Taantumasta huolimatta suomalaisen työelämän laatu on säilynyt hyvänä

Pasi Pyöriä
Kirjoittaja on sosiologian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

"Sotien jälkeisinä vuosina työsuhteet satamissa olivat usein päivän mittaisia. 1960-luvulla metalli- ja telakkateollisuudessa toimi ”reppufirmoiksi” kutsuttuja vuokratyövoimaa välittäviä yrityksiä. Myös työttömien pakkotyöllistäminen, kansankielellä niin sanottu ”lapiolinja”, oli tavallinen toisen maailmansodan jälkeen. Edeltäviltä vuosikymmeniltä onkin vaikeaa osoittaa aikaa, jona kaikilla työntekijöillä olisi ollut toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet. On hätiköityä väittää, että pätkätyöt olisivat leimallisesti nykyajan ilmiö."

Alustus! Työelämän huonontuminen ja epävarmuuden kasvu hallitsevat nykypäivän keskustelua työstä. Työelämässä on aina riittänyt epävarmuutta, mutta monia ilmiöitä liioitellaan. Suurimmalla osalla ihmisistä menee työelämässä hyvin. Eriarvoistaviin tekijöihin, kuten esimerkiksi syrjintään ja kiusaamiseen työpaikoilla sekä nuorten ja yksinyrittäjien tilanteeseen, tulee kuitenkin kiinnittää huomiota.

Työn pirstaloituminen lyhyiksi pätkiksi, yt-neuvottelut ja pitkien työsuhteiden katoaminen kuvastavat julkista keskustelua työelämän muutoksesta. Esimerkiksi Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ilmaisi taannoin vaikutusvaltaisen poliitikon arvovallalla olevansa erityisen huolissaan keskiluokkaisen työn tulevaisuudesta. Orpo vetosi kuulijoihinsa linjapuheessaan 12.6.2016 seuraavasti: ”Menetänkö työpaikkani? Riittääkö osaamiseni? Jäänkö kehityksestä jälkeen? Kuka minusta huolehtii? Jos 2030-luvulle mennessä nykyisistä työtehtävistä 30 prosenttia lakkaa automaation vuoksi. Se aiheuttaa pelkoja.”

Tulevaisuudesta emme koskaan tiedä, mutta ainakaan toistaiseksi tilastot eivät tue väitteitä, joiden mukaan pitkät työsuhteet olisivat historiaa: keskimääräisen työsuhteen pituus ja työurien vakaus ovat kasvaneet viime vuosikymmenten aikana. Vastoin oletuksia työmarkkinat eivät näyttäydy erityisen hauraina niille, jotka ovat työpaikkansa säilyttäneet. Korkea koulutus kannattaa edelleen niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin.

Suomessa keskustelu pätkätöistä ja työelämän epävarmuudesta yleistyi 1990-luvun laman seurauksena. Tuolloin pätkätyöt yleistyivät, mutta niiden osuus kääntyi laskuun 2000-luvulle tultaessa – tätä harvemmin muistetaan. Harvoin muistetaan myös, että pätkätöitä on tehty aina. Esimerkiksi sotien jälkeisinä vuosina työsuhteet satamissa olivat usein päivän mittaisia. 1960-luvulla metalli- ja telakkateollisuudessa toimi ”reppufirmoiksi” kutsuttuja vuokratyövoimaa välittäviä yrityksiä. Myös työttömien pakkotyöllistäminen, kansankielellä niin sanottu ”lapiolinja”, oli tavallista toisen maailmansodan jälkeen.

Edeltäviltä vuosikymmeniltä onkin vaikeaa osoittaa aikaa, jona kaikilla työntekijöillä olisi ollut toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet. On hätiköityä väittää, että pätkätyöt olisivat leimallisesti nykyajan ilmiö.

Mistä käsitys pätkätöiden muuttumisesta normaaliksi johtuu? Epätyypilliset työsuhteet nousivat julkiseen keskusteluun 1990-luvun loppupuolella, jolloin pätkätyöt yleistyivät nopeasti. Vaikka määräaikaisten työsuhteiden osuus kääntyi vuosituhannen vaihteessa laskuun, käsitys pätkätöiden muuttumisesta uudeksi normiksi jäi elämään niin työmarkkinajärjestöjen kuin mediankin agendalla.

Pätkätyön merkitys yksilölle vaihtelee sen mukaan, onko kyse vapaaehtoisesta vai vastentahtoisesta valinnasta, millä alalla hän työskentelee ja minkälaisessa elämäntilanteessa hän tekee pätkätöitä. Ongelmaksi määräaikaisuus muodostuu etenkin silloin, kun se pitkittyy ja haittaa esimerkiksi perheen perustamista. Työsuhdetyypin nostaminen työelämän laadun ja hyvinvoinnin keskeiseksi määrittäjäksi on kuitenkin ongelmallista, koska määräaikaisuus ei yksiselitteisesti merkitse huono-osaisuutta. Pekka Virtanen, Antti Saloniemi ja Jouko Nätti kirjoittavat Työelämän myytit ja todellisuus -teoksessa, että pätkätyöläisten työterveys on kutakuinkin yhtä hyvä kuin vakituisilla palkansaajilla. Suomalainen työmarkkinamalli ilmeisesti toimii puskurina, joka suojaa määräaikaisissa työsuhteissa työskenteleviä, Virtanen kollegoineen päättelevät.

Suomalaisen työelämän korkean laadun taustalla on palkansaajien hyvä koulutus, toimiva työmarkkinoiden sääntely sekä luottamukseen ja yhdessä sopimiseen perustuva kulttuuri. Tästä johtuen Suomessa on vähemmän työtaisteluita kuin teollistuneissa maissa keskimäärin. Suomalaisten lakkoherkkyyttä tutkinut Tapio Bergholm korostaa, että aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna 2000-luvun työtaisteluiden määrä on jäänyt pysyvästi matalammalle tasolle, vaikka taloussuhdanteet ovat vaihdelleet. Eri alojen palkkakehitys on yhtenäistynyt, palkkaliukumat ovat supistuneet ja työrauha on parantunut. Paikalliset kiistat ratkeavat aiempaa useammin neuvottelupöydässä ilman työtaistelun uhkaa tai villejä lakkoja.

Työelämässä riittää silti parannettavaa. Työn ja perheen yhteensovittamista tutkineet Mia Tammelin ja Armi Mustosmäki huomauttavat, että monet yhteiskunnalliset muutokset ovat lisänneet työssä ja kodissa vietetyn ajan määrittelyn ja rajaamisen tarvetta. Erityisesti naiset kokevat työn henkisen rasittavuuden ja kiireen lisääntyneen. Suomalaiset naispalkansaajat ovatkin Euroopassa kärkisijoilla työn kiireisyyden kokemuksissa. Työn kiireisyys ja vaativuus näkyvät esimerkiksi töiden jatkamisena kotona palkattomana ylityönä.

Tammelinin ja Mustosmäen mukaan työn ja vapaa-ajan rajaamisen lisääntynyttä tarvetta ja aikapulan kokemuksia selittää perhekeskeisyyden nousu. Perhe-elämään ja vanhemmuuteen kohdistuu aiempaa enemmän odotuksia ja paineita: lasten kanssa vietetystä ajasta ja pienten lasten kotihoidosta on muodostunut keskeinen kriteeri hyvälle vanhemmuudelle. Kun tämä yhdistyy työelämän vaatimuksiin, ei ole ihme, että syntyy kokemus riittämättömyydestä.

Työpaikoilla myös esiintyy syrjimistä, työttömiä on liikaa ja monet yksinyrittäjät kärsivät toimeentuloon liittyvästä epävarmuudesta. Huolestuttavaa on sekin, että yhä useampi palkansaaja pelkää työttömäksi jäämistä, vaikka oma työpaikka ei välittömässä vaarassa olisikaan. Tästä kaikesta huolimatta on yllättävää, että enemmistö palkansaajista kuten yrittäjistäkin voi hyvin ja on tyytyväisiä työhönsä, vaikka Suomi on kärvistellyt jo pitkään hitaan talouskasvun aikaa. Tilastojen valossa on jopa yllättävää havaita, että työelämän laadussa ei ole tapahtunut mitään suuria kielteisiä muutoksia 1980-lukuun verrattuna. Suomi on edelleen muiden Pohjoismaiden ohella Euroopan kärkeä monilla työelämän laatua koskevilla mittareilla tarkasteltuna.

Oma kysymyksensä on, tavoittavatko tilastot kaikkia työelämän epäkohtia. Työpaikkatasolla ongelmat nähdään tilastonikkareiden tuottamia keskiarvoja ja tunnuslukuja tarkemmin. Eriarvoistaviin ilmiöihin pitäisikin puuttua työpaikkojen arjessa, mihin jokainen työelämässä oleva voi itse omalla käyttäytymisellään ja asenteillaan vaikuttaa. Politiikan ja lainsäädännön tasolla pitäisi helpottaa nuorten pääsyä työelämään, puuttua yksinyrittäjien ja pätkätyöläisten ongelmiin ja ehkäistä työhön liittyvää syrjintää. Tarvitsisimme esimerkiksi nykyistä enemmän oppisopimustyöpaikkoja auttamaan niitä nuoria, joilla ei ole ammatillista tutkintoa; koulutuksen puutteen kun tiedetään olevan yksi suurimmista työttömyysriskeistä.

Myös yksinyrittäjien asemaa tulisi parantaa niin, ettei yrittäminen olisi kenellekään liian suuri sosiaalinen riski eikä yrittäminen kuormittaisi liikaa. Yksinyrittäjien tilanteesta tiedämme, että heillä on pitkistä työpäivistä huolimatta huomattavasti suurempi pienituloisuusriski kuin palkansaajilla. Ennen kaikkea tarvitsisimme nykyistä parempaa ja ehyempää sosiaaliturvaa niille, joiden ansiot koostuvat pienistä paloista tai ansiotulojen ja työttömyysturvan vuorottelusta. Nykymuotoinen sosiaali- ja työttömyysturva ei tähän riitä.

Lähteet:

Eurofound (2016) Sixth European Working Conditions Survey – Overview Report. Luxembourg: Publications Office of the European Union.

Pyöriä, Pasi (toim.) (2017) Työelämän myytit ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus.

Sutela, Hanna & Lehto, Anna-Maija (2014) Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus.