Hoiva vähenee, retoriikka paranee?

Marja Jylhä
Kirjoittaja on gerontologian professori ja Gerontologian tutkimuskeskuksen (GEREC) johtaja.

"Sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet ja kuntien palveluista vastaavat toimijat ovat vaikeuksissa: miten voi oikeuttaa palvelujen vähentämisen, kun tarpeen kasvua ei voi piilottaa? Vastaus on tuttu monelta muultakin politiikan alalta: Puhumalla! Retoriikalla!"

Alustus! Vanhana ihmisen on aina paras asua kotona. Vanhusten makuuttaminen laitoksissa on lopetettava. On kuunneltava vanhan omaa mielipidettä.

Mainioita periaatteita, eikö vain? Kukapa niitä vastustaisi.

Ja hyvin periaatteet toteutuvatkin. Neljä viidestä yli 75-vuotiaasta suomalaisesta asuu tavallisessa kodissa ilman mitään erityispalveluja. Mutta kun yhä useampi elää hyvin pitkän elämän, jossakin vaiheessa moni tarvitsee toisen ihmisen apua ja hoivaa. Ympärivuorokautinen hoiva on viime vuosina yhä selvemmin keskittynyt kaikkein vanhimmille ja elämän viimeisiin kuukausiin ja vuosiin (Forma ym. 2017.)

Nämä palvelut ovat julkisen talouden keskeinen säästökohde. Kataisen hallituksen rakennepoliittisen ohjelman seurauksena vanhuspalvelulakia muutettiin. Arvokkaan elämän takaaminen poistettiin ympärivuorokautisen hoidon perusteista ja palvelujen kattavuutta heikennettiin (Hallituksen esitys…2014). Tällä tavalla ”hidastettiin kuntien menojen kasvua” noin 114 miljoonalla eurolla vuodessa kuten oli päätetty.

Uusi lausunnoilla oleva "Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017-2019” hahmottelee nyt seuraavien kahden vuoden säästöpotentiaaliksi 33.5 miljoonaa euroa. Ympärivuorokautista hoitoa on vähennetty. Tehostetussa palveluasumisessa, vanhainkodissa tai terveyskeskuksen vuodeosaston pitkäaikaishoidossa oli yli 75-vuotiaista 10.3% vuonna 2010 ja 9.2 % vuonna 2015. Yli 85-vuotiaiden joukossa hoidon kattavuus oli 22.2 % vuonna 2010 ja 19.4% vuonna 2015. Yksi prosentti tässä ikäryhmässä tarkoittaa noin tuhatta neljääsataa ihmistä. Kotihoito, jota asiakirjoissa ja poliittisissa puheissa korostetaan, kasvoi vain puolisen prosenttia.

Samaan aikaan Suomi elää pitkäikäisyyden vallankumousta. Vanhuusikä pitenee ja hyvin vanhojen määrä kasvaa. Yli 90-vuotiaita on kolmannes enemmän kuin vuonna 2010 (SVT 2017). Näiden kaikkein vanhimpien toimintakyky ei kymmenen viime vuoden aikana ole parantunut (Jylhä ym 2013 ja Tervaskannot 90+ hankkeen julkaisemattomat tiedot) vaan avun tarvitsijoiden prosenttiosuus on pysynyt samana ja määrä kasvanut. Vanheneminen on yksilöllistä, mutta väestötasolla jokainen vanhuuden lisävuosi kasvattaa hoivan tarvetta. Hoivan tarpeen ja tarjolla olevien palveluiden kuilu näkyy tiedotusvälineissä melkein päivittäin: ”Kolme kertomusta iäkkäiden kohtaloista Tampereella"(Tamperelainen 18.1 2017), ”Omasta kodista on tullut isälleni eristysselli"(HS 2.4. 2017), ”Helsinki pallottelee sairaita vanhuksia”(HS 23.4.).

Sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet ja kuntien palveluista vastaavat toimijat ovat vaikeuksissa: miten voi oikeuttaa palvelujen vähentämisen, kun tarpeen kasvua ei voi piilottaa? Vastaus on tuttu monelta muultakin politiikan alalta: Puhumalla! Retoriikalla!

Tärkein iskulause vanhuspalvelukeskusteluissa on, että vanhan on aina paras asua kotona. Väite on vahva ja vastaan panematon. Sitä toisteltiin myös vanhuspalvelulain muutosta valmistelleessa eduskuntakeskustelussa. Koti on oma, siellä elämä on turvallista, lämmintä, riippumatonta. Sen saamiseksi on säästetty ja taisteltu. Vain vangit ja kodittomat eivät asu kotona. Jokainenhan haluaa asua kotona, annetaan siis tämä oikeus vanhallekin eikä viedä häntä pahaan hoitopaikkaan!

