Laiskat vikisijät vai rakenteiden uhrit? Työttömät diskurssien puristuksessa

Juuso Koponen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa.

"Yhteiskuntatieteellisesti ymmärrettynä työttömyys on kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvä rakenteellinen ominaisuus. Julkisessa keskustelussa katse kohdistuu yhteiskunnan rakenteiden sijasta yksilöön ja hänen moraaliinsa. Ihanteeksi nousevat itsensä riippumattomiksi käsittävät yksilöt, jotka pyrkivät maksimoimaan omaa työmarkkina-arvoaan."

Alustus! Uuskonservatiiviset kommentaattorit saavat helposti suunvuoron julkisessa keskustelussa. Heillä ei ole tapana käsitellä työttömiä tai muita huono-osaisia silkkihansikkain.

Esimerkiksi tv-julkkis ja kiinteistönvälittäjä Jethro Rostedtin ja Hesburger-pikaruokaketjun perustajana tunnetun Heikki Salmelan kaltaiset kommentaattorit kertovat mielellään, millaisia työttömät todella ovat ja mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa ja yhteiskuntapolitiikkaa tulisi viedä.

Toisinaan mediassa leimataan työttömien poliittiset vaatimukset pelkäksi vikinäksi. Työttömät kuvataan usein laiskoina ja aloitekyvyttöminä reppanoita, jotka eivät oikein kykene tarttumaan itseään niskasta kiinni. Tällainen puhe ei pyrikään luomaan kuvaa todellisuudesta. Se on osa uuskonservatiivista kertomusta, jossa työttömiin yhdistetyt negatiiviset määreet helpottavat oikeuttamaan työttömien aseman heikentämistä. Elinkeinoelämän vaikuttajien mielipiteille annettu painoarvo kertoo samalla myös taloudellisten arvojen ensisijaisuudesta julkisessa keskustelussa.

Uuskonservatiivisen kertomuksen hegemonia tarkoittaa samalla sitä, että vaihtoehtoinen rakenteellinen näkökulma ei vastaavalla tavalla saa näkyvyyttä julkisessa keskustelussa. Vaihtoehtoinen rakenteellinen näkökulma katsoo, että työttömyys on järjestelmälle ominainen rakenteellinen piirre, ja työttömät puolestaan ovat työmarkkinoiden ja kapitalismin moitteettoman toiminnan mahdollistavina sijaiskärsijöinä. Kapitalistinen talousjärjestelmä edellyttää ja ylläpitää työttömyyttä, mutta vallitsevan diskurssin tasolla työtön joutuu ikään kuin järjestelmän syntipukiksi.

Koventunut keskustelu

Viime vuosikymmeninä yhteiskuntapoliittinen keskustelu on muuttunut entistä oikeistolaisemmaksi. Samalla köyhistä ja työttömistä puhuttaessa äänenpainot ovat koventuneet. Yhdysvaltalainen sosiologi Herbert J. Gans (1995) kirjoitti vuosikymmentä sitten puhunut köyhiä ja huono-osaisia vastaan käytävästä diskursiivisesta sodasta. Myös Suomessa on vahvistunut uuskonservatiivinen ilmapiiri. Raija Julkunen (2004: 238-239) on pannut merkille moraalitaloudellisessa diskurssissa tapahtuneen muutoksen. Uudessa diskurssissa painotetaan yksilön vastuuta omasta elämästään sekä aktiivisuutta yhä kilpailullisemmiksi käyvillä työmarkkinoilla. Samalla kysymykset ihmisen sosiaalisista oikeuksista ja yhteiskunnan kollektiivisesta vastuusta ovat jääneet taka-alalle.

Yhteiskuntatieteellisesti ymmärrettynä työttömyys on kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvä rakenteellinen ominaisuus. Silti uusliberalistisen käänteen jälkeen työttömyyden selittäminen rakenteilla ja instituutioilla on käynyt Julkusen (2004: 239) mukaan jossain määrin vanhanaikaiseksi. Vaikka rakenteiden merkitystä painottava diskurssi ei olekaan täysin kadonnut, on hegemonisessa asemassa kuitenkin yksilön merkitystä korostava diskurssi. Julkisessa keskustelussa katse kohdistuu yhteiskunnan rakenteiden sijasta pikemminkin yksilöön ja hänen moraaliinsa. Yksilön on oltava yritteliäs ja kunnollinen. Ihanteeksi nousevat itsensä riippumattomiksi käsittävät yksilöt, jotka pyrkivät maksimoimaan omaa työmarkkina-arvoaan.

