Kiire syntyy sosiaalisesti, mutta ajanhallinnasta on tullut henkilökohtainen taito

Tuija Koivunen, Minna Leinonen ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta.
Kirjoittajat ovat tutkijatohtoreita Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksessa.

"Tänä päivänä, kun kaikki ovat kiireisiä työelämässä, on aikapaineiden sietämisestä tai jopa niistä nauttimisesta, ajanhallinnasta ja tehokkuudesta tullut yhä keskeisempää. Niistä on tullut työelämätaitoja, jotka eivät suoraan näy ansioluettelossa tai joita ei opeteta missään. Kuitenkin niitä edellytetään työntekijöiltä. Tämänkaltaisten taitojen hankkiminen ja kehittäminen vapaa-ajalla hämärtää rajaa työn ja ei-työn välillä entisestään. Kun vapaa-aikaa on aiemmin totuttu pitämään tärkeänä työstä palautumisen mahdollistajana, nykyisessä kehityskulussa sitä valjastetaan entistä enemmän työelämän tarpeisiin."

Alustus! Ajanhallinnasta ja tehokkuudesta tullut yhä keskeisempiä työelämätaitoja. Ajan hengen mukaan kaikilla on kiire, mutta kaikki eivät osaa hallita aikaa. Eri medioissa on runsaasti vinkkejä ajan hallitsemiseen ja kiireen taltuttamiseen. Niiden keskeinen viesti on, että kiire on tunne, josta pääsee eroon oivaltamalla, että kaiken ehtii kuitenkin, kannattaa keskittyä hetkeen, keskittyä olennaiseen sekä oikeasti tekemiseen. Toimittaja Anna Perho kertoo selättäneensä kiireen sillä, että hän yrittää pitää mielessä kokonaiskuvan elämästä ja aikatauluttaa arjen. Siten hän kokee, että vaikka hän menee ja tekee paljon, hänellä ei koskaan ole ylenpalttisen kiire.

Yksilön vapautta ja omaa vastuuta korostavaan aikaan sopii hyvin ajatus kiireestä mielentilana ja henkilökohtaisen ajanhallinnan kysymyksenä. Perinteisesti kiire on ymmärretty ajan niukkuutena. Niukkuus aiheutuu jännitteestä tai ristiriidasta vaatimusten ja saavutusten välillä tai useiden asioiden esiintymisestä yhtä aikaa rajallisessa ajanjaksossa (Heiske 2001). Työntekijöiden tavassa reagoida ajan puutteeseen on yksilöllisiä eroja (Järnefelt & Lehto 2002). Samassa tilanteessa yksi kokee kiirettä ja toinen ei. Kiireessä on siis subjektiivisen kokemuksen ulottuvuus, mutta käytännössä aikapaine voi syntyä yksinkertaisesti siitä, että työtehtäviä on liian paljon niihin käytettävissä olevaan aikaan nähden. Kiire liittyy nopeassa tahdissa sekä tiukkojen määräaikojen puitteissa työskentelemisen vaateisiin. Jos työntekijä ei pysy aikatauluissa tai sairastuu työuupumukseen liiallisen työtaakan ja kiireen seurauksena, nähdään se ajanhallinnan epäonnistumisena.

Kiire ja aikapaineet työssä ovat sukupuolittuneet. Ne haittaavat sekä naisten että miesten työntekoa, mutta kasautuvat kuntasektorille, ja nimenomaan naisille tyypillisiin kunta-alan ammatteihin (Sutela & Lehto 2014, 70). Naisille tyypillisiä kiireen ilmenemismuotoja ovat kovan paineen alaisena työskentely, työuupumuksen pelko, taukojen riittämättömyys ja jatkuvat keskeytykset. Miehille on tyypillisempää työpäivän venyminen, jotta saisi työt tehtyä. (Heiskanen, Korvajärvi & Rantalaiho 2008, 119–120.) Lisäksi monet ylemmät toimihenkilöt, sekä naiset että miehet, työskentelevät kotona iltaisin omalla ajallaan. Korkea koulutus ja hyvä asema eivät suojele kiireeltä, päinvastoin.

