Ossi Nyman, Röyhkeys ja yhteiskunnallisten arkkityyppien vaarat

Maria Laakso ja Maria Mäkelä.
Kirjoittajat ovat kuin kaksi mariaa sekä kirjallisuudentutkijoita Tampereen yliopistossa.

”Yritin ajatella, että melkein puolet kaikista suomalaisista kävi töissä, ja se raha jonka jokainen heistä minulle kuukaudessa antoi, oli niin pieni, ettei niin pientä numeroa ollut edes olemassa, eivätkä he sellaisella rahalla voisi ostaa mitään itselleen.” (Ossi Nyman: Röyhkeys, s. 63)

Alustus! Jos ”ideologisesti työttömästä” halutaan tehdä uusi yhteiskunnallisen keskustelun arkkityyppi, kannattaisi meidän puhua yhteiskunnallisessa hengessä myös tekstistä, josta kaikki lähti: Ossi Nymanin romaanista Röyhkeys (Teos, 2017). Kirjaan on valtavat varausjonot kirjastoissa, vaikka moni nettikeskustelija onkin kovasti uhonnut boikotoivansa ”työnvälttelijän” teosta.

Toisaalta kaikki kiihtyneet yhteiskunnalliset keskustelijat eivät varmasti olleet lukeneet edes kohun aiheuttaneesta Helsingin Sanomien henkilöjutusta kuin otsikon, joka tarjoilee valmiin arkkityypin ja moraliteetin tiiviissä paketissa: ”Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ’ideologisesti työtön’ taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet”.

Vertailemme tässä kirjoituksessamme kahta tarinallista tapaa rakentaa yhteiskunnallisia arkkityyppejä: Hesarin henkilöjuttua Nymanista ja Röyhkeys-romaania. Tarinallisissa arkkityypeissä on vaaransa. Ne eivät ole sama asia kuin esimerkiksi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden tyypittelyt ja lokerot – tarinat nimittäin aina yksilöivät, valikoivat ja herättävät tunteita. Myös Röyhkeys kommentoi epämääräisellä tekijä-kertoja-roolituksellaan ja kerronnallisilla keinoillaan itsen ja muiden yhteiskunnallista lokerointia. Millä perusteella sepitämme tarinoita eri yhteiskunnallisten ryhmien edustajista – ”osseista” tai keskiluokkaisista palkansaajista? Miten toisaalta yksilötarina, toisaalta romaani voi kuvata rakenteellisia ongelmia?

Helsingin Sanomien moraliteetti ei-ansaitsevasta köyhästä

Hesarin henkilöjutun käyttämät kerronnalliset keinot tulevat tarinallisesta henkilöjuttutyypistä, jossa tavallisesti esitteellään erilaisten selviytyjien sankaritarinoita: menestynyt yrittäjä hyppää oravanpyörästä ja lähtee kiertämään maailmaa, tai masentunut kokee ihmeparantumisen ja rupeaa hyvinvointiyrittäjäksi. Jose Riikosen juttu Nymanista asettuu ironisesti tätä mallitarinaa vastaan, kun esimerkiksi nostona komeilee lause ”Sitten Nyman ryhtyi työttömäksi”.

Toinen vahva mallitarina, jota juttu purkaa, on länsimaisen kertomaperinteen ”ansaitseva köyhä”, erityisesti viktoriaaniselta ajalta tuttu arkkityyppi, joka on matkustanut esimerkiksi nykypoliitikkojen sosiaalisessa mediassa jakamiin liikuttaviin ”leipäjonokertomuksiin”. Hesarin juttu kohahduttaa, koska se kertoo vääränlaisesta, ”ei-ansaitsevasta” köyhästä, joka ei ole nöyrä, työteliäs ja kiitollinen vaan ”taktikoi tuet”. Kirkkaimmin tämä taustalla vaikuttava mallitarina välittyy jutun journalistisen kertojan välikommenteista, jotka etualaistuvat epätyypillisesti. Ne tuntuvatkin kumpuavan enneminkin jostakin yhteisöllisestä närkästyneen somekansan suusta kuin tavanomaisista journalistisista käytännöistä.

”Olihan niitä töitä tarjolla. Mutta en minä halunnut mennä töihin”, Nyman sanoo.

Hetkinen. Siis huono omatunto painoi, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että työ olisi maistunut? ”Niin juuri.”