Samalla myös suhtautuminen hyvinvointivaltioon on muuttunut. Aiemmin sosiaalipolitiikkaa ja tulonsiirtoja oikeutettiin myös niiden aikaansaamaan talouskasvuun vetoamalla (esim. Kuusi 1962). Viimeaikaisissa keskusteluissa hyvinvointivaltio on nähty enemmän taloudellisena taakkana ja toisinaan myös moraalisen rappion lähteenä (Julkunen 2004: 240-242). Toisaalta puhe hyvinvointivaltion kriisistä ei ole erityisen uusi ilmiö, vaan aihe on herättänyt keskustelua Suomessakin jo 1970-luvulta lähtien (Rahikainen 1992: 78). Asian voi ymmärtää niinkin, että hyvinvointivaltion legitimaatioperustaa on yritetty kyseenalaistaa jo sen luomisesta asti. Modernin yhteiskunnan diskursiivinen kenttä on aina jossain määrin moniulotteinen ja ristiriitainen (Jokinen et al. 1999: 18–35; Fairclough 1997: 67).

Uuskonservatiivinen tarina ja työttömän rooli

Uuskonservatiivinen narratiivi nimeää yhteiskunnan ongelmaksi erityisesti liian anteliaaksi käyneen sosiaaliturvan, joka vie ihmisiltä halun työskennellä matalapalkkaisilla aloilla. Tähän kertomukseen ei mahdu kysymystä palkan oikeudenmukaisesta tasosta: miten perustella palkka, joka vastaa lähinnä lakisääteistä toimeentuloturvaminimiä? Kertomuksessa talous ja yksilön menestymisen motivointi syrjäyttävät moraalin. Ongelma ei ole palkkojen pienuus, vaan sosiaaliturvan liian hyvä taso. Samalla uuskonservatiivisessa diskurssissa sivuutetaan luonnonvoimaisena kehityksenä myös työelämän muutos ja mahdollinen huonontuminen (vrt. Julkunen 2004: 246; Siltala 2004: 397-401).

Uuskonservatiivinen ajattelu kiinnittyy taitavasti myös perinteisiin arvorakenteisiin. Suomalaista yhteiskuntaa on tutkimuksessa perinteisesti luonnehdittu hyvin työkeskeiseksi. Palkkatyö on vahva kulttuurinen normi (Kortteinen 1992). Suomalainen työetiikka on jopa ankarampaa kuin muissa pohjoismaissa (Julkunen 2004: 244). Palkkatyöideologian voimasta johtuen työttömyys ei kovin ongelmattomasti rakennu positiivisen identiteetin perustaksi. Kuten Pertti Honkanen (2007: 46–50) on todennut, työttömyys ei riitä identiteetin perustaksi, vaan suurin osa työttömistä haluaisi palkkatyön eli lakata olemasta työttömiä.

Työttömyyden negatiivisesta perusmerkityksestä seuraa, että pitkäaikaistyöttömien on vaikea organisoitua puolustamaan oikeuksiaan työttöminä. Vastassa on uuskonservatiivinen narratiivi, jossa työttömien vaatimukset oikeudenmukaisemmasta kohtelusta leimataan helposti valittamiseksi ja vikinäksi. Vaikka Suomen bruttokansantuote kasvaisi, ei huono-osaisilla ajatella olevan oikeutta osuuteen ”yhteisen kakun” kasvusta. Hehän eivät ole tehneet mitään sen eteen. Rakenteellisempi kuva tarjoaisi kuitenkin vastakkaisenkin selityksen. Koska kapitalistinen järjestelmän moitteettoman toiminnan kannalta tietynasteinen työttömyys on välttämätöntä, voisi – ideologisen arkijärjen vastaisesti, siis kriittisesti – hyvin ajatella, että työttömyys on kovaa työtä yhteisen kakun kasvun edellytysten luomiseksi. Työtöntä ei kuitenkaan nähdä tällaisena markkinoiden joustavuuden takuumiehenä. Sen sijaan hän on uuskonservatiivisen yhteiskuntakertomuksen syntipukki, joka uhrataan järjestelmän toimivuuden alttarilla ja joka saa tästä hyvästä vielä syyt kohtalostaan niskoilleen.

Palkkatyö ja ihmisarvo

Palkkatyön merkitystä korostavan diskurssin voimaa kuvaa myös, että se kykenee syrjäyttämään tieltään ihmisarvoon ja universaaleihin tarpeisiin liittyvät kysymykset (Julkunen 2004: 246). Nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan työ on aina sosiaaliturvaa parempi vaihtoehto. Tunnetun sanonnan mukaan työ on parasta sosiaaliturvaa. Ajatus on loogiselta rakenteeltaan vähän samankaltainen kuin jos selibaattia luonnehdittaisiin parhaaksi seksiksi. Reaalimaailmassa ihmisen ongelmaksi voi kuitenkin tulla palkkaköyhyys: työ ei elätä tekijäänsä, vaan työntekijä joutuu palkkatyöstään huolimatta turvautumaan sosiaaliturvaan tai hyväntekeväisyyteen (vrt. Honkanen 2007: 32-33). Myös sosiaaliturvan todellinen taso on niukempi kuin huoli ”sossupummeista” antaisi ymmärtää. Suomalainen viimesijainen sosiaaliturva ei ole erityisen antelias, vaan pikemminkin eurooppalaisessa vertailussa melko heikko. Suomi onkin saanut moitteita Euroopan neuvostolta sosiaaliturvan liian matalasta tasosta.

Tästä huolimatta Suomen julkisessa keskustelussa sosiaaliturvan tasoa pidetään usein liian korkeana ja siihen kohdistuvat leikkaukset nähdään aiheellisena. Myös media antaa helposti suunvuoron uuskonservatiivisille kommentaattoreille, joilla ei ole tapana käsitellä työttömiä tai muita huono-osaisia silkkihansikkain. Esimerkiksi Jethro Rostedtin ja Heikki Salmelan kaltaiset kommentaattorit kertovat mielellään, millaisia työttömät todella ovat ja mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa ja yhteiskuntapolitiikkaa tulisi viedä. Työttömien poliittiset vaatimukset sen sijaan pyritään leimaamaan pelkäksi vikinäksi.

Media antaa sanottavan heppoisuudesta huolimatta moralistisille kommentaattoreille palstatilaa kahdesta ilmeisestä syystä. Kaupallinen media asemoituu yleensä luontevasti tukemaan keskustaoikeistolaista maailmankuvaa (Fairclough 1997; Hall 1992). Myös sen ansaintalogiikka suosii moralistista lähestymistapaa, jonka ajatellaan tuottavan enemmän yleisöä kiinnostavaa uutismateriaalia kuin esimerkiksi varsinaisten yhteiskunnallisten syy-seuraussuhteiden kartoittaminen (vrt. Fairclough 1997).

Usein yksilötason moralisointiin liittyy myös vihjailu siitä, että "vikisijät" eivät omassa elämässään kykenisi tekemään mitään asioidensa parantamiseksi. Työttömät kuvataan usein laiskoina ja aloitekyvyttöminä. Näin vahvistetaan stereotypiaa työttömyydestä työttömän omana syynä – työttömät ovat reppanoita, jotka eivät oikein kykene tarttumaan toimeen. Tällainen puhe ei niinkään pyri kuvaamaan empiiristä todellisuutta, vaan pikemminkin kyse on artikulaatiosta, jossa kuvailun kohde pyritään tuottamaan osaksi yhteiskunnallista diskurssia juuri tietynlaisena (vrt. Fairclough 1997: 136–139). Työttömiin yhdistetyt negatiiviset määreet helpottavat oikeuttamaan työttömien aseman heikentämistä.

