Pitkäikäisyys - tavoite vai taakka?

Linda Enroth ja Pauliina Halonen
Linda Enroth on tutkijatohtori ja Pauliina Halonen väitöskirjatutkija Gerontologian tutkimuskeskus GEREC:issä.

"Jos elämä on pitkä, sen lopussa odottaa ajanjakso, jolloin terveys ei ole optimaalinen kuoleman läheisyydestä johtuen. Toiminnanvajauksien kanssa elävien ihmisten määrä kasvaa niin Suomessa kuin muissakin pitkäikäisissä yhteiskunnissa. Toimintakyvyn ylläpitäminen ja hyvän elämän tukeminen — ei ainoastaan kuoleman siirtäminen sairauksien tehokkaalla hoitamisella — on haaste, jonka kaikki vanhenevat yhteiskunnat kohtaavat."

Alustus! Pitkäikäisyys on ollut ja on edelleen yksi ihmiskunnan suurista tavoitteista. Keski-ikäisenä menehtynyt nostaa esiin tunteet epäoikeudenmukaisuudesta, koska eräänlaisena perusolettamuksena on, että elämme pitkän elämän.

Perinteisesti vanhuuden on ajateltu alkavan eläkkeelle jäämisestä. Näin ollen pitkä elämä pitäisi sisällään myös pitkän vanhuudeksi määriteltävän ajanjakson. Tutkimuksissa vanhat ihmiset on määritelty monella tavalla ja usein käytettyjä luokituksia ovat yli 65-vuotiaat, yli 75-vuotiaat tai yli 85-vuotiaat. Myös pitkäikäisyyden määritelmä vaihtelee. Suomessa naisten elinajanodote on 84 ja miesten 78 vuotta. Yksi määritelmä pitkäikäisyydelle onkin keskimääräisen elinajanodotteen ylittäminen.

Pitkäikäisyyden kehitys on ollut Suomessa huimaa. 1990-luvun alusta tähän päivään, 80-vuotiaiden määrä on tuplaantunut ja on nyt lähes 300 000, samalla ajanjaksolla 90-vuotiaiden määrä on triplaantunut ja on nyt lähes 50 000 ja satavuotiaiden määrä on viisinkertaistunut ja on nyt 815. Yli 90-vuotiaiden määrän on ennustettu kasvavan yli 140 000:een vuoteen 2040 mennessä. Pitkäikäisyys on yleistynyt ja sen kehitys on ollut erityisen nopeaa 2000-luvulla. Toisin kuin vielä vuosisata aiemmin, kuolleisuus vähenee korkean tulotason maissa tällä hetkellä yli 60-vuotiailla jopa nopeammin kuin työikäisellä väestöllä (Mathers ym. 2014). Tämän hetkisen ymmärryksen mukaan myöskään ihmisen eliniän maksimia ei ole vielä saavutettu.

Mitkä tekijät ovat pitkäikäisyyden taustalla?

Mitä suuremmassa määrin yhteiskunnalliset olosuhteet määrittelevät sen, onko pitkäikäisyydelle mahdollisuuksia. Suomen itsenäisyyden alussa ensimmäinen elinvuosi oli yksi ihmiselämän vaarallisimmista, mutta yhteiskuntasuunnittelun myötä kehittyvät elinolosuhteet, parantunut hygienia ja myöhemmin muun muassa laki äitiys- ja lastenneuvoloista paransivat mahdollisuutta elää vanhaksi. Modernisaatio, koulutustason kohoaminen ja lääketieteen kehittyminen vaikuttavat positiivisesti myös elinajan kehitykseen. Viime vuosikymmeninä havaittu yli 60-vuotiaiden kuolleisuuden alentuminen johtuu ennen kaikkea siitä, että pitkäaikaissairauksiin, kuten verenkiertoelimistön sairauksiin ja diabetekseen ei kuolla enää yhtä usein kuin aiemmin, ja etenkin miehillä tupakoinnin väheneminen on alentanut kuolleisuutta (Mathers ym. 2014).

Täynnä elämää vai vain elämää?

Elinajanodote on kasvanut, mutta mitä se tarkoittaa terveyden ja toimintakyvyn kannalta? Ovatko pitkän elämän viimeiset vuodet täynnä elämää vai vain elämää? Vanhat ihmiset ovat terveyden suhteen moninaisempi joukko kuin nuoret. Suuresta moninaisuudesta huolimatta myös vanhojen ihmisten terveydessä nähdään systemaattisia eroja. Korkeasti koulutetuilla on kansakoulun käyneitä parempi toimintakyky myös hyvin vanhana (Enroth ym. 2013).

