Voiko kolonialismin ”hyvistä” ja ”huonoista” puolista keskustella, ja onko sillä merkitystä?

Lauri Uusitalo
Kirjoittaja on historian väitöskirjatutkija.

"Kolonialismin merkitys siirtomaiden yhteiskuntiin oli merkittävä, mutta on mahdotonta tietää, millaisia ne yhteiskunnat olisivat, jos niitä ei olisi koskaan kolonisoitu. Siksikin on turha väitellä siitä, olivatko vaikutukset hyviä vai huonoja. Luultavasti ne olivat sekä että, eivätkä samanlaisia kaikille siirtomaiden asukkaille ja heidän jälkeläisilleen. Joka tapauksessa kolonialismin lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan joillain on oikeus alistaa toiset kansat, joita he pitävät itseään alempiarvoisina."

Alustus! Helsingin Sanomat julkaisi 27.2. artikkelin, jossa pohdittiin, voiko kolonialismista löytää myös jotain hyvää. Taustana pohdinnalle oli Portlandin yli­opiston politiikan tutkimuksen professori Bruce Gilleyn Third World Quarterly –aikakauslehdessä syksyllä 2017 julkaisema teksti ”The Case for Colonialism”, jossa hän puolusteli kolonialismia. Gilleyn mukaan se hyödytti siirtomaita, ja hän jopa ehdotti osittaista paluuta kolonialismiin niin, että länsimaat ottaisivat hoitaakseen joitain hallinnon tehtäviä kehittyvissä maissa. Gilleyn artikkeli aiheutti valtavan palauteryöpyn, ja lopulta se poistettiin lehden verkkoversiosta .

Helsingin Sanomien jutusta ei käy kunnolla ilmi, että Gilleyn artikkelia kohtaan esitetyn kritiikin kärki ei suinkaan ollut se, että hänen mielipiteensä eivät ole soveliaita. Sen sijaan hänen tekstinsä oli tieteellisesti heikkotasoista kolonialismin valkopesua, jolla ei ollut empiiristä perustaa. Artikkeli oli alun perin hylätty vertaisarvioinnissa, mutta päätoimittaja julkaisi sen kuitenkin viewpoint-artikkelina. Se oli sellaiseksikin ilmeisen huono.

Gilleyn argumentti oli varsin yksinkertainen: ne entiset siirtomaat, jotka hyväksyivät kolonialismin perinnön ja rakensivat sen pohjalta, ovat pärjänneet paremmin kuin ne, jotka pyrkivät katkaisemaan kaikki siteet kolonialistiseen järjestelmään. Hänen mukaansa siirtomaaisännät toivat mukanaan hyvän hallinnon periaatteet ja toimivat instituutiot, minkä lisäksi järjestelmä oli legitiimi, koska iso osa siirtomaiden asukkaista hyväksyi sen. Gilleyn tekstiä kuitenkin kritisoitiin erityisesti siitä, että hän vääristelee faktoja, valikoi vain argumenttiaan tukevia esimerkkejä sivuuttaen kaikki muut, eikä käy keskustelua olemassa olevan tutkimuksen kanssa. Tekstiä pidettiin huonosti kirjoitettuna ja teoriapohjaltaan heikkona, minkä lisäksi se oli moraalisesti arveluttava puolustellessaan heikoin perustein järjestelmää, joka on perustunut ihmisten sortoon. Gilleyn artikkelia ei enää pääse lukemaan, mutta sitä kohtaan esitettyä kritiikkiä löytyy esimerkiksi Inside Higher Ed sekä Current Affairs -lehdistä.

Kolonialismin historian tutkijana en pidä kovin relevanttina kysymyksenä sitä, oliko kolonialismi hyvää vai pahaa. On selvää, että osa paikallisväestöstä hyötyi kolonialismista, osa kärsi, ja osalle vaikutukset olivat jotain siltä väliltä. Siirtomaaisännät pyrkivät usein perustelemaan kolonialismia sillä, että se hyödytti kolonisoituja. Esimerkiksi Espanjan kruunu legitimoi Amerikan valloituksen ja siirtomaajärjestelmän luomisen sillä, että he samalla pelastivat alueen alkuperäisväestöt pakanuudelta ja toivat heille kristinuskon. 1800-luvulla puolestaan alettiin puhua yleisesti eurooppalaisten sivistystehtävästä (civilizing mission) tai valkoisen miehen taakasta. Ajatus oli, että eurooppalaisten tehtävä oli hallita muita kansoja ja tuoda heille sivistys.

Tosiasiassa järjestelmän tarkoitus oli riistää siirtomaiden työvoimaa ja luonnonvaroja. Samalla siirtomaavallat tulivat kyllä kehittäneeksi siirtomaiden infrastruktuuria, mutta vain tehostaakseen riistoa. Oikeusjärjestelmä takasi valloittajien oikeudet, ja samalla integroi alkuperäisväestöt osaksi järjestelmää näiden hyödyntäessä sitä. Hallinnollisten instituutioiden kehittäminen helpotti alueiden hallitsemista. Rautatie- ja tieverkoston rakentaminen tehosti luonnonvarojen hyödyntämistä. Kolonialismi perustuikin ennen kaikkea vahvemman oikeuteen ja rakenteelliseen väkivaltaan.