Kiireestä on tullut yhä laajemmin jaettu kokemus erilaisilla työpaikoilla ja erityyppisissä töissä. Ajan puute on monin tavoin kytköksissä työn tekemisen edellytyksiin. Sairaalan ensiavussa työskentelevien kiire on toisenlaista kuin niiden asiantuntijoiden, jotka kirjoittavat loppuraporttia ja yrittävät saada sen valmiiksi projektin rahoituksen turvaamiseksi. Aika resurssina on poliittinen kysymys, kun päätetään, miten ja kenen ehdoilla sovitetaan yhteen työhön kohdistuvat vaatimukset ja käytettävissä oleva aika.

Kiire on vanhaa maailmaa

Työpaikkatasolla kiire kumpuaa konkreettisista työjärjestelyistä ja kulttuurisista käytännöistä, mutta sitä on käytetty myös oman aseman ja työn tärkeyden perusteluna (Korvajärvi, Järvinen, Kinnunen 1990, 196). Ajan puutteesta on tullut hyväosaisten työssäkäyvien oikeus, kun hyvän elämän ihanteena on kerätä mahdollisimman paljon kokemuksia ja elää jatkuvasti täysillä (Ylijoki 2015). Monilla työttömillä, vammaisilla ja eläkeläisillä aikaa on yllin kyllin, eikä kiirettä mihinkään. Sen sijaan työssäkäyvillä on kiire vapaa-ajallakin, ja hallinnassa olevasta kiireestä on tullut sosiaalisen erottautumisen keino:

Nykyään etuoikeutetussa asemassa olevat tekevät enemmän ansiotöitä kuin muut. He myös kokevat muita suurempaa aikapulaa, sillä heidän vapaa-ajanviettonsakin on intensiivisempää. Toisin sanoen heillä on kalenteri täynnä menoja – joogaretriittiä, taidenäyttelyitä, viikonloppumatkoja Berliiniin – työajan ulkopuolellakin.

(Ilana Aalto, Paikkakaikelle.fi)

Katkelma on blogikirjoituksesta, jossa koulutettu ammattijärjestäjä kertoo keinoista ratkoa omaa ja perheensä aikapulaa menoja järjestelemällä. Tehtävässä hän hyödyntää erilaisia sovelluksia ja välineitä, mutta ei karsi menoja.

Työelämän näkökulmasta aikapula ei ole enää itsestään selvästi osoitus hyvästä asemasta. Ajanhallinnasta on tullut työelämätaito, joka kertoo kyvystä priorisoida ja keskittyä olennaiseen. Työelämässä pärjäämiseen ja menestymiseen keskittyvissä self-help –oppaissa suhtautuminen kiireeseen, aikaan ja uudenlainen ajankäyttö nostetaan esiin osoituksena hyvistä alaistaidoista. Naisille suunnatun Uskalla! Nainen työelämässä-työelämäoppaan mukaan ”Kiire on vanhaa maailmaa. Rahan suoraviivainen ja itsetarkoituksellinen tavoittelu on vanhaa maailmaa. Tätä päivää on mielen ja energian hallinta!” (Rauhala 2011, 42).

Tämä naisten työelämäopas ei keskity rakenteisin kiireen syynä tai esitä kiireen ratkaisuvaihtoehtona työn organisointia toisin. Sen sijaan ratkaisu on kiireen ja työmäärän hyväksyminen ja niihin reagoiminen uudella tavalla. Tämä uusi tapa on kirjan mukaan ihmisen sisäinen energia – mitä ikinä se tarkoittaakaan – jota tulisi johtaa ja hallita toisin kuin ennen. Kirja ei kuitenkaan anna käytännön neuvoja, miten tämä tehdään.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta noudattaa omassa työssään sellaisia vinkkejä kuin keskity yhteen asiaan kerrallaan tai älä salli keskeytyksiä. Liiallisen hektisyyden välttämiseen pyrkivä ajanhallinta voi käytännössä hyvin harvoin olla täysin yksilöllistä. Pikemminkin se on sosiaalista luonteeltaan ja kytköksissä muiden toimintaan. Monesti työn tekemistä häiritsee erilaisten asioiden yhtäaikainen tekeminen tai toisten ihmisten keskeytykset. Keskeytykset ovatkin yksi keskeinen kiirettä aiheuttava tekijä, liian tiukkojen aikataulujen ohella (Sutela & Lehto 2014, 72).

