Miltä tuntuisi jos? Virtuaalimatka pommien runtelemaan Helsinkiin

Maria Laakso
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen kirjallisuuden yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

“Virtuaalimatka tuhoutuneeseen Helsinkiin nojautuu kuvastossaan mediasotien ja -katastrofien lisäksi myös fiktioon, erityisesti elokuvasta tuttuun aihelmaan: kaupungin tuhoutumiseen.”

Alustus! Kaikki suomalaiset tunnistavat Kolmen sepän patsaan, yhden Helsingin keskeisistä maamerkeistä. Patsaan ympärille levittäytyvä kaupunkimiljöö, kolmen sepän aukio, on yhtä lailla lähes jokaiselle pääkaupungissa vierailleelle kansalaiselle tuttu. Patsaan taustalla seisovat vanha ylioppilastalo, Tallebergin liiketalo sekä tietenkin urbaanin shoppailijan mekka: Stockmannin tavaratalo. Aukio on suosittu kohtaamispaikka ja väkeä kuhisee paikalla viikonpäivään katsomatta. Mutta mitä jos kotoinen Helsinkimme olisikin käynyt läpi samanlaisen pommituksen kuin Aleppo? Miltä tuntuisi nähdä tuhoutunut Helsinki?

Verkossa voi kokea virtuaalimatkan pommitusten runtelemaan Helsinkiin. Virtuaalikokemuksen on tuottanut Ylen Kioski-ohjelma yhteistyössä helsinkiläisen Teatime Researchin kanssa. Kokemus on hätkähdyttävä. Yhtäkkiä tuttu elämää kuhiseva miljöö onkin pölyinen ja autio. Katuja peittää pommien raatelemien rakennusten hujan hajan kasautunut materiaali. Romahtaneen rakennuksen seinän alaosassa törröttää irvokkaalla tavalla tuttu Suomalaisen kirjakaupan mainostaulu, jonka kirkuvat värit ovat lian haalistamat. Taivaanrannasta nousee kaupungin laajamittaisesta tuhosta kieliviä savupatsaita. Felix Nylundin pronssisepät jakavat takomistaan keskellä autiota maisemaa, mutta patsaskin on vajaa – yhdestä takojasta on jäljellä vain jalat.

Virtuaaliteoksessa häiritsevää on kuvatun maiseman tuttuus ja samalla vieraus. Kuvat pommitusten runtelemista suomalaisista kaupungeista ovat toki monelle tuttuja toisen maailmansodan ajalta ja monille vanhemmille sukupolville pommitukset ovat jopa itse koettua arkitodellisuutta. Silti urbaani Helsinki täydellisen tuhon jälkeen tuntuu kuvana vieraalta ja väärältä: jokin on sijoiltaan, jokin ei sovi kuvaan. Kuva itsessään on tunnistettava jokapäiväisestä uutisvirrasta, joka tarjoaa meille välähdyksiä silmittömästä tuhosta ja mittaamattomasta inhimillisestä kärsimyksestä. Mutta että Helsinki, meidän Helsinkimme!

Seuraavassa tarkastelen lyhyesti Ylen tuottaman virtuaalimaailman tunnerakennetta suhteessa sitä ympäröiviin kulttuurisiin konteksteihin. Tunnerakenteen käsite on peräisin Raymond Williamsilta, jonka mukaan kirjallisuus kykenee tarkastelemaan isojen ryhmien kokemusmaailmoihin liittyviä tunteita. Tunnerakenne tarkoittaa tässä kulttuurisen kokemuksen rakennetta, jonka jokin yhteisö tiettynä aikana voi jakaa. (Williams 1988; Helle & Hollsten 2016, 13.)

Tuhon kuvaston historiallinen tuttuus

Ylen virtuaalielämys (joka on saatavilla myös videomuodossa) nojaa jokaisen aikalaiskatsojan tunnistamaan mediakuvastoon erityisesti meneillään olevasta Syyrian sodasta. Tämän yhteyden teos esittää katsojalleen varsin eksplisiittisesti kuvan täyttävällä tekstillä ”What if Helsinki was the city of Aleppo in Syria and you have been there?” Videon tunnerakenne rakentuu tämän lukijan havaittavaksi tarkoitetun samankaltaisuuden varaan. Lukija on pakotettu vertailuun eli tuottamaan mielessään analogisen suhteen länsimaisen modernin kaupungin ja sodan runteleman Aleppon välille. Näin teos kutsuu katsojaansa eräänlaiseen mitä jos-leikkiin, jonka emotionaalinen samaistuttavuus rakentuu mediakuvaston yllättävän muuntelun varaan. Syntyvä virtuaalimaailma on ristiinvalotus kahdesta keskenään varsin erilaisesta kaupungista.