Reppanoiden lisäksi työttömiä kuvataan usein katkeroituneina valittajina, jotka keskittyvät lähinnä kitisemään esimerkiksi Internetin keskustelupalstoilla ja omissa Facebook-ryhmissään. Samalla uuskonservatiivisessa narratiivissa pitkäaikaistyöttömän poliittinen toiminta ja yksityinen arkielämä kiedotaan usein erikoislaatuiseen solmuun. Rivien välistä voi lukea että työttömien poliittiset vaatimukset ovat – nurinkurista kyllä – osoitus heidän saamattomuudestaan: sen sijaan että työttömät ottaisivat itseään niskasta kiinni, he keskittyvät valittamaan. Muodollisesti tällainen argumentti on kuitenkin asian vierestä puhumista (ignoratio elenchi): yksityinen elämänhallinta ja poliittinen toiminta ovat eri asioita.

Yksityisen elämänhallinnan epäily kuuluu työttömyyspuheeseen. Lehtien palstoilla voidaan esimerkiksi kauhistella työttömien syrjäytymistä tai huonoja, epäterveellisiä elämäntapavalintoja. Tällaiset kirjoitukset eivät kuitenkaan yleensä puutu siihen sosioekonomiseen rakenteeseen, jonka asettamissa rajoissa ihmiset valintojaan tekevät. Analyysi jää lopulta hyvin pinnalliseksi ja onton sentimentaaliseksi. Kyse on eräänlaisesta omahyväisestä paremmin tietämisestä, joka ei loppujen lopuksi tarjoa eväitä muuhun kuin huono-osaisten jatkuvaan syyllistämiseen.

Huolekkaalta kuulostava puhe työttömien syrjäytymisestä on myös kiinnostava osa uuskonservatismin kertomusta. Miksi juuri työttömien syrjäytymisestä ollaan niin huolissaan? Toisin kuin työttömistä, esimerkiksi eläkeläisistä ei yleensä puhuta syrjäytyneinä. Syrjäytymispuheen voikin pohjimmiltaan nähdä valtastrategiana, jolla oikeutetaan viranomaistoimia. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi – oman etunsa takia – työtön voidaan esimerkiksi määrätä ns. ”kuntouttavaan työtoimintaan”, siis tekemään työtä palkatta. Eläkeläisiin sovellettuna tällainen syrjäytymispuhe lähinnä velvoittaisi parantamaan eläkeläisten osallisuutta. Se taas olisi pikemminkin kuluerä kuin mahdollisuus tehdä voittoa tai aikaansaada säästöjä.

Työttömistä puhutaan mediassa ja viranomaistenkin taholta usein tavalla, joka mihin tahansa muuhun ihmisryhmään kohdistettuna olisi yksiselitteisesti vihapuhetta. On huolestuttavaa, jos julkista keskustelua dominoi puhetapa, jossa huono-osaisia syyllistetään tilanteestaan. Kun hyväosaisten ääni dominoi julkista keskustelua, huono-osaisten oma kokemus sivuutetaan helposti. Maan hiljaiset eivät saa ääntään kuuluviin. Terve yhteiskunnallinen keskustelu ei voi olla sellaista, jossa tiettyjen ihmisryhmien vaatimukset leimataan vikinäksi.

Kirjallisuus:

Fairclough, Norman. 1997. Miten media puhuu. Vastapaino: Tampere.

Gans, Herbert J. 1995. The War Against The Poor. Basic Books: New York.

Hall, Stuart. 1992. Kulttuurin ja politiikan murroksia. Vastapaino: Tampere.

Honkanen, Pertti. 2007. Työttömyys ja arvoteoria – Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopisto: Turku.

Jokinen, Arja & Kirsi Juhila & Eero Suoninen. 1999. Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino: Tampere.

Julkunen, Raija. 2004. Suunnanmuutoksen moraalitalous. Teoksessa Moraalitalous. Toim.Ilkka Kauppinen. Vastapaino: Tampere.

Kortteinen, Matti. 1992. Kunnian kenttä – suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hanki ja jää. Hämeenlinna.

Kuusi, Pekka. 1962. 60-luvun sosiaalipolitiikka. WSOY: Porvoo.

Rahikainen, Marjatta. 1992. Kerjäläispolitiikasta sosiaalivaltioon. Teoksessa Suuri muutos – suomalaisen yhteiskunnan kehityspiirteitä. Toim. Marjatta Rahikainen. Helsingin yliopisto.

Siltala, Juha. 2004. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otava: Helsinki.