Kiire ja kaaos

Huomasimme kiireen, keskeytysten ja liian tiukkojen aikataulujen merkityksellisyyden työntekijöille myös Työsuojelurahaston rahoittamassa Uuden työn sukupuolistavat käytännöt ja sopimisen muodot -tutkimushankkeessamme, jossa on haastateltu muun muassa mainostoimistojen työntekijöitä ja mainostoimistoyrittäjiä. Hanke ei varsinaisesti käsittele kiirettä tai ajankäyttöä, mutta erityisesti mainostoimistojen työntekijät kertovat kiireestä sekä siitä, miten oleellinen osa heidän jokapäiväistä työtään on kiireen kanssa eläminen ja sen torjuminen.

Kiireen normalisoitumisesta kertoo se, ettei se ole varsinainen ongelma mainostoimistojen arjessa. Ongelmaksi kiire muuttuu vasta silloin, kun sitä ei hallita. Nopeassa tahdissa ja tiukkojen määräaikojen puitteissa työskentelemistä ei enää kyseenalaisteta, vaan se nähdään tämän päivän työelämän perustavanlaatuisena piirteenä. Kun kaikilla on kiire, on se sosiaalisesti jaettu olotila. Näin kiireen hallintaa kuvaa haastattelemamme art director:

Kiire ei oo mun ongelma. Mun ongelma on kaaos. Eli se, että millä tavalla se kiire syntyy, se syntyy siitä kaaoksesta ja siis se on semmonen harmaa, hämärä pilvi joka vaan pyörii ympärillä. Niin se on se ongelma. Ei se, et pitää nopeesti tehdä asioita, se ei ole ongelma. Mut justiin se, että ku pitää tehä paljon asioita samanaikaisesti tai lomittain. Lomittain tekeminen on, ehkä se isoin ongelma siinä tekemisessä.

Haastattelulainauksesta käy hyvin ilmi asiakkaille tehtävälle työlle tyypillinen ennakoimattomuus. Työ on vaikeasti aikataulutettavissa, sitä leimaavat jatkuvat keskeytykset sekä päällekkäisyydet. Työtehtävät limittyvät ja niitä edistetään yhtä aikaa. Keskittyminen yhteen työtehtävään kerrallaan ei ole mahdollista. Kiireen hallinta on keskeisesti myös työtehtävien priorisointia. Hän jatkaa:

Jos projektinjohtajia on useempia, niin sieltä pommitetaan niitä juttuja, ni sun pitää vaan pystyy sanoo, et: ”Ei, et tää pitää tehdä ennen tätä, mä en nyt voi ottaa sitä. Et se siirtyy tänne näin, et sun täytyy vaan kommunikoida se asiakkaalle”. Vaikka se ei oo mun duuni järjestellä niitä kaikkia asiakastöitä, ni mun duuni on resursoida sitä mun omaa aikaani ja tietää, et mitkä on ne deadlinet. Vaikka se on projektijohtajan vastuulla, mutta kun toiset ei tiedä toistensa jutuista, niin se on omalla vastuullakin, että kommunikoi projektijohdolle siitä, et ei tää vaan kerkee nyt ajoissa. Tai jos näyttää et tätä ei saa päivän loppuun mennessä, vaikka se on luvattu, ni sit täytyy vaan sanoa et miks menit lupaamaan [naurahtelua]. Tämmönen tietty tylyyskin täytyy olla, koska jos sanoo vaan kaikkeen joo joo joo joo joo, ni sit sä et vaan kerkee tekee niitä juttuja.

Art directorin työ on luovaa työtä, jota tehdään usein hyvin tiukan aikapaineen alaisena. Luovaan työhön yhdistyy jatkuva ajanhallinta, josta on haastateltavan kuvauksen mukaan tullut oleellinen osa työtä. Ei riitä, että työntekijä aikatauluttaa omat työtehtävänsä, vaan hänen on osattava myös kieltäytyä liian tiukoista aikatauluista.

