Lapiolinjalta aktiivimalliin – työttömyys ja köyhyys politiikassa

Marko Nenonen
Kirjoittaja on historian yliopistonlehtori.

Työttömyyden hoidon ”aktiivimallista” käydään keskustelua, jonka näkökannat ovat historiantutkijalle tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Mutta voisiko paluu lapiolinjalle auttaa nykypäivänä?

Työttömyysturvan kaksi linjaa

Alustus! Suomessa 1800-luvun alussa Venäjän valtiovalta järjesti työttömille ensimmäiset hätäaputyöt eli varatyöt tai työttömyystyöt, kuten niitä sittemmin kutsuttiin. Työttöminen työllistäminen lapion, kirveen tai kuokan varressa – kirjaimellisesti lapiolinjalla – jatkui sitten 1960-luvulle saakka. Enimmäkseen tehtiin maanteitä. Varatyöt jopa lisääntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Se oli poikkeuksellista, sillä länsimaissa hätäaputöitä oli sodan jälkeen vähän. (Nenonen 2007.) Varatöinä teetettiin enimmäkseen maantietä. Lisäksi raivattiin metsiä, kunnostettiin puistoja ja hoidettiin urheilukenttiä ja monenlaisia käytännöllisiä tehtäviä. Naisille sekä niin sanotulle heikommalle työvoimalle oli myös erityisiä työtupia, joissa tehtiin puhde- ja käsitöitä.

Vaivaishoitoasetus 1852 salli myös työkykyisten köyhien auttamisen. Laki muuttui 1879, jolloin säädettiin, että työhön kykenevien on elätettävä itsensä ja perheensä. Periaate ei aina muuttunut käytännöksi. Säädöksiä korjattiin niin, että työttömyydenkin vuoksi voitiin ottaa köyhäinhoidon piiriin. Vielä vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa työttömyyttä tarkasteltiin köyhäinhoidon osana.

Työttömyyden ja köyhyyden välinen kytkös alkoi höllentyä jo itsenäistymisemme vuonna 1917. Silloin vahvistettiin laki ammattiliittojen työttömyyskassoista. Laki koski vain vähälukuista ammattilaista ja järjestäytynyttä työväkeä. Kassa-avustukset olivat paremman työväen sosiaaliturvaa. Muut laitettiin lapiolinjalle – jos toivoivat saavansa tukea.

Vuoden 1971 uudistukset lopettivat työttömyystyöt, ja rahakorvauksesta tuli yksinomainen työttömyysturvan muoto. Työttömyysturvan kahden linjan välinen ero kuitenkin vain kasvoi. 1980-luvulla työttömyyskassojen työttömyysturva sidottiin suoraan aikaisempiin ansioihin. Ansiosidonnainen turva katkaisi työttömyyden ja köyhyyden välisen yhteyden hyvätuloisilta, mutta ei pienipalkkaisilta. Ansioista riippumaton peruspäiväraha jäi välttämättömän sosiaaliturvan osaksi. Se jatkaa köyhäinhoidon perinnettä. (Nenonen 1993, 1995, 2006 ja 2007.)

Lapiolinjan romahdus

Lapiolinja toimi. Kun pieniä työmaita järjestettiin pitkin maakuntien kyliä, köyhät miehet saivat töitä. Taloudellisesti ja teknisesti oli yhdentekevää, miten vähäisiä tienpätkiä rakennettiin. Viisikymmenluvulle saakka työt keskittyivät Itä- ja Pohjois-Suomeen.

Tilanne muuttui, kun ruvettiin tekemään Etelä-Suomen valtateitä. Ensin piti siirtää työttämät sieltä, missä ei ollut työtä mutta missä oli tekijöitä sinne, missä oli työtä mutta ei tekijöitä. Näin syntyivät Etelä-Suomen suuret siirtotyömaat 1950-luvulla. Siirtotyömaiden parakkikyliin lähetettiin miehiä kotiseuduiltaan jopa satojen kilometrien päästä.

Lapiolinjan huono maine on peräisin 1950-luvun lopun suurtyöttömyyden ajalta. Työttömyys oli tuolloin ennätykselliset kaksi prosenttia (Nenonen 2007, 213). Lukua pidettäisiin nykyään täystyöllisyytenä. Lapiolinja kaatui, koska se ei sopinut edes tällaisen työttömyyden hoitoon.