Yleisesti ottaen terveysongelmat alkavat vaikuttamaan toimintakykyyn 75-80-vuoden iässä, jolloin myös terveyspalvelujen tarve kasvaa. Niin sanottujen nuorten vanhojen, eli noin 65-80 vuotiaiden terveyden ja toimintakyvyn postiviinen kehitys on ollut nähtävillä väestötutkimuksissa jo vuosien ajan, mutta vähemmän tiedetään tätä vanhempien terveyden ja hyvinvoinnin tilasta.

Tervaskannot 90+ -tutkimuksessa on tarkasteltu vuodesta 1996 lähtien 90-vuotiaiden ja sitä vanhempien tamperelaisten terveyttä, toimintakykyä, elämäntilannetta, avun tarvetta sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä. Valtakunnan tasolla pirkanmaalaiset ovat hieman keskimääräistä pitkäikäisempiä, mutta pisimpään eletään Pohjanmaalla sekä Ahvenanmaalla, kun taas Etelä-Savossa kuollaan monta vuotta nuorempana.

Tervaskannot 90+ tutkimus on toteutettu pääosin postikyselyin ja aineistoa on kerätty jo seitsemän kertaa. Tutkimusta jatketaan edelleen ja uusi aineiston keruu vuonna 1928 ja sitä aikaisemmin syntyneille on käynnissä parhaillaan. Korkea vastausprosentti (79-86%) ja se että, tutkimuksessa ovat mukana niin kotona kuin ympärivuorokautisen hoivan piirissä asuvat, tekevät tutkimuksesta kansainvälisestikin korkeatasoisen. Koska hyvin vanhojen ihmisten elämäntilannetta on selvitetty samoilla kysymyksillä useana vuotena, myös aikavertailut ovat mahdollisia. Tervaskannot 90+ tutkimuksen mukaan 90-vuotiaiden ja sitä vanhempien tamperelaisten terveydessä ja toimintakyvyssä ei ole juuri tapahtunut muutoksia vuosien 2001 ja 2014 välillä (Jylhä ym. 2013; Tervaskannot 90+ -tutkimuksen julkaisemattomia tuloksia). Samaan aikaan ikäryhmä lähes tuplaantui koko maassa (24 000, 43 000) samoin kuin Tampereella (902, 1680). Tämä tarkoittaa sitä, että Suomessa on yhä enemmän yli 90-vuotiaita, joiden toimintakyky on hyvä, mutta toisaalta yhä enemmän on myös heitä, joiden toimintakyky on heikentynyt ja avun tarve on suuri.

Tutkimukset terveyden ja toimintakyvyn kehityksestä eivät tarjoa yksiselitteistä vastausta siihen, onko terve ja toimintakykyinen elinaika pidentynyt. Chatterji ym. 2015 esittävät kattavassa katsauksessaan, että yleisesti ottaen korkean tulotason maissa pitkäaikaissairauksien määrä on kasvanut, mutta vajeet toimintakyvyssä hieman vähentyneet. Saman suuntaisia tuloksia on raportoitu myös pohjoismaissa. Tulevaisuuden kannalta mielenkiintoista on se, miksi terveet tai sairaat elinvuodet näyttävät lisääntyvän. Alkavatko sairaudet myöhemmällä iällä vai ovatko ne paremmassa hoitotasapainossa, jolloin niiden eteneminen on hitaampaa? Toisaalta kehittynyt diagnostiikka voi olla syynä sairauksien näennäiseen lisääntymiseen. Kuitenkin vain se, että sairaudet alkaisivat yhä korkeammassa iässä, antaisi toiveita sairastavuuden todellisesta vähenemisestä. Tämä tarkoittaisi sairauksiin johtavien biologisten vanhenemisprosessien hidastumista tai niiden alkamista myöhemmin.

Olisi toki kaikkien etu, että jonkinlaista toimintakykyä pystyttäisiin ylläpitämään mahdollisimman pitkään sairastetuista sairauksista ja biologisesta vanhenemisesta huolimatta. Pelkkä sairauksien hyvä hoito ei riitä, vaan toimintakyvyn ylläpitämiseen tarvitaan muutakin. Verbrugge ja Jette (1994) kuvailevat toimintakykyä ei vain yksilön ominaisuutena, vaan paremminkin kuiluna omien kykyjen ja ympäristön vaatimusten välillä. Vanhojen ihmisten toimintakyvyn tukeminen ympäristöä sopeuttamalla, tapahtui se sitten kotona tai pitkäaikaishoidossa, vaatii nopeaa reagointia nopeasti muuttuviin tilanteisiin.