Niin kiire, ettei ehdi olohuoneeseen

Edellä lainattu art director on nuori mies, joka kertoi haastattelun päätyttyä, että hänellä on kotona alle kouluikäisiä lapsia. Voi siis olettaa, että koti ei ole ainakaan kaiken aikaa rauhallinen paikka, jossa voi rentoutua työpäivän häsläyksen ja kaaoksen jälkeen. Usein pikkulapsiperheiden koti on tulvillaan kiirettä – joskin toisenlaista kuin töissä.

Mitä tapahtuu, jos sekä työ että vapaa-aika ovat kiireisiä? Muun muassa tätä kysyttiin Suomen Akatemian rahoittamassa Flexlife-hankkeessa, jossa haastateltiin pääosin asiantuntijatehtävissä työskenteleviä henkilöitä. Heistä suuri osa on perheellisiä. Hankkeessa todettiin, että haastateltavat hyödynsivät suhteellisen vähän asiantuntijatyölle mahdollista työaika-autonomiaa (Tammelin, Koivunen & Saari 2017). Yksi syy tähän on perhe-elämä sekä sen rutiinit ja käytännöt, jotka sääntelevät haastateltavien ajankäyttöä.

Haastattelija: Miten sä koet kiireet, mitä sun mielestä on kiire?

Haastateltava: No sitä, että ei ehdi olohuoneeseen viikkoon. [naurahtaa] (…). Sitten ei mennä olohuoneeseen, koska siihen menee aikaa ja siihen ei oo aikaa, vaan tehdään ne välttämättömämmät, mut silleesti vähän leppoistaen, et ei ne lapset huomaa, että toi on ihan kiireissään tossa [naurahtaa]. Ja että mennään minimillä kotona, ja otetaan vaikka ruoka mukaan, jos tuntuu siltä, ja lapset voi syödä autossa. Niitten mielestä se on tosi hienoo, kun sitten ollaan ajoissa siellä harjoituksissa. Siellä taas on sitten aikaa. Sehän on ihan luppoaikaa. Yritetään sitä hyödyntää niin, että tehään jotain mukavaa sen toisen lapsen kanssa. Oon yrittäny niin, että ei näy, että on vähän kiire. Tultiin taas puoli yheksän kotiin, ja ei tässä nyt sohvalle ehdi jos aikoo iltapalat ja suihkut ja nukkumaankin ehtiä. Sit se on vaan siirtyny sieltä olohuoneesta muualle, se aika.

Haastateltavan sekä koko perheen kiire johtuu suurelta osin siitä, että he asuvat maalla kaukana kaikesta, haastateltava on aktiivisesti mukana yhdistystoiminnassa, perheen lapset harrastavat paljon ja perheen isällä on epäsäännöllinen vuorotyö. Kiire on siis monen tekijän summa, johon vaikuttaa jokaisen perheenjäsenen tilanteen lisäksi perheen asuinpaikka. Haastateltava ei voi tehdä töitä työajan ulkopuolella, sillä juuri se on erityisen kiireistä aikaa. Perhe, koti ja harrastukset eivät jousta. Haastateltavan työtä ja muuta elämää erottaa raja, jonka ylitykset ovat harvinaisia poikkeuksia. Kaikilla näin selvää rajaa työn ja muun elämän välillä ei ole.

Lähes 30 vuotta sitten Arlie Russell Hochschild (1989/2002) kuvasi, kuinka perheiden aika Yhdysvalloissa nopeutui naisten siirtyessä suurin joukoin työmarkkinoille. Puolisoiden yhteinen aika väheni, ja perheet alkoivat ostaa yhä useammin kotiäitien aiemmin tekemää työtä ulkoisina palveluina markkinoilta. Huolimatta kotityöpalvelujen käytöstä perheillä, ja erityisesti äideillä, tekemistä on kaksin verroin. Työpäivän jälkeen alkaa toinen työpäivä kotona ruuanlaiton, siivoamisen ja muiden kotiin sijoittuvien töiden sekä mahdollisesti lasten harrastuksiin kuljettamisen parissa. Myös tämän päivän Suomessa aikapulaa kokevat erityisesti työssä käyvien ja pienten lasten vanhemmat (Pääkkönen & Hanifi 2011).

