”Touko on äijempi kuin nöösit nuivat peräkammarinpojat” – nuorekkaat miespolitiikot ja myöhäismodernin politiikan uudelleensukupuolittuminen

Jiri Nieminen
Jiri Nieminen on väitellyt politiikan tutkimuksesta sekä toiminut tutkijana ja tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.

"Vihreiden puoluekokouksen edustajat olivat selvästi lukeneet Machiavellinsa valitessaan puolueen puheenjohtajaksi miehen jo toistamiseen saadakseen uskottavuutta ja nostetta puolueelleen. Seuraavaksi voidaan kysyä, missä määrin Aalto edustaa uudentyyppistä maskuliinisuutta tai miespoliitikkotyyppiä."

Alustus! 33-vuotias Touko Aalto valittiin vihreiden puheenjohtajaksi puolueen kesäkokouksessa Tampereella 17.6.

Aalto on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja kolmannen kauden kaupunginvaltuutettu Jyväskylästä. Hänen vastaehdokkainaan olivat sosiaalipolitiikan tutkija ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Maria Ohisalo, helsinkiläinen tuore kansanedustaja Emma Kari ja kuusamolainen ympäristöaktivisti Mika Flöjt.

Poliittista linjaansa Aalto on luonnehtinut sosiaaliberaaliksi markkinataloudeksi.

Nuorekkaan miehen valitseminen suurella ääntenenemmistöllä vihreiden kaltaisen vapaamielisen puolueen johtajaksi ei ole vain suomalainen ilmiö. Heidät on koettu vastavoimana vanhoillisille ja populistille voimille, joiden vaikutusvalta politiikassa on lisääntynyt vuoden 2008 talouslamasta alkaen.

Kanadassa pääministeriksi vuonna valittu liberaalipuolueen Justin Trudeausta on tullut juhlittu seksisymboli sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdistössä. Yhdysvaltojen presidentinvaalien kampanjoissa Bernie Sanders nähtiin nuorempien ikäpolvien keskuudessa vastavoimana Donald Trumpille.

Ranskan presidentinvaaleissa Emmanuel Macronia ei äänestetty ainoastaan vaihtoehtona niin sanotuille kansallismielisille, vaan myös yhteiseurooppalaisen projektin ja uusliberaalin talouspolitiikan jatkuvuuden takaajana. Sittemmin hänen kuherruskuukautensa median ja äänestäjien kanssa on tosin kärsinyt kolauksia.

Eikä kyse ole ainoastaan politiikasta. Myös yritysmaailmassa Teslan ja SpaceX:n toimitusjohtaja Elon Muskin tai Applen toimitusjohtaja Tim Cookin kaltaiset nuorekkaat miehet nähdään mediassa messiaina, jotka vapauttavat meidät vanhasta teollisesta kapitalismista.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo myöhäismodernin politiikan sukupuolijärjestelmästä?

Suomalaiset poliitikot ja muuttuva maskuliinisuus

Sosiologi Eric Anderson (2009) on esittänyt: uuden sukupolven miehet rakentavat mieheyttä, joka hyväksyy tunteiden esittämisen sekä suhtautuu myönteisemmin feminiiniseksi ymmärrettyyn niin itsessä kuin toisissa. Hän käyttää tästä käsitettä inklusiivinen maskuliinisuus.

Andersonin mukaan keskeisenä tekijänä tässä muutoksessa on ollut homohysterian vähentyminen yhteiskunnassa, ennen kaikkea länsimaisissa mieskulttuureissa. Miehillä ei ole enää tarvetta osoittaa heteroseksuaalisuuttaan misogynisellä ja homofobisella käyttäytymisellään.

Andersonin väite on herättänyt ihastusta mediassa positiivisella viestillään uuden tyyppisestä mieheydestä – jopa Helsingin Sanomat julkaisi tiedesivuilla jutun hänen yhdessä Adam Whiten ja Stefan Robinsonin Sex Roles -lehteen kirjoittamasta artikkelista heteromiesten bromanceista.

Andersonin teoria uudentyyppisestä inklusiivisesta maskuliinisuudesta ei kuitenkaan ole saanut varauksetonta tukea akateemisessa maailmassa.

Ensinnäkin hänen empiirisen materiaalinsa suppeutta on arvosteltu. Niin ikään Andersonin teoria perustuu ongelmalliseen taustaoletukseen, että homofobinen diskurssi on ollut hierarkkisen sukupuolijärjestelmän perusta.

On totta, että modernissa sukupuolijärjestelmässä homofobia ja heteroseksuaalisuuden asettaminen ensisijaiseksi ovat pitäneet miehet yhtenä rintamana ja mahdollistanut miesten normalisoinnin sulkien ulos homot, naiset ja miehet, joiden on ymmärretty käyttäytyvän liian feminiinisesti.

Kriittisessä miestutkimuksessa tästä on viitattu hegemonisen maskuliinisuuden käsitteeseen (Connell 1995), mistä taasen Anderson sanoutuu irti.

Homofobia – tai homohysteria kuten Anderson sitä kutsuu – ei kuitenkaan ole välttämättömyys miesten homososiaalisille verkostoille politiikassa. Päinvastoin, ihmiskunnan historiassa 1900-luvun korkean homohysterian aikakausi oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Antiikista alkaen tunnetaan lukemattomia – anakronisesti ilmaistuna – homoseksuaaleja suurmiehiä, eikä silti naisilla ole ollut sijaa poliittisessa elämässä. Anderson sortuukin itse homofobiseen diskurssiin olettaessaan, että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi sinänsä yhteys.

Tästä seuraakin se, että jos Andersonin ensimmäinen väittämä pitääkin paikkaansa: homofobia on vähentynyt länsimaisissa yhteiskunnissa, niin hänen toinen väittämänsä on ongelmallisempi: homohysterian vähentyminen, mieheyden moninaistuminen ja inklusiivinen maskuliinisuus ei automaattisesti vähennä yhteiskunnan misogyniaa eli naisvihamielisyyttä.

Tämä tulee erityisen näkyväksi suomalaisen poliittisen järjestelmän uudelleensukupuolittuneisuudessa viimeistään vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen.

Inklusiivinen maskuliinisuus ja savupiipputeollisen ajan maskuliinisuus voivat elää rinnakkain

Väitöstilaisuuden lektiossa vuonna 2013 esitin tuolloin ajankohtaisen hypoteesin hegemonisen maskuliinisuuden kahdentumisesta siirryttyämme modernista kurinpidollisen yhteiskunnan sukupuolijärjestyksestä kohti myöhäismoderneja kontrolliyhteiskuntia (Nieminen 2013).

Käytin esimerkkinä miehuuden muutoksesta kahta vuoden 2011 eduskuntavaalien ylivoimaisesti suosituinta politiikkoa, Alexander Stubbia ja Timo Soinia, jotka kummatkin saivat uskomattomat yli 40 000 henkilökohtaista ääntä Uudenmaan vaalipiirissä.

Stubb oli esimerkki uudentyyppisestä myöhäismodernille kontrolliyhteiskunnalle ominaisesta kosmopoliittisesta, liberaalista ja metroseksuaalisesta hegemonisesta maskuliinisuudesta. Häneen liitettiin samoja ominaisuuksia kuin luovan talouden saarnamiehen Richard Floridan (2015) kuvauksissa uuden talouden yritysjohtajista on.

Soini edusti vanhaa modernin savupiipputeollisen yhteiskunnan hegemonista maskuliinisuutta, joka näyttäytyi protestimaskuliinisuutena myöhäismodernissa sukupuolijärjestyksessä.

Toisin kuin Anderson, esitin siis myös Stubb-tyyppisen inklusiivisemman maskuliinisuuden olevan hegemoninen, koska myös se luo fantasian tai ideaalin oikeanlaisesta maskuliinisuudesta, vaikka ei rakennu avoimen misogyynisesti.

Stubb-tyyppinen hegemoninen maskuliinisuus ei sulje femiiniseksi ymmärrettyä maskuliinisuudesta, vaan pyrkii soveltamaan käyttöön joitain feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia atleettisen maskuliiniseen ruumiillisuuteen, se ei anna tilaa sen enempää todellisen elämän naisille politiikassa. Päinvastoin: Soinin ja Stubbin ottaessa yhteen naispoliitikot marginalisoituivat mediajulkisuudesta, politiikka uudelleensukupuolittui; 1990-luvulta alkanut edistyksellinen aikakausi politiikassa oli tulossa tienpäähän.

Vuoden 2015 vaaleissa edellisellä vaalikaudella alkanut kehityskulku sementoitui. Juha Sipilän imago oli kuin kompromissi Soini- ja Stubb-tyyppisen maskuliinisuuden väliltä. Naisministereiden määrä romahti hänen hallituksessaan.

Mutta maskuliinisuus moninaistui, mitä kuvaavat erinomaisesti niin Pekka Haaviston suhteellisen menestynyt presidentinvaalikampanja kuin keskustalaisen kansanedustaja Markku Rossin kaapista ulostulo ja se, kuinka vähän kaapistatulo lopulta aiheutti hämmennystä.

Väitän, että Touko Aallon valinta vihreiden puheenjohtajaksi kesällä 2017 sijoittaa hänet tähän samaan myöhäismoderniin politiikan uudelleensukupuolittumisen ketjuun.

Touko Aalto – uutta vai vanhaa maskuliinisuutta?

Andersonin mukaan ortodoksinen maskuliinisuus ei ole kadonnut, vaikka hegemoninen maskuliinisuus on muuttunut. Ortodoksisella maskuliinisuudella Anderson tarkoittaa homofobialle ja misogynialle rakentuvaa miehistä identiteettiä, jolle on ollut ominaista väkivaltaisuus, tunteiden tukahduttaminen sekä riskinotto.

Anderson kuitenkin esittää, että ortodoksinen maskuliinisuus ei kuitenkaan olisi enää hegemonisessa valta-asemassa. Ortodoksinen maskuliinisuus ei kykene enää homososiaalisissa verkostoissa normittamaan oikeanlaista mieheyttä, asettamaan erilaisia maskuliinisuuksia hierarkioihin.

Sen sijaan Anderson myöntää ortodoksisen ja inklusiivisen maskuliinisuuden kykenevän yhteistyöhön. Tämä luo mielenkiintoisen teoreettisen näkökulman tai hypoteesin kun tarkastelemme 2010-luvun suomalaisen politiikan sukupuolittuneita käytäntöjä.

Esimerkiksi Vihreä lanka tietää kertoa, kuinka Touko Aalto on käynyt Teuvo Hakkaraisen kanssa nostelemassa miehekkäästi painoja pyrkien rakentamaan luottamusta, vaikka ei hyväksyisikään kaikkia vastapuolen näkemyksiä.

Myös vuoden 2012 presidentinvaaleissa Pekka Haaviston kampanja pyrki luomaan tietoisesti ehdokkaastaan kuvaa, joka tulee toimeen myös ortodoksista maskuliinisuutta – tai modernin teollisen yhteiskunnan hegemonista maskuliinisuutta – edustavan miehen kanssa. Haavisto vieraili niin ikään herra Hakkaraisen sukutilalla toimittajien todistaessa (ks. Kämppi & Lähde 2012).

Aallon miehekkäät harrastukset oluen juomisesta salilla käymiseen sekä verkostoutuminen veljellisesti Hakkaraisen kaltaisen raskaansarjan vaalisonnin kanssa on jo tuottanut tulosta.

Siinä missä ironisesti hommafoorumilla toivottiin Emma Karin valittavan vihreiden puheenjohtajaksi, jotta puolueen kannatus romahtaisi naisen johdolla, niin Aallon valinnan jälkeen hommafoorumilla alettiin vakavasti keskustelemaan mahdollisuudesta vihreiden ja perussuomalaisten yhteistyöstä yli puoluerajojen tai kuten nimimerkki Don Nachos toteaa: ”Touko on äijempi kuin nöösit nuivat peräkammarinpojat”.