Tekstin aktivoima vertailurakenne on läpikotaisin voimakkaan emotionaalinen, mutta kiinnostavalla tavalla samanaikaisesti älyllinen. Katsojalle tarjoillaan positiota, jossa kuvattu Helsinki järkyttää, mutta samalla epätodellinen virtuaalimaisema kutsuu vastaanottajaa erittelemään teoksen aineksia ja niiden historiallisia, kulttuurisia ja maantieteellisiä konteksteja.

Hätkähdyttävän virtuaalielämyksen hyödyntämällä mediakuvastolla on tietenkin vielä paljon Syyrian sotaa vanhemmat juurensa. Itseasiassa sotien synnyttämä kauhukuvasto tuhoutuneista kaupungeista ja miljöistä on syvällä länsimaisen ihmisen kulttuurisessa muistissa, erityisesti liikkuvan kuvan eli television kautta.

Yhdysvaltain käymää Vietnamin sotaa pidetään yhtenä ensimmäisenä laajamittaisena mediasotana, puhutaan jopa televisiosodasta. Tällä ei suinkaan tarkoiteta tapahtumien fiktiivisyyttä, vaan sodan todellisuuden entistä välittömämpää siirtymistä koteihin ja katsojien verkkokalvoille kaikkialla läntisessä maailmassa. Vaikka televisiovastaanottimet saapuivat Yhdysvalloissa koteihin jo 1950-luvulla, vasta myöhemmin 60-luvulle tultaessa ja Vietnamin sodan käydessä kuumimmillaan, kehittynyt televisiotekniikka mahdollisti kuvauksen paikan päältä tapahtumien keskipisteestä (Cumings 1992, 86). Lisäksi kuvaustekniikka tarvitsi teknisesti valmiin yleisön: länsimaisissa olohuoneissa yleistynyt televisiovastaanotin toi sodan kauhut kotisohville. Televisioyhtiöt kilpailivat sotakuvaa janoavan yleisön huomiosta ja uudenlaista mediaympäristöä eivät vielä rajoittaneet sensuuri tai käsitykset sallitusta aineksesta. Yli kymmenen miljoonaa yhdysvaltalaiskatsojaa seurasi sohvillaan sodan dramaturgista huipennusta vuonna 1968, jolloin kommunistisissit hyökkäsivät Yhdysvaltain lähetystöön Saigonissa.

Sittemmin sotien tai terrori-iskujen aiheuttaman tuhon kuvastot ovat käyneet länsimaiselle ihmiselle yhä tutummiksi. Persianlahden sota oli vielä Vietnamin sotaa voimakkaammin CNN-sota (ks. Lehtonen 2001, 34) ja sittemmin televisiokuva sodan keskeltä on arkipäiväistynyt. Syyrian sodan näyt ovat meille jokapäiväisiä, samoin mediaympäristömme on täynnä kuvia erilaisista konflikteista ja kärsimysnäytelmistä muilla sota-alueilla. Syyskuun yhdennentoista iskut Yhdysvalloissa vuonna 2001 toivat kaksoistornien tuhonkuvat reaaliaikaisesti vastaanottimiin kautta maan ja sittemmin erilaiset uutiskuvat tuhoutuvista miljöistä ympäri maailman ovat saavuttaneet mediayleisönsä alati nopeammin.

Television välittämä elävä kuva Vietnamin sotatantereilta ja sodan tuhoamista kaupungeista merkitsi aikanaan uudenlaista läpinäkyvyyttä sodan esittämiseen. Vaikka kamerakin on toki välittäjä, joka mahdollistaa monenlaisen todellisuuden manipuloinnin, on elävän kuvan todistusvoima ja autenttisuuden tuntu kuitenkin suurempi kuin perinteisen tekstuaalisen sotareportaasin. Merkkiluonteeltaan uutiskuvaa voidaan pitää indeksisenä: merkkinä siitä, että jotakin on tapahtunut (Lehtonen 2001, 64). Autenttisuuden tunteessa piilee myös audiovisuaalisen sotakuvauksen subversiivinen eli kumouksellinen potentia. Vietnamin sota synnytti laajamittaisen protestiliikkeen osin juuri televisionäkyvyyden seurauksena. (Vrt. Cumings 1992, 84).