Ossi Nyman, 39, on ideologisesti työtön. Hän ei halua mennä töihin, koska hän ei halua tehdä omasta mielestään typeriä hommia. Eikä hän kursaile yhtään kertoessaan ajatusmaailmastaan.

Mikä röyhkeys!

Haastattelutilanteessa lausuttujen journalistin kysymysten paikan vie moralistinen kommentaari. Journalisti luo valmiin reseptin juttunsa vastaanotolle, kun kuvitteellinen tuomitseva kuoro huudahtaa jo kesken haastattelun: ”Mikä röyhkeys!”. Toimittaja pyrkii ehkä ironisestikin ennakoimaan suuressa yleisössä syntyvää moraalista paheksunnan aaltoa, mutta ei kuitenkaan tarjoa vaihtoehtoista tulkintaa.

Kristillisen tarinaperinteen ja viktoriaanisen jeesustelun parhaita perinteitä kunnioittaen mukaan vedetään vielä Nymanin äiti, nöyrä työihminen – ansaitseva köyhä. Äidin kerrotaan kasvattaneen poikansa yksinhuoltajana Rovaniemellä työskennellen siivoojana, kampaajana ja pankkivirkailijana. ”Hän oli työteliäs nainen, eikä ole oikein tykännyt siitä, että poika välttelee työtä”, kirjoittaa toimittaja. Voi olla, että Ossi Nymanille työttömyys on röyhkeän ideologinen valinta, mutta niin on myös jokainen Hesarin henkilöjutussa käytetty kerronnallinen keino.

Toimittaja on moralisoivien mallitarinoiden vanki, koska haluaa viimeiseen asti löytää Nymanin toiminnasta ”sanoman”, siis moraalisen opetuksen. Hänen oma juttutyyppinsä ja kertojan eetoksensa vaativat sitä. Samalla kuitenkin käy selväksi, että Nyman ei ole sellaista tarjoilemassa.

“Kritiikki kohdistuu sinne tänne, eikä hänellä juuri ole esittää konkreettisia vaihtoehtoja, ainakaan sellaisia, joita hän olisi miettinyt pidemmälle.

Hän ei halua, että häntä pakotetaan tekemään asioita, joita hän ei halua tehdä.

Se kuulostaa röyhkeältä. Mutta ehkä siinä sittenkin on jokin sanoma.

‘Kirjallanikin halusin vain osoittaa, että tällaisia tyyppejä on. Ei muuta. Ja että mitä meille sitten pitäisi tehdä? Ei se romaaninkaan päähenkilö ole varma, miten asioiden pitäisi olla. Enkä ehkä minäkään.’”

Juuri epätietoisuus ja arkkityyppien vastustaminen on usein korkeatasoisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden lähtökohta. Siksi myös Röyhkeys kannattaa lukea. Onko röyhkeyttä toisten elättinä eläminen, kapitalistinen järjestelmä, ihmisten lokerointi – vai ehkä maineen ja mammonan hankkiminen tarinoita sepittämällä?

Kirjallista röyhkeyttä

Kun tositapahtumista tehdään kirjallisuutta, niiden edustavuus muuttuu, mutta kysymys kuuluu: mihin suuntaan? Millaisia merkityksiä yksilötarinoille voi antaa toisaalta kertomakirjallisuudessa, toisaalta yhteiskunnallisessa keskustelussa? Röyhkeyden minäkertoja keskustelee romaanin maailmassa kirjailija Markku Paasosen kanssa samasta käsikirjoituksesta, jonka pohjalta Röyhkeys on mitä ilmeisimmin syntynyt: ”Paasonen puhui päähenkilön työttömyydestä ja kysyi mitä se minulle merkitsi, ja minä ajattelin sen merkitsevän sitä, että päähenkilö ei halunnut käydä töissä. En nähnyt tekstissä mitään merkityksiä tai tyyliä ja ajattelin kirjoittaneeni vain totuuden ja kaiken tarkoittavan vain sitä mitä se oli.” (s. 147)

Niin kuin fiktiivisillä minäkertojilla on tapana, niin myös Röyhkeyden kertoja, fiktionalisoitu versio kirjailija-Nymanista, on epäluotettava: vaikka romaanin pääasialliset tapahtumat seuraavat uskottavan tuntuisesti todellisen Ossi Nymanin elämänvaiheita muutaman vuoden ajalta, teos on läpeensä kirjallinen rakennelma, jossa tyylit ja kertojat sekoittuvat ja jonka pohjimmainen eetos jää tulkinnanvaraiseksi. Kirjallisena projektina ”ideologinen työttömyys” ja kirjailija-Nyman sen henkilöitymänä ovat siis kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä.

Romaanin ensimmäinen ja toinen osa ovat pääosin kronologisesti eteneviä ja behavioristisen tarkkaan arkiseen havainnointiin perustuvia kuvauksia työttömän miehen elämästä. Minäkertojan ajatukset kiertyvät kuitenkin usein työn ja sen poissaolon ympärille. Lukijalle käy pikkuhiljaa selväksi, ettei kertoja halua löytää töitä, vaikka kuvitteleekin usein omaa syyllisyyttään toisten silmissä: ”olin se epäilyttävän näköinen tyyppi” (s. 42). Hän on siis ideologisesti työtön juuri Helsingin Sanomien tarkoittamalla tavalla. Romaanin kertojan tavassa puhua asiasta ei ole kuitenkaan lainkaan henkilöhaastattelun sisältämää uhmaa.

Ensimmäisen osan yhdenpäivän kuvaus kertojan ihaileman Bruce Springsteenin keikasta on kuin utooppinen yhteiskunnallinen allegoria: keikkayleisö on yhteiskunta pienoiskoossa, mutta yksilön asemaa ei ratkaisekaan varallisuus tai asema työmarkkinoilla. Eturiviin pääsevät ne hartaimmat fanit, jotka saapuvat paikalle ajoissa – eli joutilaimmat. Brucen musiikin kautta koko työelämä osoittautuu päähenkilölle kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Springsteenin työtä romantisoivat sanoitukset ovat päähenkilölle ennen kaikkea esteettinen elämys. ”Laulut tekivät samanlaisen haikean olon kuin sellaisen menneen ajatteleminen, jossa ei ollut itse edes elänyt” (s. 57).

Romaanin toisessa osassa minäkertoja on pitkäaikaistyöttömille suunnatulla uravalmennuskurssilla Tampereella. Kurssi on kuvattu satiirisesti mutta samaan aikaan realistisesti, enimmäkseen absurdina näennäistoimintana, epämääräisten kouluttajien ja henkilöstövuokraajien temmellyskenttänä. Vetäytyvän ja epävarman kertojan sijasta ideologisen työttömyyden äänitorvena puhuu kurssilla vastentahtoisesti istuva Marko:

Marko sanoi, että mikäli kapitalistinen yhteiskunta halusi antaa jokaiselle kansalaiselle ihmisarvon, oli ilman mitään vaatimuksia annettu raha sen ainoa mahdollinen keino. (92)

Marko puhui elämäntavastaan aina ylpeästi ja oli asiastaan varma, ja vaikka minä elin itse aika lailla samanlaista elämää, häpesin minä itseäni niin kovasti, että heräsin monesti keskellä yötä siihen, että päätä ja rintaa painoi ja oli vaikea hengittää. (115)

Marko on samanlainen suorasanaisen agitaattorin arkkityyppi kuin Arto Salmisen Varastossa (1998) pimeänä tavaraa ostava rakennusyrittäjä Jylhäkorpi, jonka tapana on paasata luokkatietoisia monologeja kapitalistisesta sorrosta sen tylsämieliselle ja ketkulle uhrille, varastomies Antero Rouskulle. Samalla tavalla Röyhkeydessä Markon hahmo piirtää selvän eron pamflettimaisen julistuksen ja romaanimaisen tulkinnanvaraisuuden välille.

Markon hahmo on kuitenkin osa romaanin maailmankuvan kehitystä, jossa uravalmennuskurssi ohjaa minäkertojan jakamaan tapaamansa ihmiset yhä kategorisemmin työttömiin ja työssäkäyviin. Samalla jo ensimmäisessä osassa ilmennyt päähenkilön taipumus sepittää näkemilleen ihmisille kokemuksia ja elämäntarinoita ryöstäytyy tarinallisten arkkityyppien rakenteluksi. Päähenkilö näkee itsensä jatkuvasti toisten silmien kautta hyödyttömänä ja saamattomana luuserityöttömänä, mutta samoin työssäkäyvien kategoria muuttuu sieluttomaksi ja ilottomaksi stereotyypiksi, luovuuden antiteesiksi.