Syynä ei ollut politiikka, vaikka tuolloin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran työttömyys aiheutti vakavan poliittisen kriisin Suomessa. Skdl eli kansandemokraatit ja kommunistit saivat vuoden 1958 eduskuntavaaleissa 50 paikkaa. Kommunistit tekivät työttömyydestä välikysymyksen. Se säikäytti sosialidemokraattien K.-A. Fagerholmin johtaman hallituksen. Hallitus määräsi, että kaikki työttömät oli heti sijoitettava valtion virastojen työmaille. Näin tuli Tie- ja vesirakennushallituksesta Pohjoismaiden suurin työnantaja. Kevättalvella 1959 viraston töissä oli 51 400 henkeä, joista 63 prosenttia suoraan kortistoista. (Nenonen 1995, 2006, 2007.)

Koneiden käyttöä oli rajoitettu varatöissä jo aikaisemmin, ja nyt hallitus vaati vähentämään koneiden osuutta entisestään. Poliitikot päättelivät, että näin syntyisi lisää työtä.

Ei syntynyt, sillä lapiolla ei valtateiden linjoja luotu. Niinpä monet työt seisoivat. Sen sijasta pantiin alkuun alati uusia töitä. Se kävi lapiollakin ja siitä huolimatta, että jo 3 000 kilometriä maanteitä makasi keskeneräisenä. Satojen miljoonien investoinnit uhkasivat tuhoutua.

Hallitus päätti, että varatyöjärjestelmä oli ajettava alas. Työttömyystöitä vähennettiin rankasti, ja 1960-luvun alusta alkaen yhä useammalle työttömälle maksettiin vastikkeeton rahallinen työttömyyskorvaus. Samoihin aikoihin alkoi silloisen aktiivisen työvoimapolitiikan aika (Kalela 1989). Se tarkoitti työnvälityksen, työvoimahallinnon sekä koulutuksen ja liikkuvuuden kehittämistä. Suunnittelu- ja päätösvalta vietiin paikallistasolta valtionhallinnon johtamalle työvoimahallinnolle.

Työttömyys ei ole koskaan palannut niin alhaiselle tasolle kuin 1950-luvun lopulla. Tuolloin kahden prosentin työttömyyttä pidettiin poikkeuksellisen suurena – ja työttömiksi laskettiin myös varatöissä jo olevat. (Tilastoinnista Nenonen 2007, 213; vrt. myös Peltola 1994, 170—171.)

Työn kunnia

Työttömyystöiden lopettamista arvosteltiin työväen keskuudessa ankarasti. Lopettamista vastaan olivat erityisesti kansandemokraatit ja kommunistit. Myös maalaisliitossa (nyk. keskustapuolue) oli paljon niitä, jotka olisivat mieluusti nähneet tällaiset budjettirahan hedelmät kotikunnissaan.

Heillä oli perusteensa. Kotikulmien varatyöt olivat hyvä lääke yksilön hätään. Vielä silloin, kun kuntien työasiainlautakunnat hoitivat työttömyyttä, työllistäminen oli suhteellisen tehokastakin. Lautakunnat tunsivat paikallisen väen ja työnantajat. Työpaikkaa etsittiin tarpeen ja tyylin mukaan. (Nenonen 2007, 208—215.) Kaikkia ei silti saatu töihin. Vanhempiensa luona makoilevat peräkamarin pojat kyllä tunnettiin.

Kansankunnan kannalta ongelmat olivat pahoja. Suuressa mittakaavassa varatyöt olivat epätaloudellisia ja teknisesti arveluttavia. Sitä paitsi niistä oli tullut luontaisetu, joka antoi vähäisen toimeentulon, mutta ei auttanut köyhyyden voittamisessa. Lapiolinja syväjäädytti maaseudun köyhyyttä uusintavat rakenteet, kuten kuuluisa sosiaalipolitiikko Pekka Kuusi kirjoitti (1961).

Lapiolinjan sukupolville työ oli silti kunnian kysymys. Tokihan oli niitä, jotka eivät tehneet mitään, ja maankiertäjiä ja irtolaisia oli aina työmaillakin. Mutta toinen seikka on tärkeämpi: lapiojätkätkin vaativat töitä ja ylpeilivät voimillaan ja sillä, että hoitivat homman. Myös työttömyystöissä miehet lapioivat hiekkakuormia urakalla kilpaa. He olivat ylpeitä siitä, että herrat eivät pärjänneet ilman heitä. Silloin ei ollut muotia haukkua hanttihommia eikä puhuttu arvottomasta työstä, jos elätti itsensä ja perheensä. Työnjohto katsoi sormiensa läpi ryyppyreissujakin, jos mies sitten taas oli porukassa mukana.

Köyhyys politiikassa

Länsimaihin on kaiketi syntymässä aikaisempaa suurempi, pysyvästi köyhien ihmisen joukko. Erityisesti nuorten asema näyttää huonontuneen. Pitkittyvä köyhyys johtaa uhriutumisen alakulttuureihin, jotka vaikeuttavat huono-osaisuuden kierteen katkaisemista. Syrjäytyneen nuoren käytös, olemus ja ulkonäkö muuttuvat usein tavalla, joka mielenosoituksellisesti halveksii tavallisuutta. Alakulttuurissa kohtalotoveruus sitoo yhteen mutta luo myös käytösmalleja, jotka vahvistavat avuttomuutta ja syrjäytymistä.

Köyhyydenvastaisia toimia haittaa myös sukupuoleen sidottu poliittinen asiantuntemus. Kansanedustajina naiset ovat vuosikymmeniä keskittyneet eniten sosiaalikysymyksiin ja koulutukseen (mm. Sulkunen & Lähteenmäki & Korppi-Tommola 2006). Vallitsevassa poliittisessa ilmastossa se on vahvistanut köyhyyden ongelman toisarvoisuutta näennäisesti tärkeämpien asioiden edessä.

Niin ikään vihreiden nousu – joka perustuu naisten ja koulutettujen ihmisten tukeen – on heikentänyt köyhyyden asiaa politiikassa. Jalot ohjelmat luonnonsuojelun, eläinten oikeuksien tai kaikkien seksuaalisen ja aviollisen tasa-arvon puolesta ovat arvokkaita, mutta ne ovat merkinneet köyhyyden ongelman sivuuttamista. Muodikkaat yksilöllisyyden korostukset muuttivat sosiaalisen kysymyksen keskusteluksi siitä, saako Helsingin raitiotievaunussa kulkea pummilla ja voiko valtio maksaa kansalaispalkkaa kaikille. Muuttaisiko perustulo niitä rakenteita, jotka uusintavat huono-osaisuutta?

Sosiaalista tasa-arvoa haittaavat myös juhlapuheenomaiset julistukset hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisesta. Rohkenen väittää, että vaikka nykyiset sosiaalisen tuen järjestelmät voivat estää hyvinvoivia ihmisiä köyhtymästä, ne auttavat huonosti ihmisiä nousemaan köyhyydestä. Suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirroista menee keskiluokalle. Onko olemassa hyvinvointiyhteiskuntaa, jos nousu köyhyydestä parempiin asemiin käy mahdottomaksi? (Keskustelusta esim. Heikkilä 2017.)

Koulutettu keskiluokka hallitsee politiikan kysymyksiä ja julkisuutta. Työläisnuoriso tai ammattikoulutus – toisin kuin yliopistot – eivät tule tärkeäksi puheenaiheeksi julkisuudessa. Ammattiyhdistysliikkeelle ja vanhoille työväenpuolueille on ollut tärkeintä suojella työpaikat valloittaneiden ihmisten etuuksia. Tämä linjaus sulki silmät niiden ihmisten asioilta, jotka aloittelevat työelämäänsä, perheen perustamista ja jotka ovat tilapäisissä työsuhteissa. Köyhien ihmisten auttaminen on eri asia kuin ammattilaisten ja koulutettujen tukeminen työmarkkinoilla.

Poliitikot poistavat köyhyyttä puhumalla talouskasvun puolesta. Tämä on päättäjille helpoin tapa, koska se luo toivoa, mutta sallii jättää taloudelliset rakenteet ja poliittiset ohjelmat ennalleen. Eriarvoisuuden on annettu kasvaa siinä toivossa, että rikkaiden varat ruokkisivat innovaatioita ja yritteliäisyyttä ja lopulta toisivat hyvinvointia muillekin. On aika myöntää, että näin ei automaattisesti tapahdu, vaikka totta on, että globaalin talouden kasvu on nostanut kymmeniä miljoonia ihmisiä köyhyydestä keskiluokkaan esimerkiksi Intiassa ja Kiinassa. Silti länsimaissa kehitystä kuvaa enemmän se, että hitaan tai olemattoman talouskasvun oloissa juuri varakkaimpien tulokehitys on suojattu parhaiten. Tätä korostaa muiden muassa uudeksi Karl Marxiksi nimetty Thomas Piketty teoksessaan ”Pääoma 2000-luvulla” (suom. 2016).

Uusi lapiolinja?

Lapiolinjalla on huono maine – sikäli, kun siitä ylipäänsä on mitään tiedetty, sillä asiaa koskevat ensimmäiset historialliset tutkimukset ilmestyivät vasta 1990-luvulla (Nenonen 1993, 1995). Eniten yleiskuvaan on vaikuttanut Pekka Kuusi (1961). Hän tunsi järjestelmän lähinnä 1950-luvun romahduksen myötä ja lehdistökeskustelusta.