Ylen teettämässä virtuaalitodellisuudessa ei ole kyse läpinäkyvyydestä tai autenttisuudesta. Teos paljastetaan saatetekstissä virtuaalitodellisuudeksi ja katsojan oletetaan myös tunnistavan kuvatun miljöön ei-referentiaalisuus: Helsinki ei näytä tältä. Kuitenkin teoksen pyrkimykset tunnereaktion synnyttämisessä katsojassa rakentuvat paradoksisesti autenttisuuden illuusion varaan. Teos pyrkii toisintamaan kuvaamansa miljöön mahdollisimman pikkutarkasti, jokaisen reaalitodellisuuden yksityiskohdan uskollisesti toisintaen. Samoin tuhon kuvaus on varsin uskottavasti toteutettu. Tältä Helsinki todella voisi näyttää Aleppon kokeman tuhon jälkeen. Autenttisuus-vaikutelmastaan huolimatta teos on kuitenkin korosteisesti fiktiota. Ja myös virtuaalitodellisuuden fiktiivisyys tuottaa tekstiin kiinnostavia tunnerakenteita.

Kaupunkiapokalypsi ja fiktiivinen tuhon kuvaus

Virtuaalimatka tuhoutuneeseen Helsinkiin nojautuu kuvastossaan mediasotien ja -katastrofien lisäksi myös fiktioon, erityisesti elokuvasta tuttuun aihelmaan: kaupungin tuhoutumiseen. Tällaisia kaupunkien tuhokuvauksia esiintyy runsaasti katastrofielokuvassa. Jokainen viimeisinä vuosikymmeninä tehtyä elokuvaa seurannut on mitä luultavimmin altistunut useillekin tuhokuville, joissa kaupungit tai muut merkittävät ja tunnistettavat miljööt tuhoutuvat lähes tunnistamattomiksi. Esimerkiksi Roland Emmerichin ohjaamassa The Day After Tomorrow (2004) vyöryttää katsojansa silmien eteen kuvan ilmastonmuutoksen äkisti jäädyttämästä New Yorkista. Saman tekijän ohjaamassa The Independence Dayssa (1996) Los Angeles raunioituu vihamielisten avaruusolioiden hyökkäyksessä. Robert Leen Absolute Zero (2006) kuvaa puolestaan ilmastokatastrofin tuhoja Floridassa.

Tämänkaltaisia tuhonkuvia on nähty runsaasti toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa, erityisesti niin sanotuissa kaupunkiapokalypseissa (ks. Davis 1998; Page 2008). Myös Ylen teettämä virtuaalimaailma voidaan hyvin asettaa osaksi näitä apokalyptisia tai postapokalyptisia visioita. Osa videon herättämästä vierauden ja tuttuuden välisestä ambivalenssista, eli sen hallitsevasta tunnerakenteesta, syntyykin videon kulttuurisesta tunnistettavuudesta vasten näitä fiktion kehyksiä. Virtuaali-Helsinki pyrkii todenkaltaisuuteen, mutta tuntuu elokuvalta. Virtuaalimaailma tietenkin onkin lähtökohtaisen fiktiivinen, mutta samankaltaiseen problematiikkaan törmättiin esimerkiksi syyskuun yhdennentoista kohdalla, jolloin monista terrori-iskua todistaneista tapahtunutta oli vaikea uskoa, sillä se tuntui elokuvalta (vrt. Lehtonen 2001, 28).

Miljöön tuttuus ja tunnistettavuus on tietenkin jo katastrofielokuvien itsensä hyödyntämä tunnerakenteeseen liittyvä tehokeino: tuhon emotionaalinen samaistuttavuus ja sitä kautta vaikuttavuus on suurin silloin, kun kyseessä on katsojan tunnistama miljöö. Miljöön tunnistettavuus vaatii kaupungin metonyymisesti tiivistäviä merkkejä: pilvenpiirtäjiä, siltoja, torneja ynnä muuta sellaista, ainesta joka tekee kaupungista ainutlaatuisen kaikkien kaupunkien joukossa (vrt. Lehtonen 2001, 73). Ylen virtuaalimaailmassa tällainen Helsingin metonymia on kuvatun maailman keskipisteenä toimiva kolmensepän patsas. Patsas tekee miljööstä tunnistettavan ja samaistuttavan.

Kuvat tuhoutuneista kaupungeista ovat meille tuttua fiktion käyttöainesta ja tunnistamme erityisesti elokuvasta tutun tuhon troopin. Tämä tunnistettu fiktiivinen ulottuvuus on väistämättä osa Ylen virtuaalimaailman tunnerakennetta. Fiktion laahus tuo virtuaalitodellisuuteen mukanaan myös kiinnostavia temaattisia ulottuvuuksia. Kaupunkiapokalypsilla on nimittäin takanaan voimakas kirjallinen traditio, johon liittyy myös moraalisia kysymyksiä.

