Kirjasta! Sanaiset kansiot

Vanessa Weckström

 
 
Kirja kielen itsestäänselvyyksistä

 

Kirjasta! Omaa kieltä pidetään usein niin itsestäänselvyytenä, ettei sen syntyä tai kehittymistä pohdita lainkaan. Peruskoulussa tulevat tutuksi kyllä Mikael Agricolan ABC-kirja ja sijamuodot ablatiivista partitiiviin. Valtaosalle kansalaisista jää kuitenkin hämärän peittoon paljon sanatiedettä ja –taidetta suomen kielen syntyhetkistä nykypäivään saakka.

Kun suomen kielen taustaa avataan, paljastuu sisältä kielemme kehityksen aarteita. Ville Eloranta ja Jaakko Leino syväluotaavat suomen kielen ja sen historian käänteitä ja yksityiskohtia Sanaiset kansiot –teoksessa.

Eloranta ja Leino lähtevät liikkeelle eri kieliperinteitä sekoittavan suomen kielen taustan selvittämisestä. Suomalaisten paikannimien merkityksen ja kirjoitusasut kertovat suomen kielen historiaa.

Kieli heijastelee ympäristöään ja suomen kielen sanasto kuvastaa kansamme kulttuuria. Monestako muusta kielestä löytyy näin kattavaa saunasanastoa kuin suomesta? Samaan aikaan kielen ominaispiirteet, kuten lukuisat paikallissijat määrittelevät ajattelun ja käyttäytymisen tapojamme, kertovat Eloranta ja Leino kirjassaan.

Raamatun suomentamisen vaikutus suomen kirjakielen kehitykseen on kiistaton. Vaikka kirkko on kauempana kansalaisten arjesta kuin koskaan aikaisemmin, kumpuaa kristillisyydestä edelleen aineksia jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Esimerkiksi Temptation Island -tv-sarjan missio on kiellettyyn hedelmään tarttuminen, jolloin epäilevistä tuomaista koostuva yleisö pääsee ripittämään, kuinka liha on heikkoa.

Vaikka 1700-luvun merkitystä kirjoitetun suomen merkitykseen vähätellään, on se todellisuudessa aikakausi, jolloin tekstien aiheiden ja lajien kirjo monipuolistui. Tällöin luotiin pohja esimerkiksi suomenkieliselle tietokirjallisuudelle ja sanomalehdille. Suomea pidettiin kotimaassa tieteen kielenä 1800-luvun jälkipuoliskosta 1900-luvun loppuun saakka. Suunnanmuutos kohti kansainvälistymistä ja englanninkielisiä julkaisuja ajoittuu 2000-luvun vaihteeseen. Tieteen lisäksi englanti syrjäyttää suomen kieltä erityisesti teknologian ja kaupan aloilla.

Asenneilmapiiri oman kielen lukemista ja kirjoittamista kohtaan on Elorannan ja Leinon mukaan kokenut vuosisatojen saatossa karun muutoksen. Yhteiskunnallisesti aktiiviset suomen kielen edistäjät olivat käytännössä kielimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, kun taas tämän päivän maskuliinisuutta korostava käsitys katsoo kirjallisen harrastamisen vähäteltävän feminiiniseksi.

Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, kun kielilautakunnan säädöksistä lipsutaan niin paljon, että lopulta niistä aletaan tekemään normeja? Lainasanoja viljellään ahkerasti ja englannin kielen merkitys korostuu entisestään, kuten tapaus Tampere-yliopisto osoitti. Kielen kehitys on jatkuvassa murroksessa, mutta se on vain elinvoimaisen kielen tunnusmerkki.

Toimittajan kysymyksiin vastasivat Ville Eloranta ja Jaakko Leino.