Mutta ehkäpä toisenlainenkin rinnastus nykypäivään on paikallaan. Lapiolinjan aikana ajateltiin, että vain työ pelastaa köyhyydeltä, ja uskoakseni nykyäänkin köyhyyden voittamisessa tärkeintä on saada kykyjensä mukaisia töitä. Käytännöllisiä tehtäviä ja ruumiillista työtä on arvostettava paljon enemmän kuin viime vuosikymmeninä on tehty. Vastoin kaikkia jälkiteollisen yhteiskunnan postmodernistisia mielikuvia tehtaat ja rakennustyömaat eivät ole vähenemässä.

Vihreiden nousu ja – mikä on jotakuinkin samaa – vasemmistoliiton uudet, muodikkaat arvot jättivät työväen huono-osaiset sivuun. Köyhät, nuoret työläismiehet puuttuvat molempien liikkeiden jäsen- ja kannattajakunnasta aivan niin kuin trendikkäistä kahviloistakin. (Puolueiden jäsenkunnasta: Koiranen ym. 2017. Vasemmistoliitosta myös Kontula & Kuhanen.)

Työelämässä pitää löytää matalan kynnyksen sektoreita, joilla palkkatulot ovat mahdollisia niillekin, jotka eivät omistaudu työlle 110 prosenttisesti – ainakaan heti (vrt. Nenonen 2007, 226—227). Sen vuoksi on palattava työttömyystöihin. Lapiolinjaa ei voi sellaisenaan palauttaa. Sen sijasta töitä on tarjottava osaamisen mukaan, räätälöiden ja työssä kouluttaen sekä tehtävissä, joita ihmiset tarvitsevat ja joita ihmiset arvostavat. Silloin työ on merkityksellistä, kohottaa itseluottamusta ja luo uskoa tulevaisuuteen. Puistoistakin huolehtiminen on sellainen työ, kuten monen monet muut käytännölliset tehtävät.

Jos palkka jää pieneksi, korvattakoon sitä perustulolla tai negatiivisella tuloverolla (vrt. Soininvaara 1996 ja 1999; Nenonen 2007, 202—203.) Paljon ylistetty Tanskan malli sisältää työttömyystöiden mallin. Tanskassa tuetaan yksityisiäkin työnantajia, jos yrityksellä on sopiva työpaikka. Parasta Tanskan mallissa on se, että vaikka se on paljon tiukempi kuin suomalainen ”aktiivimalli”, sen imago on hyvä ja hyväksytty. Tanskassa mallia on luotu nykyajan yksilöllisyyttä kunnioittavien vaatimusten mukaan.

Viitatut teokset ja kirjoitukset

Heikkilä, Tiina, Kuilu kahden maailman välillä. 31.1.2018.

Kalela, Jorma, Työttömyys 1900-luvun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Valtion painatuskeskus ja Työvoimaministeriö. Helsinki 1989.

Koiranen, Ilkka & Koivula, Aki & Saarinen, Arttu & Räsänen, Pekka, Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot. KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö 2017.

Kontula, Anna & Kuhanen, Tomi, Vasemmistoliiton sukupolvet. 31.1.2018.

Kuusi, Pekka, 60-luvun sosiaalipolitiikka. Wsoy. Helsinki 1961.

Nenonen, Marko, Tietöissä siirtotyömaalla. Tiemuseo. Helsinki 1993.

Nenonen, Marko, Työllisyyspolitiikkaan sidottu tienrakennus. Teoksessa Pikeä, hikeä, autoja. Toim. Jaakko Masonen & Mauno Hänninen. Tielaitos & Painatuskeskus. Helsinki 1995, s. 84—199.

Nenonen, Marko, Lapiolinjalla. Työttömät pakkotöissä 1948—1971. Atena. Jyväskylä 2006.

Nenonen, Marko, Syntyvätkö työttömien pakkotyömaat uudelleen? Teoksessa Pärjäämisen ajat – horjuvat työt. Toim. Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Jyväskylä 2007, s. 198—227.

Peltola, Jarmo, Metsätyömiehet ja hanslankarit. Teoksessa Työ ja työttömyys. Toim. Raimo Parikka. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Helsinki 1994.

Piketty, Thomas, Pääoma 2000-luvulla. Into: Helsinki 2016. (Alkuper. ranskaksi 2013.)

Soininvaara, Osmo, Hahmotelma perustulomallista. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 1994:2. Helsinki.

Soininvaara, Osmo, Täystyöllisyyteen ilman köyhyyttä. Art House: Helsinki 1999.

Sulkunen, Irma & Lähteenmäki, Maria & Korppi-Tommola, Aura, Naiset eduskunnassa. Edita: Helsinki 2006.