Kun kaikki on työtä

Yksi ratkaisu työelämän tai muun elämän kiireeseen on sallia työn sekoittuminen ja limittyminen muuhun elämään. Tällöin ei yritetäkään pitää kiinni rajoista työn ja muun elämän välillä. Tällaisen yrittäjämäisen työnteon tavan oli omaksunut haastateltavamme, jolla ei esimerkiksi ole erikseen työpuheluja ja muita puheluja, on vain puheluja.

Työsähköpostien lukemista ei pidetä välttämättä työnä vaan oman työn organisointia helpottavana asiana (Tammelin, Koivunen & Saari 2017). Tällainen toimintamalli voi olla elämäntapavalinta, tai se saattaa liittyä työuran vaiheeseen. Jos työ ja muu elämä nyt sekoittuvatkin, tilanne voi muuttua myöhemmin. Toisaalta kyseessä voi myös olla työelämän uusi normaali, kun työ valtaa yhä enemmän aikaa muulta elämältä.

Vielä muutama vuosikymmen sitten kiire koettiin osoitukseksi siitä, että henkilö on tärkeä ja merkityksellinen. Tänä päivänä, kun kaikki ovat kiireisiä työelämässä, on aikapaineiden sietämisestä tai jopa niistä nauttimisesta, ajanhallinnasta ja tehokkuudesta tullut yhä keskeisempää. Niistä on tullut työelämätaitoja, jotka eivät suoraan näy ansioluettelossa tai joita ei opeteta missään. Kuitenkin niitä edellytetään työntekijöiltä. Tämänkaltaisten taitojen hankkiminen ja kehittäminen vapaa-ajalla hämärtää rajaa työn ja ei-työn välillä entisestään. Kun vapaa-aikaa on aiemmin totuttu pitämään tärkeänä työstä palautumisen mahdollistajana, nykyisessä kehityskulussa sitä valjastetaan entistä enemmän työelämän tarpeisiin.

Lähteet:

Heiskanen, T., Korvajärvi, P. & Rantalaiho, L. (2008) Sukupuoli ja työ: Pysyvyyttä ja liikahduksia. Teoksessa Tuula Heiskanen, Minna Leinonen, Anu Järvensivu & Simo Aho (toim.) Kohti uutta työelämää? Tutkimuksen näköala työelämän kehitykseen. Tampere: Tampere University Press.

Heiske, P. (2001) Hyvinvointia työyhteisöön. Helsinki: Suomen yrityskirjat.

Hochschild, A. R. & Machung, A. (1989/2002) The Second Shift. New York: Quill.

Pääkkönen, H. & Hanifi, R. (2011) Ajankäytön muutokset 2000-luvulla. Helsinki: Tilastokeskus

Järnefelt, N. & Lehto, A.-M.(2002) Työhulluja vai hulluja töitä? Tutkimus kiirekokemuksesta työpaikoilla. Helsinki: Tilastokeskus.

Korvajärvi, P., Järvinen, R. & Kinnunen, M. (1990) Muutokset kiireen keskellä. Työelämän tutkimuskeskus sarja T7/1990. Tampere: Tampereen yliopisto.

Rauhala, I. (2011) Uskalla! Nainen työelämässä. Helsinki: Otava.

Sutela, H. & Lehto, A.-M. (2014) Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus.

Tammelin, M., Koivunen, T. & Saari, T. (2017) Female knowledge workers and the illusion of working-time autonomy. International Journal of Sociology and Social Policy, 37:9/10, 591–604.

Ylijoki, O.-H. (2015) Ajan paradoksit tutkimustyössä. Teoksessa Anttila, A.-H., Anttila, T., Liikkanen, M. & Pääkkönen, H. (toim.) Ajassa kiinni ja irrallaan. Yhteisölliset rytmit 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus.