Talouskuriajattelun lyhyt oppimäärä

Mikko Poutanen
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

"Talouskuri pitää aktiivisen sosiaalipolitiikan korkeita kustannuksia ja valtiokeskeisyyttä kestämättöminä. Jos talouskuri ei johda talouskasvuun, lääkkeeksi tarjotaan ainoastaan lisää talouskuria."

Alustus! Vuonna 2013 ilmestynyt Mark Blythin kirja Austerity – The History of a Dangerous Idea esittelee talouskuriajattelun syntyä, kehittymistä, ja soveltamista. Blythin kirja tutkii ansiokkaasti sekä talouskuriajattelun muovautumista historiallisten ajattelijoiden kautta että talouskuripolitiikan toimeenpanoa erilaisissa kansallisissa ja historiallisissa yhteyksissä. Talouskuri on idea, jonka mukaan kansalliset taloudet, tässä yhteydessä siis ensisijaisesti julkistalous ja valtio, ovat sisäisesti taipuvaisia tuhlailuun ja resurssien haaskaamiseen. Tämä puolestaan synnyttää talouskriisejä sekä kansallisessa että näin globalisaation aikakaudella kansainvälisessä kontekstissa. Tämän vuoksi on välttämätöntä pitää yllä hyvää talouspolitiikkaa talouskurin puitteissa.

Talouskuri – mitä se on?

Talouskurin tarkoitus löytyy sen omasta nimestä: taloudellisen toiminnan tulee olla kurinalaista ja tiettyjen sääntöjen mukaan järjestettyä. Menot ja tulot täytyy tasapainottaa sekä velanottoa hillitä. Kurinalainen toiminta on vastuullista ja moraalista, jolloin vastaavasti täytyy ymmärtää valtiontalouden saattaminen epätasapainoon vastuuttomana ja moraalittomana toimintana. Talouskurittomuus johtaa suvereniteetin menettämiseen, kun esimerkiksi kuulemme suomalaisten poliitikkojen puhuvan "Kreikan tiestä", jossa ylikansalliset toimijat ovat sanelleet Kreikan julkistalouden ehdot.

Käytännössä talouskuri voidaan ymmärtää sisäisenä devalvaationa, johon täytyy tarttua kun ulkoinen devalvaatio ei ole enää mahdollista. Koska Suomi kuuluu euroon, ainoastaan Euroopan keskuspankki voi vaikuttaa valuuttapolitiikkaan. Sisäinen devalvaatio tähtää siis yksinkertaistetusti vähentämään julkistalouden kokoa, laskemaan palkkoja ja siten laskemaan hintoja. Näin teollisuustuotteista voidaan saada suhteessa kilpailukykyisempiä muihin verrokkimaihin nähden. Tähän liittyy esimerkiksi Sipilän hallituksen ajama kilpailukykysopimus ja niin sanottu tuottavaisuusloikka. Talouskuri vaatii siis valtiollisen toimijan osallistumista talouden hallintaan.

Tämähän kuulostaa intuitiivisella tasolla järkevältä. Olemmehan kuulleet jo vuosien ajan kuinka valtio ei voi elää yli varojensa. Euroopan reunamaat ovat tässä suhteessa esiintyneet, tai ainakin esitetty, varoittavina esimerkkeinä. On aika käyttäytyä vastuullisesti, ja hyväksyä talouskurin nimessä kovatkin julkistalouden sopeutukset, eli toisin sanoen leikkaukset julkisiin menoihin kuten sosiaaliturvaan.

Talouskuri – miten se toimii?

Oikeuttaakseen leikkaukset talouskurin täytyy tarjota uskottava ratkaisu huonoon taloustilanteeseen. Talouskuri ei ole erityisen kiinnostunut sisämarkkinoista saati kokonaiskulutuksesta. Käytännössä se ei myöskään voi olla, koska leikkausten ymmärretään rajoittavan kotimaista kysyntää. Panostamalla vientiin on tarkoitus nostaa koko maan talous takaisin kasvun tielle. Julkinen sektori kutistuu menoleikkauksilla antaen samalla tilaa yksityissektorille tuottaa enemmän palveluja, jotta näinkin saadaan talouskasvulle vauhtia.

Teoriassa talouskuri voisi toimia, jos muut maat jatkavat kulutustaan normaalisti. Alentamalla omaa kustannustasoaan Suomi voisi myydä vientituotteitaan halvemmalla, mutta enemmän. Vuoden 2008 talouskriisi laukaisi kuitenkin kysynnän supistumisen laajalti kaikissa Euroopan maissa. Talouskurin vientivetoisen talouspolitiikan ongelma paljastuu välittömästi jos tavara ei yksinkertaisesti käy kaupaksi. Jos kaikki toteuttavat talouskuria yhtäaikaisesti, eli leikkaavat omaa kysyntäänsä ja siten tuontia, mutta pyrkivät maksimoimaan vientinsä, on helppo nähdä että kukaan ei voita.

Jos vienti ei vedäkään, talouskuria täytyy kiristää entisestään: palkkoja täytyy laskea ja julkistaloutta leikata lisää. Tässä tapauksessa kilpailukyvyllä ei ole merkitystä, koska asiakkailla ei ole ostokykyä. Tämä pätee sekä sisäisesti että ulkoisesti. Yksityinen sektori ei kasva julkisen tilalle, vaan kutistuu itsekin.

Talouskuripolitiikkaa vaivaa looginen ongelma: yhtäältä tarvitaan makrotaloudellinen kriisi, jotta talouskurille saadaan poliittinen hyväksyntä, mutta toisaalta talouskurista ei ole kriisin taltuttajaksi. Jos finanssikriisi nähdään valtion syyksi, elvytyspolitiikkakaan ei ole mahdollista, koska se nojaa valtionvelkaan.

Finanssikriisi Euroopassa – talouskurin oikeuttavat esimerkit

Finanssikriisin iskiessä vuonna 2008 elvytykseen ryhdyttiin mutta sitä pidettiin ylimitoitettuna etenkin vahvoissa talousmaissa kuten Saksassa. Vuoden 2010 puolivälissä trendi kääntyi päälaelleen, kun Euroopan keskuspankki julisti että tuhlailevan julkistalouden elvytyspolitiikan aika oli ohi, ja nyt oli aika palata talousrealismiin ja talouskuriin. Elvytys oli siis vastuutonta, talouskuri vastuullista taloudenhoitoa (Blyth 2013: 60–61).

Blyth (2013: 51–53, 73) korostaa useaan otteeseen kirjassaan, että Kreikkaa lukuun ottamatta monien Euroopan reunavaltioiden, talouskurin varoittavien esimerkkien, julkistalous oli kohtuullisen hyvässä kunnossa, tai ainakin sellaisessa kunnossa, että sitä ei pidetty uhkaavana. Kyseessä oli pikemminkin euroon liittymisen aiheuttama rakenteellinen ongelma: euroalueen taloudet asetettiin keskenään samalla viivalle, ja näin kävi myös niiden valtion joukkovelkakirjoille.

Monikansalliset liikepankit kykenivät spekuloimaan kansantalouksilla olettaen, että Euroopan keskuspankki kuitenkin pelastaisi valtiot ja takaisi niiden lainat. Kun sijoittajat voivat toimia vastuuttomasti odottaen, että heidän sijoituksensa on turvattu, syntyy taloustieteessä moraalikadon nimellä tunnettu tila (Blyth 2013: 62–63, 81–82). Vaikka euroalueen reunavaltiot saattoivat toimia toisinaan tuhlailevasti, keskeisin syy tähän oli spekulatiivisesta sijoitustoiminnasta maihin virtaava halpa pääoma. Jos liikepankit eivät nähneet tässä riskiä, eivät varmasti nähneet myöskään poliitikot, jotka halusivat laittaa tämän näennäisen ilmaisen rahan töihin.

Monet eurooppalaiset suurpankit olivat mukana Yhdysvaltojen kiinteistömarkkinoilla, joilta finanssikriisi alun perin alkoi (Blyth 2013: 84–85). Kun pankit sitten havahtuivat siihen, että sijoitukset Yhdysvalloissa olivat arvottomia, alettiin muitakin varallisuuseriä tarkkailla kriittisemmin. Paniikki paheni, kun monien maiden valtionvelkakirjatkin alkoivat näyttää myrkyllisiltä. Pankeilla ei siis ollut mitään keinoa rahoittaa markkinoilla kärsimiään tappioita, kun omistukset toisensa jälkeen paljastuivat arvottomiksi.

Finanssikriisi paljasti monien finanssi-instituutioiden valikoivan suhtautumisen vapaiden markkinoiden toimintakykyyn, kun ylivivutetut velkaerät romauttivat pankkien taseet ja ainoaksi vaihtoehdoksi tuli uudelleenrahoitus julkisin varoin. Tämä on kriittinen näkökohta, jota Blyth esittelee useasti: esimerkiksi Irlannin tapauksessa Irlannin kolmen suurimman pankin yhteenlaskettu sijoitusomaisuuden arvo finanssikriisin korvilla oli 400 prosenttia BKT:sta. Irlannin valtio otti näiden pankkien tappiot kantaakseen, jolloin yksityissektorin synnyttämät tappiot muuttuivat julkistalouden ongelmaksi. Valtionvelka nousi 320 prosenttia ja nosti velan suhteen bruttokansantuotteesta 110 prosenttiin, kun hallitus kulutti 70 miljardia euroa pankkisektorin tukemiseen (Blyth 2013: 65–66).

Näin finanssikriisin seurauksena noussutta valtionvelkaa voitiin käyttää välittömästi perusteena talouskurille. Talouskuriin houkutteleva moraalinen tarina Euroopan säästeliäästä ja vastuullisesta pohjoisesta sekä tuhlailevasta ja holtittomasta etelästä täytyy haastaa: jos näemme velallisen vastuuttomana, myös velanantajan vastuuttomuus tulee huomioida (Blyth 2013: 115). Kyseessä oli Blythin mielestä selvästi huijaus (2013: 74), jossa yksityisten liikepankkien massiivisen uhkapelin tappiot siirrettiin valtioille ja sisäistettiin näiden valtioiden julkistaloudellisiksi ongelmiksi. Käytännössä talouskuria puoltavat äänestäjät äänestivät itsensä kaupallisten pankkien taseiden pelastajiksi.

Talouskuri – ketä varten se on?

Velkaantuneet julkistaloudet voidaan pelastaa siis vain talouskurilla, joka laskisi niiden menoja, antaisi tilaa yksityiselle liiketoiminnalle, pysäyttäisi velkaantumisen ja tekisi maista jälleen kyvykkäitä käsittelemään velkakuormaansa. Tässä on talouskurin ydin globaalissa taloudessa: talouskuria sovelletaan, että valtio voi maksaa velkansa pääasiassa ulkoisille velkojille. Talouskuria sovelletaan, että luottamus valtioon ulkoisten sijoittajien silmissä palaa. Talouskuria sovelletaan, että valtio olisi ulkoisesti uskottava taloudenpitäjä.

Blyth kritisoi, että talouskuriin pohjaava talousajattelu on virheellistä, ja että sen suosio nojaa paljolti virheellisesti määriteltyihin ongelmiin. Talouskurin pääongelma on, että se rapauttaa demokratian oikeutusta ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Talouskuriajattelu palautuu uusliberalistiseen talousoppiin, jonka mukaan tärkein osa yhteiskunnallisesta toiminnasta tapahtuu markkinoiden kautta.

Uusliberalismi esittää valtion, joka ajaa viattoman yksilön (liiketoiminnan) ahtaalle, mistä syystä Michel Foucault (2008: 76) yhdistää uusliberalismiin eräänlaisen valtio-fobian siitä huolimatta että valtiota tarvitaan luomaan ja ylläpitämään markkinoita. Valtio esiintyy vain ja ainoastaan uhkana tässä ajatusmallissa (Blyth 2013: 118). Samoin uusliberalismin oppi-isä Friedrich Hayek määrittelee markkinatoiminnan niiden esteiden ja rajoitteiden kautta, joita valtio sanelee vapaalle yksilölle (1960: 19).

Uusliberaalin ideologian pohjalta valtio on ensimmäisenä syytettyjen penkillä talouskriisin koittaessa: Foucault huomauttaa, että tästä näkökulmasta hyvinvointivaltio ja fasistinen valtio ovat yhtälailla yksilöä sortavia valtioita (Foucault 2008: 187, kts. myös Rehmann 2013: 275). Kun uusliberalismi lupaa yksilönvapautta, se käytännössä yrittää siirtää kaiken inhimillisen toiminnan markkinaogiikan piiriin (Harvey 2005: 3). Ihmiset eivät ymmärrä taloutta – eivätkä voikaan täysin ymmärtää sitä – mistä syystä inhimillinen toiminta on lähtökohtaisesti markkinoita vääristävää. Toisin sanoen vaikka uusliberalismi väittää vapauttavansa yksilön holhoavasta valtiosta ja voimauttaa tämän toteuttamaan itseään, samaan aikaan yksilöä kutsutaan alistumaan markkinoiden täysin sattumanvaraiseen määräysvaltaan, mikä tulee väistämättä turhauttamaan heidät (Rehmann 2013: 287).