Vanhuuden asumisesta puhuttaessa ”koti”-sana taipuu kahteen tarkoitukseen. Useimmiten se on ihmisen oma tavallinen asunto, jossa hänen siis tulisi asua ja jota rakkaana kotinaan pitää vielä sittenkin, kun on yksinäisyydestä kauhuissaan, kun ei tunnista asuntoa kodikseen, ei kykene siellä liikkumaan, eikä osaa hakea keittiöstä ruokaa eikä hanasta vettä (Jylhä 2015). Sellainen näkymä, että uuden kodin voisi perustaa vanhainkotiin tai palvelutaloon, ei kuulu näihin keskusteluihin. Toinen ”koti”-sanan käyttötarkoitus viittaa tehostettuun palveluasumiseen silloin, kun halutaan tehdä eroa ”kokonaispalvelua” antavaan vanhainkotiin ja muistuttaa, mitkä kaikki asiat palveluasumisessa kuuluvat asukkaan itsensä maksettaviksi ja vastuulle.

Jokainen ymmärtää myös, että vanhusten ”makuuttaminen laitoksessa” on paha asia. ”Makuuttaminen” on paha, koska tutkimukset todellakin kertovat, että vanhat toimintakyky heikkenee vuodelevossa hyvin nopeasti. ”Laitos” on paha sana sekin. Tämän retoriikan osumatarkkuus kuitenkin heikkenee nopeasti. Terveyskeskuksen vuodeosastolla on reilusti harvempi kuin yksi sadasta yli 85-vuotiaasta (Laatusuositus…, ks myös Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja 2016). Osa on hoidossa lääketieteellistä hoitoa vaativien ongelmien takia, mutta heistäkin monet päivisin jalkeilla television ja lehtien ääressä. Toisaalta, kukaan ei taida tietää, kuinka suuri osa huonokuntoisista yksin kotona asuvista vanhoista viettää päivänsä enimmäkseen makuuasennossa.

Vanhan ihmisen oman tahdon huomioon ottaminen on moneen käyttöön taipuva periaate, jota jokainen, periaatteessa, tahtoo kunnioittaa. Voi sillä yrittää kuroa umpeen myös hoidon suuren tarpeen ja niukan saatavuuden kuilua. Heini Lehväslaiho kertoi Helsingin Sanomissa 23.4. sydänsairautta, aivokasvainta, keuhkosyöpää, murtunutta lonkkaa ja kääreitä vaativaa jalkaongelmaa potevasta yli 90-vuotiaasta lähisukulaisestaan, joka toistuvasti kaatuu kotona, on kiertänyt useissa sairaaloissa ja toistuvasti kotiutetaan, koska ”kotona on paras”. Helsingin sairaala- ,kuntoutus- ja hoivapalveluiden osastopäällikkö Arja Peiponen toteaa Iltalehdessä 24.4. ,että tapausta selvitellään, mutta ”omaisen kertomasta ei selviä, oliko vanhus kotihoidossa omasta tahdostaan”. Iltalehden perusteella ei voi kaikkea tietää, mutta ei ole harvinaista, että kotona pärjäämättömän ihmisen kotona asumista perustellaan hänen omalla tahdollaan. Silloin, kun vanhuksen oma tahto on päästä ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan, se ei toimi ollenkaan yhtä hyvin.

Kotona asumisen ihanuudesta, laitoksessa makuuttamisen tuhoisuudesta ja vanhuksen oman tahdon kuulemisen tärkeydestä puhuvat ovat tietenkin usein (vaikka eivät aina) vilpittömällä asialla, puhuvat sitä mihin uskovat. Se ei kuitenkaan muuta tämän retoriikan todellista funktiota, joka on palvelun tarpeen kieltäminen. On poliittisesti liian ikävää sanoa, että näemme teidän tarvitsevan hoitopaikan, mutta poliittisten linjaustemme vuoksi ette sitä saa. On mukavampaa kertoa, että itse asiassa te tai äitinne ette tätä hoitopaikkaa oikeastaan tarvitse. Tällä tavalla toteutetaan nykyistä vanhuspalvelupolitiikkaa.

Lähteet:

Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain muuttamisesta.

Forma L, Aaltonen M, Pulkki J, Raitanen J, Rissanen P ja Jylhä M. Long-term care is increasingly concentrated in the last years of life: a change from 2000-2011. European Journal of Public Health 1-5, 2017

Jylhä M. Vanhuus pitenee – hoiva vähenee? Talous ja Yhteiskunta:40-45, 2015

Jylhä M, Enroth L and Luukkaala T. Trends of functioning and health in nonagenarians- the Vitality 90+ Study. In Robine JM, Jagger C, Crimmins E. Annual Review of Gerontology and Geriatrics, vol 33, 2013 ”Healthy Longevity”. Springer Publishing Company, pp- 313-332

Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017-2019, Ladattu 9.5. 2015

Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja 2016.

SVT. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne [verkkojulkaisu]. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 10.5.2017].