Vielä 90-vuotiaidenkin moninaisesta joukosta suurin osa asuu kotona (Jylhä ym. 2013). Syitä suureen kotona-asuvien joukkoon ovat muun muassa ympärivuorokautisen pitkäaikaishoidon vähentäminen, eli pyrkimys hoivakustannusten hillitsemiseen kotihoitoa suosimalla, sekä vanhojen ihmisten oma toive asua kotona mahdollisimman pitkään. Kotona asuminen ei ole kuitenkaan aina paras vaihtoehto, sillä hyvin vanhoilla sairaudet ovat kokonaisvaltaisempia. Muutokset terveydessä voivat tapahtua nopeasti ja erityisesti muistisairaudet sekä sairauksien kasaantuminen ovat toimintakyvyn kannalta ongelmallisia (Halonen ym. 2017).

Toimintakyky on keskeinen osa hyvää vanhenemista ja tässä yhteydessä onkin syytä erottaa vanhenemisen biologiset prosessit ja hyvä vanheneminen toisistaan, sillä hyvä vanheneminen ei tarkoita vain sellaista elämää, joka on sairauksista ja toimintakyvyn rajoitteista vapaata. Hyvä vanheneminen on yksilöllinen kokemus, jolloin toimintakykykin tulee ymmärtää yksilön kokemuksena siitä, mitä hän haluaisi tehdä ja mihin hän kykenee esimerkiksi muiden ihmisten tarjoaman avun turvin. Hyvin vanhojen ihmisten joukon heterogeenisyys näyttäytyy toisaalta vääjäämättömänä raihnastumisen ja palvelujen tarpeen kasvuna ja toisaalta osa hyvin vanhoista kykenee hyvinkin itsenäiseen ja aktiiviseen elämään.

Pitkäikäisyyden paradoksi

Paradoksaalisesti pitkää ikää ihannoivissa länsimaisissa yhteiskunnissa on kuitenkin vahvasti läsnä pyrkimys iättömyyteen ja pitkään jatkuvaan nuoruuteen. Esimerkiksi tuore kirja Pitkän ja hyvän elämän biologia – telomeerit ja terveys (Blackburn & Epel 2017) antaa vinkkejä jokaiselle siihen, miten voimme vaikuttaa biologiseen vanhenemiseemme huolehtimalla telomeeriemme kunnosta.

Ohjeet kuulostavat paljon samoilta kuin mitä vanhemmat tapaavat jankuttaa lapsilleen; syö kasviksia, ole aktiivinen mutta älä stressaa, aikaisin nukkumaan, ei päihteille jne. Kukaan ei haluaisi olla vanha, ja sana ”vanhus” on saanut negatiivisen sävyn ylleen. Vastikään Aamulehdessä ilmestyneessä kirjoituksessa kerrottiin PayPalin perustajan Peter Thielin päättäneen elää ikuisesti, ja oivallisesti kirjoittaja maalasi kuvaa monisatavuotisista avioliitoista ja nuoruuttaan elävistä 300 vuotiaista. Ikuisen elämän tavoittelijoilta saattaa jäädä huomaamatta eräs keskeinen ihmisen ikääntymiseen liittyvä asia: kestipä elämä 70 tai 500 vuotta, ihminen vanhenee jatkuvasti, eikä ikuinen elämä ole sama asia kuin ikuinen nuoruus. Vaikka tekisimme mitä kikkakonsteja tai turvautuisimme perinteiseen käsitykseen terveellisestä elämästä, ikääntyminen on väistämätön prosessi, joka kestää läpi elämän. Hyvin vanhat ihmiset sairastavat paljon (Halonen ym. 2017), heidän toimintakykynsä heikkenee lähes poikkeuksetta (Tiainen ym. 2015) ja he käyttävät myös terveydenhuollon palveluita runsaasti. Kenties biologinen vanheneminen on länsimaisessa yhteiskunnassa jo yhtä etäinen ja pelottava asia kuin kaksi muuta perustavanlaatuista biologista ihmiselämän tapahtumaa, eli syntymä ja kuolema, jotka ovat pitkälti jo medikalisoitu tapahtumaan jossain muualla kuin arjessamme. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Tulevaisuuden näkymät

Yhteiskunta on jatkuvassa muutoksessa eikä pitkäikäisyyden kasvua voi pitää itsestään selvänä. Uusia uhkakuvia elinajanodotteen kasvulle uutisoidaan muun muassa Yhdysvalloista, jossa huumekuolemat lisääntyvät kovaa vauhtia.

Erityisesti nuorten ja työikäisten kuolemilla on suuri vaikutus elinajanodotteeseen ja Yhdysvalloissa elinajanodote on hyvin poikkeuksellisesti laskenut kahtena vuotena peräkkäin. Huumekuolemien lisäksi dementia saattaa kuolinsyynä yleistyä, jos verenkiertoelimistön sairauksien osuus tappavimpina tauteina edelleen alenee (Mathers ym. 2014). Johonkin siis kuollaan myös tulevaisuudessa. Joidenkin arvioiden mukaan elinajanodotteen kasvu edellyttäisi tulevaisuudessa sitä, että lasten ja nuorten terveydessä tapahtuisi positiivista kehitystä. Tulevaisuus näyttää kuinka tupakoinnin ja alkoholin käytön väheneminen ja toisaalta ylipainon ja fyysisen passiivisuuden vastavoimat näkyvät väestötasolla sairastavuudessa ja elinajanodotteessa.

Toisaalta on arveltu, että terveyden polarisaatio kasvaa. Se tarkoittaisi sitä, että osa ihmisistä on yhä terveempiä ja osa yhä sairaampia tai heidän terveydessään ei tapahdu positiivista kehitystä. Terveyttä edistävien elintapojen yleistyminen ja sosioekonomisten terveyserojen kaventuminen voisivat tulevaisuudessa lisätä terveitä ja toimintakykyisiä elinvuosia. Väestön vanheneminen ja sen seurauksena kotiin tarjottavien palveluiden ja myös laitoshoidon tarpeen kasvu tulevaisuudessa on väistämätöntä. Riittämättömät resurssit, ongelmat työntekijöiden saatavuudessa ja heidän työoloissaan ovat silti tosiasia jo nyt monissa Suomen kunnissa.

Jos elämä on pitkä, sen lopussa odottaa ajanjakso, jolloin terveys ei ole optimaalinen kuoleman läheisyydestä johtuen. Toiminnanvajauksien kanssa elävien ihmisten määrä kasvaa niin Suomessa kuin muissakin pitkäikäisissä yhteiskunnissa. Toimintakyvyn ylläpitäminen ja hyvän elämän tukeminen — ei ainoastaan kuoleman siirtäminen sairauksien tehokkaalla hoitamisella — on haaste, jonka kaikki vanhenevat yhteiskunnat kohtaavat. Onko päämäärämme tulevaisuudessa elää mahdollisimman pitkään hinnalla millä hyvänsä, vai mahdollisimman hyvin mahdollisimman terveinä ja toimintakykyisinä, ihmisarvoista elämää?

Lähteet:

Blackburn, E. & Epel, E. (2017). Pitkän ja hyvän elämän biologia – Telomeerit ja terveys. Aula Co.

Chatterji, S., Byles, J., Cutler, D., Seeman, T., & Verdes, E. (2015). Health, functioning, and disability in older adults—present status and future implications. The Lancet, 385(9967), 563-575.

Enroth, L., Raitanen, J., Hervonen, A. & Jylhä, M. (2013). Do Socioeconomic Health Differences Persist in Nonagenarians? The Journals of Gerontology Series B: Psychological Sciences and Social Sciences 68 (5), 837-847.

Halonen, P., Enroth, L., Jylhä, M. & Tiainen, K. (2017). Pitkäaikaissairaudet ja monisairastavuus hyvin vanhoilla sekä niiden yhteys toimintakykyyn ja itse arvioituun terveyteen-Tervaskannot 90+ -tutkimus. Gerontologia 31(4), 265-277.

Jylhä, M., Enroth, L. & Luukkaala, T. (2013). Trends of functioning and health in nonagenarians: The Vitality 90+ Study. Teoksessa: Jean-Marie Robine, Carol Jagger, Eileen Crimmins & Toni Antonucci (toim.) Healthy longevity : a global approach. Annual Review of Gerontology and Geriatrics 33. New York: Springer Publishing Company, 313-332.

Mathers, C. D., Stevens, G. A., Boerma, T., White, R. A. & Tobias, M. I. (2014). Causes of international increases in older age life expectancy. Lancet, 385, 540-548.

Tiainen, K., Raitanen, J., Vaara, E., Hervonen, A., & Jylhä, M. (2015). Longitudinal changes in mobility among nonagenarians: the Vitality 90+ Study. BMC geriatrics, 15(1), 124.

Verbrugge, L., & Jette, A. (1994). The disablement process. Social science & medicine, 38(1), 1-14.