Erityisesti Raamattua voidaan pitää länsimaisten kaupunkiapokalypsien keskeisimpänä pohjatekstinä. Baabelin tornin tuhoutuminen sekä Sodoman ja Gomorran kaupungin hävittäminen ovat keskeisiä intertekstejä myöhemmille kaupunkiapokalypseille. Tämä genren raamatullinen traditio kytkeytyy ajatukseen suurista kaupungista dekadenssin näyttämöinä: tuho on aina rangaistus ihmisen huikentelevaisuudesta tai turmiollisesta elämästä. Kaupunkiapokalypsi on siis usein tunnerakenteeltaan moralistinen ja myös nostalginen modernin elämän kritiikki (Kaes 2010, 18–19).

Ylen tuottama postapokalyptinen visio ei ole kertomuksena kovinkaan rikas. Katsoja näkee hetken verran Helsingin nykyisenkaltaisena, sitten pommitusten tuhoamana. Tapahtumien välinen kausaliteetti on heikko, joskin kahden kuvatun asiantilan välinen ajallinen etäisyys on selvä ja täyttää näin kertomuksen minimivaatimukset. Tämän enempää tietoa tapahtumien syistä ja seurauksista virtuaalimaailma ei meille kuitenkaan tarjoa. Mahdolliset merkitykset tapahtuneen syistä, seurauksista ja mahdollisesta moraalisesta oikeutuksesta jäävät katsojan mielikuvituksen varaan, joskin kytkös kaupunkiapokalypsin lajiin voi tuottaa edellä kuvatun kaltaisia assosiaatioita. Virtuaalimaailmassa ei myöskään ole yhtään ihmistä eikä näin ollen inhimillistä samaistuttavuutta tuottavaa agenttia. Katsojan on tarkoitus kuvitella itsensä kuvatun fiktiivisen maailman kokijaksi.

Tekstin tunnerakenteen kannalta on sen sijaan varsin kiinnostavaa, että Ylen Kioski-ohjelma on tuottanut virtuaalimaailmansa oheen eräänlaisen reaktiovideon, jonka voi katsella Facebookissa. Videolla julkisuuden henkilöt kuten koomikko Jukka Lindström ja laulajat Paleface ja Isaac Elliot kokeilevat virtuaalimaailmaa virtuaalilasien kanssa. Reaktiovideo rakentaa virtuaalitodellisuudelle toivotun tulkinnallisen kehyksen, joka itse tekstistä puuttuu. Haastateltavat kokijat kertovat toimittajan kysymysten ohjaamina, mitä he tekisivät, jos Helsinki näyttäisi tältä. Kaikkien vastaus on sama, he pakkaisivat perheensä ja lähtisivät pakoon. Näin alkuperäinen teksti saa uuden temaattisen ulottuvuuden. Teos näyttää miltä tuntuu elää sodan runtelemassa kaupungissa ja johdattaa näin samaistumaan pakoon lähtevän tunteisiin.

Reaktiovideon kokijoiden tunteet ja kokemukset ovat tärkeitä myös itse teoksen tunnerakenteen kannalta. Reaktiovideo tuleekin nähdä temaattisesti keskeisenä paratekstinä itse tekstille. Reaktiovideolla on itse virtuaalimaailmaa samaistuttavampi kertova muoto. Aluksi kokeilijoiden reaktiot ovat ihastuneita, heidän tunnistaessaan tutun miljöön. Kun esitys kuitenkin kääntyy tuhoutuneen kaupungin kuvaukseksi, ovat koekäyttäjien rektiot tyrmistyneitä: ”OMG”, ”Apua”, ”Huh huh”. Näin katsojalle tarjoillaan apokalyptisen vision oheen kerronnallisuuden puutteen korvaava kertomus ihmisten reaktioista ja samaan aikaan ohje, joka näyttää, miltä tuntuisi JOS.

Lähteet

Cumings, Bruce (1992). War and Television. London& New York:Verso.

Davis, Mike (1998). Ecology of fear. Los Angeles and the Imagination of Disaster. New York: Wintage Books.

Helle, Anna & Hollsten, Anna (2016). Tunnetko kirjallisuutta? Anna Helle & Anna Hollsten (toim.) Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS. 7–36.

Kaes, Anton (2010). The Phantasm of the Apocalypse. Metropolis and Weimar Modernity. Gyan Prakash (toim.) Noir Urbanism. Dystopic Images of the Modern City. Princeton: Princeton University Press. 17–29.

Lehtonen, Mikko (2001). Syyskuun yhdennentoista merkitys. Tampere: Vastapaino.

Page, Max (2008). The City’s End: Two Centuries of Fantasies, Fears and Premonitions of New York’s Destruction. New Haven: Yale University Press.

Williams, Raymond (1988). Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus. Suom. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

 

Tutkimusprojekteja:

Kirjoittaja on tutkijana Koneen säätiön projektissa ”Synkistyvät tulevaisuudenkuvat. Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa” sekä Suomen Akatemian projektissa ”Kirjallinen elämä. Kirjallisuuden ja arkipäivän rajankäyntiä”.