Lukija kysyy – kirjoittajat vastaavat

Kysymys: Kirjassa esitetään väite, että suomen kirjakieli on luotu vallan ja alistamisen välineeksi. Kuninkaan intressinä oli 1500-luvulla löytää keino, jolla valtakunnan itäinen osa olisi helposti hallittavissa. Olisivatko suomalaiset tänä päivänä yhtenäinen kansa ilman yhteistä kieltä?

Vastaus: Vaikea nähdä, että olisivat – ainakaan sellaisena porukkana, jota kutsutaan suomalaisiksi. Kustaa Vaasan pyrkimykset valtansa vahvistamiseksi ja ennen kaikkea veronkannon turvaamiseksi olivat tärkeitä syitä yhtenäisen suomen kirjakielen luomiselle. Olisi kuitenkin aika rajua sanoa, että suomen kieli ylipäätään luotiin niiden vuoksi tai välineeksi.

Tähän liittyy olennaisella tavalla myös 1800- ja 1900-luvuilla tehty työ suomen kielen yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi sekä kielen saattamiseksi sivistyskielten joukkoon muun muassa uutta sanastoa kehittämällä. Kieli on ilman muuta tärkeä kansakunnan liima niin Suomessa kuin muuallakin.

Suomalaisilla on joka tapauksessa monia kieliä - suomen lisäksi mm. ruotsi, kolme eri saamen kieltä, romanikieli, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli ja koko joukko "vähemmän alkuperäisiä" kieliä.

Kysymys: Mitkä aiheet ovat aiheuttaneet eniten kiistoja suomen yleiskielen kehittämisessä?

Vastaus: Luultavasti kiivaimmat kiistat on käyty siitä, minkä murteiden pohjalta mitäkin valikoituu yleiskieleen, ja toisaalta siitä, kuinka ”eheitä” sanojen pitää olla. Monissa murteissa sanoista on kulunut aikojen saatossa pois äänteitä: talos(sa), puna(i)nen. Etenkin i oli tietyissä tapauksissa kadonnut niin laajalti ympäri Suomen, että jotkut kieliauktoriteetit pitivät sen sisällyttämistä lähes keinotekoisena.

Kysymys: Miksi kaksikielisyyttä ja ruotsin kielen merkitystä tulisi arvostaa enemmän?

Vastaus: Ensinnäkin siksi, että ruotsin kieli on aivan olennainen osa Suomen historiaa, erityisesti kulttuurihistoriaa. Suomalaisesta kulttuurista ei olisi kovin paljon kerrottavaa, ellei tänne olisi aikojen saatossa tuotu Ruotsista kulttuurin mallia.

Useiden kielten osaamisesta on vaikea keksiä haittapuolia. Hyötyjä on helpompi löytää: laaja kielitaito avaa ihmiselle esimerkiksi laajempia uramahdollisuuksia. Jokainen kieli on erilainen tapa nähdä maailma ja kuvata sitä. Joka hallitsee useita kieliä, näkee ja ymmärtää maailmasta enemmän kuin sellainen, joka on yhden kielen vanki.

Ruotsin asema on toki kutistunut runsaan sadan vuoden aikana tuntuvasti, mutta ruotsista on apua esimerkiksi pohjoismaisessa yhteistyössä. On tietysti ikävää, että moni pitää ruotsin opettelua pakkopullana, mutta oikeastaan myös muiden kielten asemaa pitäisi parantaa kouluopetuksessa tuntuvasti – kehityssuunta on valitettavasti ollut viime vuosikymmeninä päinvastainen.

Ruotsin kieli on suomen kielen melkeinpä ikiaikainen naapuri ja kasvinkumppani. Ellemme me arvosta toisiamme, miten voisimme kuvitella muiden meitä arvostavan? Kysymys: Miten internetissä käytettävä kieli vaikuttaa suomen kielen kehitykseen?

