähiomaisen biologisiin tai juridisiin suhteisiin perustuen, eli lähiomaisiksi mielletään vain aviopuoliso tai lapset, vaikka perheen ja parisuhteen käsitys yhteiskunnassa on muuttunut.

Suomessa elää lähes puoli miljoonaa 75 vuotta täyttänyttä henkilöä, joista yksin asuu liki puolet (Jaako 2013, Tilastokeskus 2018). Tamperelaisista kuusi-seitsemänkymppisistäkin joka kolmas elää yksin, vaikka puolison kanssa kahdestaan asuminen on edelleen yleisintä. Yksin asuminen ei välttämättä tarkoita sitä, ettei ikääntyvällä olisi parisuhdetta. On entistä yleisempää, että ikääntyneet elävät parisuhteessa, mutta asuvat erillään (Levin 2004). Tämänkaltaisissa parisuhteissa eläviä 60–69 –vuotiaita tamperelaisia on jo yhtä paljon kuin leskeksi jääneitä.

Viimeisten viiden vuosikymmenen aikana avioerojen määrä on lisääntynyt joka vuosikymmenellä, mikä selittää myös iäkkäiden osalta ydinperheen murtumista ja perhesuhteiden monimuotoistumista (Jacobsen ym. 2011). Kuten muillakin aikuisilla ikäryhmillä, iäkkäiden parisuhteista on tullut persoonallisempia ja yhteiskunnan arvojen ja asenteiden muuttumisen myötä erilaiset parisuhde- ja perherakenteet ovat entistä hyväksytympiä. Perinteisten määritelmien rinnalle uudempina ilmiöinä ovat tulleet muun muassa iäkkäiden epäviralliset parisuhteet ja ystävyys- tai naapurisuhteiden rinnastaminen perhesuhteiksi (Roberto & Bliezner 2015).

Iäkkäiden parisuhteet: sielunkumppanuutta vai järkivalintoja

Tarkasteltaessa perhettä parisuhteen näkökulmasta huomio kiinnitetään kahden perheenjäsenen väliseen kiintymykseen ja seksuaalisuuteen perustuvaan vuorovaikutussuhteeseen. Esimerkiksi sosiologiassa ja hoitotieteessä parisuhde määritellään rakentuvan rakastumisesta, kiintymyksestä ja henkilökohtaisesta sitoutumisesta. Parisuhteet herättävät meissä kaikissa tunteita, sillä ne ovat yksi elämämme merkittävimmistä ihmissuhteista.

Toisen maailmansodan jälkeisten suurten ikäluokkien käsitys parisuhteesta perustui paljolti yhteiskuntakelpoisuuden ja aikuisuuden saavuttamiseen sekä toteuttamiseen. Tilanne kuitenkin muuttui 1980-luvulta lähtien, kun entistä suurempi ja kokonaisvaltaisempi yksilöllisyys alkoi määritellä nuorten ihmisten elämää. Avioliitto ja parisuhde eivät olleet enää välttämättömiä elintason kohentamiseen. (Saarinen 2017.)

Toisin sanoen nykyihminen ei tarvitse puolisoa elättämään perhettä tai huolehtimaan kodin- ja taloudenhoidosta. Tästä huolimatta parisuhteen merkitys ei ole vähentynyt. Suomalaisen perhebarometrin mukaan hyvinvoinnin ja onnellisuuden ytimessä ovat edelleen läheiset; puoliso ja perheenjäsenet. Nykyisin suomalaisissa parisuhteissa ei tavoitella muita päämääriä, vaan annetaan entistä enemmän merkitystä tunteille, hellyydelle ja seksuaalisuudelle. (Kontula 2013, Saarinen 2017.)

Yhä 2010-luvulla monessa tutkimuksessa on ydinperheoletus, ellei tutkimuksen kohteena ole niin sanotut erilaiset perheet (ks. esim. Jacobsen ym. 2011). Tutkijan ennakko-oletusten sijaan tutkittavat itse voisivat määritellä perheen ja parisuhteen. Tutkimuksen lisäksi monet institutionaaliset rakenteet, kuten terveydenhuollon organisaatiot ja kirkko näkevät parisuhteen vielä pitkälti heteronormatiivisena. Toisaalta yhteiskunnallinen keskustelu ilmiön ympärillä on vilkasta ja perheiden monimuotoisuus tunnistetaan aikaisempaa paremmin. Tällä kirjoituksella haluamme nostaa esiin iäkkäiden ihmisten näkökulman asiaan.

Iäkkäiden parisuhteet ovat toistensa kopioita terveydenhuollon näkökulmasta?

Monille iäkkäille perheen ja puolison merkitys on suuri arjesta selviytymisen vuoksi. Yksi Sipilän hallituksen kärkihankkeista on kehittää ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistaa omaishoitoa. Tavoitteena on kehittää nykyistä yhdenvertaisemmat, paremmin koordinoidut ja kustannusten kasvua hillitsevät palvelut.

Kärkihanke haastaa miettimään, miten ikäihmiset voisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. (STM 2016.) Terveydenhuollon toimet vaikuttavat osaltaan siihen, kuinka hyvin iäkkäiden on mahdollista selviytyä kotona. Tähän kuuluu olennaisena osana läheisten huomiointi ja hoitoon osallistuminen. Etenkin iäkkäät pariskunnat huolehtivat toistensa asioista js toimivat toistensa silminä, korvina ja tarpeen mukaan myös jalkoina.

Iäkkäitä pariskuntia on tutkittu muun muassa eturauhassyöpäpotilaiden ja heidän puolisoidensa näkökulmasta (Harju ym. 2018). Eturauhassyöpään sairastumisen keski-ikä on 70 vuotta, jolloin sairastuneiden parisuhteetkin ovat keskimäärin melko pitkiä, reippaasti yli 30 vuoden pituisia. Toisaalta parisuhde voi olla tuorekin, jopa alle vuoden pituinen. Haastamme terveydenhuollon henkilöstön huomioimaan jokaisen potilaan parisuhteen yksilöllisenä ja arvokkaana. Käytännössä tämä tarkoittaa, että annetaan potilaalle mahdollisuus kertoa parisuhteestaan ja mahdollisista tuentarpeistaan. Vastavuoroisesti potilaan ja puolison on tärkeää hyödyntää tämä mahdollisuus ja tuoda esille parisuhteeseen liittyvät huolenaiheet terveydenhuoltohenkilöstöä kohdatessaan.

Yleensä iäkkäät toivovat puolisonsa osallistuvan hoitoonsa (Way 2008, Rydeman & Törnkvist 2010, Popejoy 2011). On kuitenkin huomionarvoista, että kaikki eivät halua jakaa terveydentilaansa liittyviä asioita läheistensä kanssa. Tämä voi johtua esimerkiksi ristiriidoista tai halusta suojella puolisoa ja muita läheisiä. Voidakseen osallistua potilaan hoitoon, puolisoilla tulisi olla mahdollisuus osallistua ohjaukseen ja hoitoa koskevaan päätöksentekoon. Puolisot voivat näissä tilanteissa tarjota arvokasta tietoa ammattilaisille esimerkiksi potilaan elinympäristöstä tai lääkehoidosta ja toisaalta auttaa iäkästä kotona selviytymisessä ja ohjeiden noudattamisessa.

Iäkkäät eivät ole toistensa kopioita, vaikka heitä yhdistääkin korkea ikä. Tulevaisuudessa iäkkäiden perheet saattavat muuttua vielä lisää, kun pienentynyt lapsiluku, avioerojen yleistyminen ja miesten elinajanodotteen pidentyminen näkyvät vanhemmassa väestössä. Kansainvälisesti on selvitetty, että avioerojen ja uusioperheiden yleistyttyä lasten tuki vanhuusvuosina etenkin isilleen on vähentynyt, mikä saattaa muuttaa kahdenkymmenen vuoden mittakaavassa perherakenteita entisestään. (Roberto & Bliezner 2015.) Pari- ja perhesuhteiden monimuotoistuminen näkyy jo nyt terveydenhuollossa. Hoidossa mukana olevat läheiset voivat olla esimerkiksi ystäviä, uuden puolison lapsenlapsia tai "exiä" ja "nyksiä".

Lähteet

Harju E, Rantanen A, Kaunonen M, Helminen M, Isotalo T. & Åstedt-Kurki P. 2018. Marital relationship and health-related quality of life of patients with prostate cancer and their spouses: a longitudinal clinical study. Journal of Clinical Nursing, doi:10.1111/jocn.14343.

Jaako N. 2013. Monet syrjäseutujen vanhukset asuvat vielä puutteellisesti. Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaus 4/2012.

Jacobsen LA, Kent M, Lee M & Mather M. 2011. America's aging population. Population Bulletin 66(1).

Kontula O. (2013) Yhdessä vai erikseen? tutkimus suomalaisten parisuhteiden vahvuuksista, ristiriidoista ja erojen syistä. Väestöliitto. Helsinki.

Levin I. 2004. Living Apart Together: A New Family Form. Current Sociology 52(2), 223–40. DOI 10.1177/0011392104041809

Popejoy L. 2011. Complexity of family caregiving and discharge planning. Journal of Family Nursing 17(1), 61-81.

Roberto KA & Bliezner R. 2015. Diverse family structures and the core of older persons. Canadian Journal of Aging 34(3), 305-320.

Rydeman I & Törnkvist L. 2010. Getting prepared for life at home in the discharge process – From the perspective of the older persons and their relatives. International Journal of Older People Nursing 5(4), 254-264.

Saarinen R. (2017) Oppi luottamuksesta. Gaudeamus Oy. Tallinna.

STM. 2016. Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa (I&O-kärkihanke).

Tilastokeskus. 2018. Väestö.

Way R. 2008. Learning from older people who use urgent care services. Emergency Nurse 16(2), 20-22.