Tämän kaiken perusteella Andersonin inklusiivisen maskuliinisuuden teoria ei ainoastaan osoittaudu vääräksi, koska se esittää homohysterian vähenemisen vähentäneen myös misogyniaa. Päinvastoin: mieheyden moninaistuminen on jopa saattanut lisätä naisvihamielisiä asenteita.

Kun miehet eivät keskenään enää kykene luomaan yhteisöllisyyttä eli homososiaalisia verkostoja kertomalla homofobisia vitsejä tai edes riisumalla itsestä feminiinisiksi aikaisemmin ymmärrettyjä ominaisuuksia – kuten modernissa normalisoivaan valtaan perustuvassa sukupuolijärjestyksessä oli mahdollista (vrt. Birf 1996) – , jää miehisen identiteetin ja homososiaalisten yhteisöllisyyden rakennusosaksi entistä korostetumpi eronteko todellisen elämän naisiin?

Niin ikään oluenjuonnin ja salilla käymisen lisäksi Aalto on päässyt todistamaan mediajulkisuudessa myös ylitsevuotavaa heteroseksuaalisuuttaan. Seiska ja iltapäivälehdet kirjoittivat Aallon avioerosta sekä siitä, kuinka hän on pyörittänyt useampaa naista yli puoluerajojen vielä puheenjohtajaksi tulemisen jälkeenkin - söi kuormasta, kuten poliittisissa nuorisojärjestöissä ilmiötä on ollut tapana kuvata.

Tämä kaikki huomioon ottaen, voi toisaalta kysyä, että missä määrin Aalto edes edustaa uudentyyppistä maskuliinisuutta tai miespoliitikkotyyppiä.

Vihreiden puoluekokouksen edustajat olivat selvästi lukeneet Machiavellinsa valitessaan puolueen puheenjohtajaksi miehen jo toistamiseen saadakseen uskottavuutta ja nostetta puolueelleen.

Niccolò Machiavelli yhdistää virtuksen käsitteen politiikan taitoon.

Virtus ei tarkoittanut mitä tahansa hyvettä, vaan nimenomaan miehisiä hyveitä ja viriiliyttä, jota hyväksi käyttämällä poliitikko vertaistensa kanssa tasavallassa tai heistä huolimatta ruhtinaskunnassa hallitsee valtakuntaansa kuin naista.

Elokuun gallupien mukaan Touko Aallon valinta vihreiden puheenjohtajaksi oli onnistunut ratkaisu: puolueen kannatus on noussut 17,6 prosenttiin ohi SDP:n ja keskustan. Vihreiden on onnistunut ylittämään oikeiston ja vasemmiston välinen vastakkainasettelun, kannatusta tulee kummaltakin suunnalta. Mutta pääasia on, että puheenjohtaja on mies.

Lähteet:

Anderson, Eric (2009): Inclusive Masculinity. The Changing Nature of Masculinities. Routledge: London & New York.

Bird, Sharon (1996): Welcome to Men's Club: Homosociality and Maintenance of Hegemonic Masculinity. Gender & Society 10:2. 120–131.

Connell, R. W. (1995): Masculinities. Polity Press: Cambridge.

Florida, Richard (2005): Luovan luokan esiinmarssi. Alma Talent: Helsinki.

Kämppi, Riikka & Jussi Lähde (2012): Sydänten presidentti. Helsinki-kirja: Helsinki.

Nieminen, Jiri (2013): Hegemonisesta maskuliinisuudesta miesten moneuteen. Kriittisen miestutkimusken mahdollistuminen valtio-opillisessa ajattelussa. Väitöskirja: Tampereen yliopisto.

O’Neill, Rachel (2014): Whither Critical Masculinity Studies? Notes on Inclusive Masculinity Theory, Postfeminism, and Sexual Politics. Men and Masculinities. 17:1, 1–21.