Silti siirtomaiden asukkaat eivät olleet vain passiivisia uhreja, vaan itsenäisiä toimijoita, jotka usein pyrkivät ajamaan omia etujaan tilanteessa, jossa heidän vapautensa oli rajoitettua. Esimerkiksi oikeusjärjestelmä tarjosi joissain tilanteissa keinon suojautua siirtomaaisäntien liiallista riistoa vastaan, vaikka se samalla legitimoi itse järjestelmän. Lisäksi on syytä muistaa, että osa siirtomaiden väestöstä eli omaa elämäänsä ilman että kolonialismin vaikutukset juuri arjessa näkyivät. Siirtomaavallat eivät usein hallinneet kaikkia siirtomaa-alueitaan kovin tehokkaasti, ja paikoitellen valta oli vain nimellistä.

Siirtomaajärjestelmän ylläpito ei myöskään olisi onnistunut, jos osa väestöstä ei olisi sen ylläpitoon aktiivisesti osallistunut ja siitä hyötynyt. Kaikkialla Euroopan siirtomaissa paikallinen eliitti nousi välittäjän rooliin siirtomaaisäntien ja omien yhteisöjensä välillä. Sen jäsenet saattoivat olla vanhaa eliittiä, tai he saattoivat nousta eliittiasemaan kolonialismin myötä, mutta ilman heitä vähälukuiset eurooppalaiset eivät olisi voineet hallita siirtomaitaan. Oli myös tyypillistä, että siirtomaa-armeijaan ja -poliisiin värvättiin paikallista väestöä. Heitä ei kuitenkaan tule nähdä vain vieraan vallan kätyreinä, vaan ihmisinä, jotka toimivat parhaansa mukaan niissä puitteissa, joissa he elivät. Osa heistä myös pyrki saamaan hyötyä itsensä lisäksi myös yhteisöilleen, perheelleen tai etniselle ryhmälleen. Siirtomaiden väestö ei ollut mikään homogeeninen joukko, vaan jakautui useisiin eri ryhmiin, jotka eivät välttämättä tunteneet solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Esimerkiksi Amerikan mantereella espanjalaiset hyödynsivät tehokkaasti eri etnisten ryhmien välisiä ristiriitoja liittoutuen joidenkin kanssa toisia vastaan.

Olisi anakronistista ajatella, että alkuperäisväestöjen olisi pitänyt yhdessä taistella espanjalaisia valloittajia vastaan, sillä heillä ei ollut mitään yhtenäistä identiteettiä. Sellainen alkoi kehittyä vasta siirtomaa-aikana, kun heistä kaikista tuli siirtomaavallan silmissä ”intiaaneja”, joilla oli omat tietyt oikeutensa ja velvollisuutensa. On myös hyvä ymmärtää tilanteen monimutkaisuus. Väestöryhmien välisten suhteiden lisäksi kyse oli muun muassa luokkasuhteista.

Kolonialismin merkitys siirtomaiden yhteiskuntiin oli merkittävä, mutta on mahdotonta tietää, millaisia ne yhteiskunnat olisivat, jos niitä ei olisi koskaan kolonisoitu. Siksikin on turha väitellä siitä, olivatko vaikutukset hyviä vai huonoja. Luultavasti ne olivat sekä että, eivätkä samanlaisia kaikille siirtomaiden asukkaille ja heidän jälkeläisilleen. Joka tapauksessa kolonialismin lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan joillain on oikeus alistaa toiset kansat, joita he pitävät itseään alempiarvoisina. Se siis kytkeytyy vahvasti rasismin ideologiaan. Siksi on ongelmallista väittää, että kolonialismi olisi joiltain osin hyvää, vaikka jotkut paikalliset olisivatkin siitä hyötyneet.

On tärkeää tutkia kolonialismia ilmiönä monelta kannalta ilman mustavalkoisia ennakkoasetelmia, kuten nykyään tehdäänkin. Kolonialismin tutkimus on jo pitkään ollut hyvin monipuolista, eikä siinä vaieta ilmiön eri puolista. Gilleyn artikkeli vain ei ole hyvä esimerkki tästä. Sen sijaan se on hyvä esimerkki siitä, että yhteiskuntatieteisiin kuuluu aina myös moraalinen ulottuvuus. Kun professorin arvovallalla esitetään arvostetussa journaalissa, että kolonialistinen järjestelmä pitäisi osittain palauttaa, on aivan ymmärrettävää, että se herättää vastareaktion. Erityisesti silloin, kun artikkeli ei täytä tieteellisiä kriteerejä.