Talouskuri ja demokratia

Talouskurin ajatuspohja on siis ongelmallinen tasa-arvoisen yhteiskunnan ja demokraattisen hallinnan kannalta. Virheellisistä lähtökohdista aloitettu talouskuri saattaa johtaa taloustilanteen paranemisen sijaan jatkuvasti syvenevään eriarvoisuuteen ja jopa valtiolliseen epätasapainoon (esim. Japani 1930-luvulla: Blyth 2013: 199–200; Kirshner 2007).

Yhteiskunnalliset ja talouspoliittiset kompromissit kuten hyvinvointivaltio ovat toimineet merkittävän hyvin yhteiskuntarauhan takeina (Blyth 2013: 117), mutta talouskuri pitää aktiivisen sosiaalipolitiikan korkeita kustannuksia ja valtiokeskeisyyttä kestämättöminä. Jos talouskuri ei johda talouskasvuun, lääkkeeksi tarjotaan ainoastaan lisää talouskuria.

Talouskuri hyväksyy ulkoiset vastuut kuten markkina-uskottavuuden sijoittajien ja luottoluokittajien silmissä yhtä suureksi – ellei suuremmaksi – prioriteetiksi kuin demokraattisen hallinnon. Toisin sanoen, äänestäjien tahto ei voi erota talouskurista. Tällöin talouskuri määrittää valtion roolin uudelleen ensisijaisesti ulkoisten velkojen järjestelijänä ja takaajana (engl. debt state: Streeck 2014: 73–75).

Laajemmassa mittakaavassa on myös mahdollista huomioida, kuinka EU:n taloudellisen projektin pelastaminen ja kriisiytyneiden liikepankkien vakauttaminen on saattanut sen poliittisen projektin suuriin ongelmiin. Blyth (2013: 156–157) kommentoi kuinka teknokraattinen hallinta on tyypillinen keino erottaa poliittinen ja taloudellinen toiminta toisistaan ainakin poliittisen päätösvallan piirissä. Teknokraattien (tai velkojien: Streeck 2014: 79) seuraaminen synnyttää toissijaisen yleisön politiikalle – demokraattinen päätöksenteko talouskriisissä ei olekaan vastuussa vain äänestäjille. Tässä suhteessa nimenomaan uusliberaalin ideologian vaatima tiukka rajanveto politiikan ja talouden välille on johtamassa siihen, että mikäli EU:n taloudenhallinta esiintyy äänestäjille vastenmielisenä, poliittisen integraation mahdollisuudet vähenevät ja on yhä todennäköisempää että kansallismieliset poliittiset liikkeet vahvistuvat.

Lähteitä:

Blyth, Mark 2013. Austerity – The History of a Dangerous Idea. Oxford University Press.

Foucault, Michel 2008. The Birth of Biopolitics: Lectures at the College de France 1978-79. Michael Senellart (toim.), Graham Burchell (kään.). Palgrave Macmillan.

Harvey, David 2005. A Brief History of Neoliberalism. Oxford: Oxford University Press.

Hayek, Friedrich A. 1960. The Constitution of Liberty. Chicago: The University of Chicago Press.

Kirshner, Jonathan 2007. Appeasing the Bankers: Financial Caution on the Road to War. Princeton: Princeton University Press.

Rehmann, Jan 2013. Theories of Ideology: The Powers of Alienation and Subjection. Historical materialism book series: 54. Leiden & Boston: Brill Books.

Streeck, Wolfgang 2014. Buying Time – The Delayed Crisis of Democratic Capitalism. Patrick Camiller (kään.). Lontoo & New York: Verso.

 

Austerity-kirja suomeksi

Austerity – The History of a Dangerous Idea käännetään suomeksi tamperelaisen kustantamon Vastapainon ja Tampereen yliopiston käännöstyöryhmän toimesta. Teos julkaistaan vuonna 2017.