Kävelleessään Tampereen keskustassa näkee kertoja ristikinvalotuksena kuvan nykyisestä kaupungista ja sisällissodan aikaisesta valokuvasta hevosen raatoineen. Kertoja ei löydä itseään edes historiallisista vastapuolista: "siitä olin varma, että jos olisin elänyt siihen aikaan, olisivat molemmat halunneet sulkea minut vankileirille" (s. 118). Romaaninkin maailmassa kansa on jakautunut kahtia, mutta jakolinjat ovat menneet uusiksi. Tätä rakenteellista muutosta kuvataan kuitenkin enemmän ilmeisen sepitettyjen arkkityyppien ja metaforien välityksellä kuin yhtenäisen ja tiedostavan subjektin elämänvalintoina.

Odotellessaan Springsteenin keikkaa romaanin ensimmäisessä osassa kertoja käy kuvitteellisen keskustelun Springsteenin kanssa:

Kysyin vielä, että tunsiko hän syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut koskaan tehnyt oikeita töitä, vaan oli kieltäytynyt töistä nuoresta saakka ja suostunut tienaamaan ainoastaan soittamalla, ikään kuin hän ajattelisi olevansa liian hyvä tekemään tavallisia töitä. Hänhän kuitenkin lauloi melkein pelkästään työtätekevistä ihmisistä ja arjen sankaruudesta. […] Yeah, hän sanoi viimein, there’s a conflict. (s. 32)

Springsteenin edustama konflikti taiteen ja todellisuuden välillä ennakoi päähenkilön vastaavaa ristiriitaa. Kolmannessa, Helsinkiin ja Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalle sijoittuvassa osassa kunnianhimo korruptoi sekä päähenkilön että kerronnan: alun yksilöromanttinen työttömän antisankarin haahuilu muuttuu autofiktiopeliä pelaavaksi yhteiskunnalliseksi satiiriksi, jota kehystää koko ajan päähenkilön muuntuminen työttömästä kirjailijaksi: ”Usein kirjoitin kotona puoli liuskaa vahvaa tekstiä ja minulle tuli siitä niin hyvä olo, että lopetin kirjoittamisen siihen ja tuijotin vain ulos ikkunasta ja aloin kuvitella miten puhuisin kirjastani erilaisissa tilaisuuksissa” (143).

Kolmannessa osassa minäkerronta vaihtuu yllättäen kolmanneksi persoonaksi. Päähenkilö on nyt nimeltään ”Lahdenmäki” – nimi on ilmeisen fiktiivinen, minäkertoja on napannut sen vanhan kotiovensa nimikyltistä (120). Lahdenmäestä kerrotaan, että ”[s]e oli helvetin taitava työnvälttelijä, mutta siitä oli ylpeyttään tullut varomaton, ja nyt se oli sairastunut kunnianhimoon” (s. 167). Loppua kohden kaikki hahmot muuttuvat yhä enemmän arkkityypeiksi. Alun joutilaan minäkertojan kuvitteluleikit ovat muuttuneet menestystä – ja ehkä ”erikoisuuttakin” – tavoittelevan esikoiskirjailijan allegorisiksi luomuksiksi. Romaanin nimi Röyhkeys saakin uuden merkityksen: röyhkeyttä ei ole joutilaisuus vaan kunnianhimo. Tähän Nyman viittaa myös Helsingin Sanomien haastattelussa.

Lopussa esitellään kuitenkin kapitalismin uhrin arkkityyppi, joka tuo jälleen mieleen Arto Salmisen karmaisevat henkilöhahmot, mutta jonka olemus myös sekoittuu häiritsevän psykologisesti viimeisillä sivuilla kuvattuun päänhenkilön isään:

Nurkkapöydässä istui yksinään viisikymppinen mies. […] Se oli oma masentunut jumalansa. Se alisti naisia, vihasi lapsia ja söi eläimiä. Se oli irtisanottu Huhtamäeltä, Outokummulta, Keskolta, Nesteeltä, Myllykoskelta ja Nokialta. Se ei tarvinnut pöytätapoja, koska se söi lattialta. Mikäs tässä, Ritari Ässä, se toisteli mielessään. (s. 169)

Romaanin henkilökohtainen loppu, jossa palataan päähenkilön nuoruuteen ja kuvataan erityisesti työttömyyden häpeästä kärsivää isää, hämärtää teoksen suhdetta ”ideologiseen työttömyyteen” entisestään. Onko kyse lopulta aatteesta vai vain ihan tavanomaisesta isänmurhasta?