Vastaus: Internet on aikajanalla vielä varsin nuori ilmiö, mutta sen suuri merkitys on nähtävissä jo nyt. Kielen eri rekisterit, eri tilanteissa käytettävät muodot, sekoittuvat keskenään. Arkikielen ja muodollisen kirjakielen välinen raja hämärtyy, ja varsinkin kirjoitetun suomen kielen muodot monipuolistuvat. Yhä useammat ihmiset voivat saada teksteilleen varsin ison yleisön, ja samalla perinteisten lehtitalojen ja kustantamojen eräänlainen monopoli laajalevikkisissä teksteissä on murentunut. Tämä tarkoittaa myös sitä, että esillä on entistä enemmän tekstejä, joita ei ole käyty läpi ammattimaisesti eli esimerkiksi kielenhuollon sääntöjä tarkasti noudattaen.

Heijastusvaikutukset yleiskieleen voivat vielä kasvaa melkoisiksi, mikä ei ole välttämättä huono asia: ehkä pääsemme pikkuhiljaa eroon joistain kankeiksi osoittautuneista suosituksista ja tuloksena onkin yleiskieli, joka vastaa paremmin puhujakuntansa kielenkäyttöä.

Kysymys: Miten poliittista viestintää olisi mahdollista muuttaa yleistajuisemmaksi ja selkeämmin ymmärrettäväksi?

Vastaus: Poliitikoilta pitäisi kysyä määrätietoisemmin, mitä he kulloinkin tarkoittavat. On pelättävissä, että journalismin resurssien pienentyessä esimerkiksi sanomalehtiin pääsee yhä enemmän suodattamatonta jargonia.

Jo nyt kaiken maailman valkopesun läpikäyneet ”kilpailukykyloikat” päätyvät julkaisuihin tyypillisesti sellaisenaan. Maailmanlaajuisesti kasvanut vihamielisyys mediaa kohtaan ei luonnollisesti tee työstä ainakaan helpompaa.

Kysymys: Mitkä ovat suomen kielen klassisimpia kompastuskiviä?

Vastaus: Yleiskielen säännöstö on niin laaja ja monitasoinen, että on vaikea nostaa esiin edustavia ”klassikoita”. Lähes viisitoista vuotta toimitustyötä kielen parissa on osoittanut, että virheitä sattuu laidasta laitaan, oli kyse sitten joistain yhdyssanasäännöistä tai vaikkapa numeroiden sijapäätteen merkinnästä tai merkitsemättä jättämisestä. Sanaston puolelta mainittakoon muun muassa se, että suurelliseen ilmestyy yhä useammin ylimääräinen e (”suureellinen”) ja airut-sanan oikeaoppinen taivuttaminen on monelle ylivoimaista: ei tulisi kirjoittaa esimerkiksi ”airueita” vaan airuita.

Virheitä voisi toki listata sivutolkulla. Sinänsä lohdullista on, että jos jokin sääntö osoittautuu liian vaikeaksi tarpeeksi monelle, jossain vaiheessa maan virallinen kielenhuolto tapaa laventaa suositusta ja hyväksyä aiemmin virheellisenä pidetyn muodon osaksi korrektia yleiskieltä.

Kysymys: Mitä tapahtuisi, jos suomen kielen lautakunta vapauttaisi kaikki kielisuositukset? Turmeltuisiko suomen kieli vai muuttaisiko se vain muotoaan?

Vastaus: Jännittävä ajatusleikki! Näin rankkaa muutosta ei ole nähtävissä – jos suosituksia ei olisi lainkaan, yleiskieli käytännössä lakkaisi olemasta, koska kaikki voisivat kirjoittaa miten haluavat.

Kirjoitetun kielen variaatiot lisääntyisivät räjähdysmäisesti, kun ihmiset alkaisivat kirjoittaa enemmän tai vähemmän samalla tavoin kuin puhuvat. Lopputulos on itse asiassa aika hyvin jo nähtävillä esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa.