Median, politiikan ja kirjallisuuden ”Ossit”

Ossi Nymanin Röyhkeyden tapa rakentaa kuviteltuja kapitalistisen järjestelmän arkkityyppejä paljastaa sen absurdiuden, joka piilee erilaisia ”ääripäitä” hanakasti hakevassa ja kärjistävässä aikamme yhteiskunnallisessa keskustelussa. Silti Nyman sai lainata nimensä laajalle joukolle työtä vältteleviä ihmisiä. Salamannopeasti yhteiskunnallisessa keskustelussa kaikista työn välttelijöistä tuli ”osseja”, jotka ”viettävät laatuaikaa” kunniallisten veronmaksajien rahoilla. Henkilöjutun Ossi Nyman siis fiktionalisoitui prototyyppiseksi työnvälttelijäksi samalla tavalla, kuin Röyhkeyden minäkertojan kohtaamat ihmiset fiktionalisoituvat hänen mielessään sosioekonomisiksi arkkityypeiksi.

”Osseista” puhuttiin saman tien vauva.fin pitkässä ja polveilevassa viestiketjussa, ja myös eduskunnan täysistunnossa 11.12., jolloin äänestettiin alustavasti ns. aktiivimallista. Keskustan edustaja Mikko Kärnä totesi, että olemme ”saaneet tänäkin vuonna lukea useita lehtiartikkeleita sellaisista ihmisistä, jotka ovat vapaaehtoisesti valinneet niin sanotun työttömyyden polun.” (Pöytäkirja PTK 135/2017, sivu 36). ”Työttömyyden polku” kuulostaa erikoiselta kuvaukselta koko yhteiskuntaa ravistelevasta työn rakenteellisesta muutoksesta. Näin kertomusmuodon mukanaan tuoma yksilöpsykologinen, elämänvalintoja korostava painotus voi saada irvokkaan käänteen, kun tarina tulkitaankin yhteiskunnallisesti edustavaksi.

”Ossi” ei tietenkään ollut lajinsa ensimmäinen. Jo vuonna 2013 kauhua kunniallisten veronmaksajien keskuuteen kylvi ”Sossu-Tatu”, joka Tuima.fi-julkaisussa ilmestyneen jutun mukaan makaa päivät sohvalla pelaten videopelejä. Nyman-jutun nostattaman kiinnostuksen innostamana jotkin muutkin lehdet intoutuivat etsimään uusia ”osseja”. Ilta-Sanomat esimerkiksi löysi työtä välttelevän Juuson. Nymanin tarina tuotettiin tarkoituksellisesti juuri syksyyn 2017, jolloin keskustelu sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta kävi kuumana.

Tarinoiden sanelemassa yhteiskunnassa jokaisen pitäisi oikeuttaa olemassaolonsa jonkinlaisella selviytymiskertomuksella. Röyhkeys kieltäytyy tästä vaatimuksesta, ja siksi sitä ei pidäkään lukea uudenlaisena yhteiskunnallisena mallitarinana tietystä ihmistyypistä. Romaanin ei tarvitse sisältää samanlaista edustuksellisuusväitettä kuin journalistisen yksilökertomuksen. Jokainen Helsingin Sanomissa kerrottu koskettava tai kuohuttava ”elämäntarina” pitää kytkeä vaikka väkisin johonkin yhteiskunnalliseen ilmiöön ollakseen journalistisesti perusteltu. Tämän tarinalogiikan yleistyminen voi johtaa haitalliseen arkkityyppien rakenteluun, joka on ensisijaisesti tunnevetoista.

Nyman puolestaan kieltäytyy lopulta kokemasta viktoriaanisen ”ansaitsevan köyhän” syyllisyyttä, samoin kuin Albert Camus’n eksistentiaalisen klassikkoromaani Sivullisen päähenkilö Meursault kieltäytyy kuolemantuomion edessäkin teeskentelemästä syyllisyyttä, jota ei todellisuudessa tunne. Nymanin projekti on eksistentiaalis-kirjallinen ja juuri sellaisena myös yhteiskunnallinen, ja siksi vaihtoehtoisten tulonjakomallien ja niiden taloudellisten edellytysten tivaaminen häneltä julkisuudessa on naurettava väärintulkinta.

Lähteet:

Eduskunnan täysistunto 11.12.2017. Pöytäkirja.

Nyman, Ossi 2017. Röyhkeys. Helsinki: Teos.

Riikonen, Jose 2017. Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ”ideologisesti työtön” taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet. Helsingin Sanomat 14.10.2017.

Vauva.fi 2017, keskusteluketju.