Luultavasti kaikuja vanhoista suosituksista säilyisi silti ainakin vuosikymmeniä, koska täysin arvaamaton tapa kirjoittaa ei palvele yleistä ymmärrystä, johon yleiskieli nimensä mukaisesti tähtää.

Kieliyhteisökin on usein niin konservatiivinen, että hyvään yleiskieleen tähtäävät ihmiset eivät läheskään aina omaksu heti uusia, sallivampia suosituksia: esimerkiksi alkaa tekemään -muoto taitaa yhä olla niin sanotuissa hyvissä asiateksteissä jokseenkin harvinainen. Monet kirjoittajat ja tekstien editoijat pelkäävät suututtavansa ne lukijat, jotka ovat edelleen harmissaan normin laventamisesta.

Kysymys: Sanotaan, että tampere on Suomen rumin murre. Mutta ken on murteista kaunehin?

Vastaus: Sanotaanko? Olen törmännyt vuosien varrella monenlaisiin näkemyksiin siitä, mikä murre on suurin inhokki. Eivätköhän sekä rumuus että kauneus ole vahvasti subjektiivisia asioita. Karkeasti ottaen murteista rumimpina taidetaan pitää niitä, jotka koetaan vieraimmiksi, ja kauneimpina niitä, jotka taas tuntuvat omimmilta.

Vähän toisenlainen kielimuotojen kauneuden mittari on se, kuinka paljon niissä käytetään vokaaleja suhteessa konsonantteihin. Tässä suhteessa suomi menestyy kansainvälisessä vertailussa hyvin. Joissain murteissa vokaaleja on vähemmän: esimerkiksi lounaismurteissa sananloppuiset vokaalit ovat usein kadonneet ja vokaaleja on siksi vähemmän suhteessa konsonantteihin.

Itse pidän kaikkia murteita kielen rikkautena, mutta jotain kovin viehättävää on esimerkiksi Peräpohjolan murteissa: ne ovat paljolti säilyttäneet h:n sellaisissakin asemissa, joissa se on suurimmasta osasta murteita jo kadonnut. Hyvä esimerkki on professori Harri Mantilan väitöskirja, jonka yläotsikko on ”Ei tääläkhän senthän jokhaishen sanhan hootakhan panna”. Se osoittaa, ettei h esiinny noissakaan murteissa mielivaltaisesti vaan kuuluu ainoastaan tiettyihin paikkoihin, kuten nominien illatiivimuotoihin.

Kysymys: Sukunimi tuli pakolliseksi vasta vuonna 1921 voimaan tulleessa nimilaissa. Jos saisitte valita itsellenne minkä tahansa sukunimen, niin mikä se olisi?

Vastaus: Olen 36 vuoden aikana tottunut Eloranta-sukunimeen niin vahvasti, etten enää tässä vaiheessa osaisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun. Toisaalta minua on jo pitkään kiehtonut merkkimies Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen nimi. Historiankirjoituksen mukaan hän oli ensin Georg Zacharias Forsman, rupesi sitten käyttämään kirjailijanimeä Yrjö Koskinen ja valitsi lopulta aatelisarvon saatuaan uudeksi viralliseksi nimekseen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen. Nimenvalinnan syvällisemmät perusteet eivät ole minulle tähän päivään asti valjenneet, mutta olisi sinänsä hauskaa aiheuttaa hämmennystä ottamalla nimeksi Ville Samuli Ville-Eloranta.

En minä näe mitään syytä vaihtaa sukunimeä, niin että tylsä vastaus on "Leino". Jos kuitenkin olisi pakko vaihtaa, niin tuntisin houkutusta vaihtaa takaisin siihen sukunimeen, jonka muuan esi-isä 1800-luvulla vaihtoi Leinoksi. Silloin minusta tulisi maan ainoa Lulli-Veräväinen.

 

Sanaiset kansiot

Gaudeamuksen julkaiseman teoksen kirjoittajat ovat toimittaja Ville Eloranta ja suomen kielen professori Jaakko Leino.