Työelämän murrokset ja tilastojen sanoma

Satu Ojala ja Pasi Pyöriä
Kirjoittajat tutkivat ja opettavat Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä.

”Epätyypillisissä palkkatyösuhteissa oli vuonna 2000 21 % työllisistä, vuonna 2014 23 %”

Alustus! Sanomalehtien työelämäjutuissa ja tutkimuksessakin puhutaan usein silpputöiden ja pätkätöiden yleistymisestä (ks. Helsingin Sanomat 25.3.2016). Valitettavan harvoin tutkimuksessa ja sanomalehtiartikkeleissa viitataan Tilastokeskuksen työvoimatutkimusten tai työolotutkimusten numerotietoihin. Erilaisia työsuhteita koskevissa tilastoissa työelämän jatkuvuus on ilmiselvempää kuin sen muutos.

Työolo- ja työvoimatutkimusten tulokset ovat luettavissa Tilastokeskuksen sivuilta muutamalla klikkauksella: työllisestä työvoimasta 65 % on jatkuvassa, kokoaikaisessa palkkatyössä; 10 % määräaikaisessa, kokoaikaisessa palkkatyössä; 9 % jatkuvassa osa-aikaisessa palkkatyössä; 4 % määräaikaisessa, osa-aikaisessa palkkatyössä; työnantajayrittäjiä on kaikista työllisistä 4 %; yksinyrittäjiksi, ammatinharjoittajiksi, freelancereiksi tai apurahansaajiksi luokittuu 7 %; maa- ja metsätalousyrittäjien osuus on enää 2 % työllisistä. (Suomen virallinen tilasto, Työllisyys ja työttömyys 2014.)

Tutkimustietoa epätyypillisistä työsuhteista on ollut enenevästi saatavilla sitten 1990-luvun. Tärkeitä aiheen tutkijoita ovat olleet Jouko Nätti, Raija Julkunen, Tarja Heponiemi, Pekka Virtanen, Ulla Kinnunen, Hanna Sutela ja Anu Suoranta tutkimusryhmineen. Näkökulmat koskevat sekä epätyypillisten työsuhteiden yleisyyttä, taustatekijöitä että työolosuhteita työn muotojen historiallisesta kehityksestä terveysoireisiin, joten tiedosta ei pitäisi olla puute.

Itse päädyimme – mikä harvinaista – uuden tutkimuksemme kanssa julkisen keskustelun kohteeksi, kun arvioimme, että palkansaajista kymmenesosa kohtaa työssään monilta osin kasautuvaa epävarmuutta (Pyöriä & Ojala 2016), osin edellä mainittua työsuhdekeskustelua sivuten. Kyse on siitä, tavoittavatko numerot sen, mitä työelämässä tosiasiassa tapahtuu?

Itsensä työllistäminen ja osa-aikatyö yleistyvät – hitaasti

Dramaattisin, mutta jo useamman vuosikymmenen jatkunut muutos työvoimaosuuksissa on maa- ja metsätalousyrittäjien osuuden pieneneminen. Kaksi signaalia uudemmasta muutoksesta koskee itsensä työllistävien (yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat, freelancerit, apurahansaajat, yht. 7 % v. 2013) osuuden kasvua samoin kuin osa-aikatyön hidasta yleistymistä.

Itsensä työllistäviä oli vuonna 2000 noin 120 000, kun heitä oli vuonna 2014 156 000: osuus työllisistä on kohonnut tällä vuosituhannella noin prosenttiyksiköllä. Nopeinta muutos on ammatinharjoittajien ja freelancereiden kohdalla. Tässä ryhmässä itsensä työllistävät ovat myös nuorimpia ja korkeimmin koulutettuja, mikä voi kertoa uudesta tavasta työllistyä valmistumisen jälkeen, samoin se voi viitata media-alan murrokseen. Itsensä työllistävistä suuri osa on tilanteeseensa kuitenkin tyytyväisiä; vastentahtoisia pakkoyrittäjiä löytyi Itsensätyöllistäjät 2013 -tutkimuksessa ennakoitua vähemmän. Kuitenkin ryhmässä hyvin suuri osa on pienituloisia: yli puolet heistä sijoittuu kolmeen alimpaan tulokymmenykseen. (Pärnänen & Sutela 2014; Pärnänen 2015a.) Yrittäminen voi olla kivaa, mutta taloudellisesti hyvinkin kovaa.

Osa-aikatyö on yleistynyt palkansaajilla vuosien 2004 ja 2014 välillä 13 prosentista 15 prosenttiin. Määräaikatyön osuus on pysynyt samana koko 2000-luvun (noin 16 %). Osa- ja määräaikatyöstä on valmistunut vastikään laaja tutkimusraportti (Ojala ym. 2015). Yhteensä osa- ja määräaikatyössä on neljännes palkansaajista eli reilu viidennes työllisistä. Naisten osuus on sekä osa- että määräaikaisissa työsuhteissa huomattavasti miehiä suurempi. Suurempi osa määrä- kuin osa-aikaisista on pätkätyösuhteessaan vastentahtoisesti. Osa-aikatyötä tehdään myös yhdistäen sitä lastenhoitoon tai eläkkeen lähestyessä.

Vuokratyöntekijöiden osuus palkansaajista on prosentti. Heidän määränsä vaihtelee taloussuhdanteiden mukaan, eikä se ole noussut. Tilastokeskus on lisäksi tehnyt uuden tutkimuksen niin kutsutulla nollatuntisopimuksella työskentelevistä työllisistä reagoiden näin työmarkkinoiden uusiin kysymyksiin (Pärnänen 2015b). Nollatuntisopimuksella eli työnantajan tarjoamien tuntien mukaan työskentelevistä kaksi kolmesta sijoittuu yllä kuvattuihin osa-aikatyöllisiin. Heistä merkittävä osa on opiskelijoita.

Paljonko on paljon? kysyy Pertti Töttö teoksessaan (2012). Jokainen voi vapaasti tulkita näitä edellä mainittuja numeroita. Voisiko ajatella niin, että muutokset koko työllisten ryhmän näkökulmasta ovat hitaita, eivät dramaattisia. Palkansaajia on yli 2 miljoonaa, ja heistä yli 1,3 miljoonaa on jatkuvassa, kokoaikaisessa työsuhteessa. Vuosien 2000 ja 2010 välillä kokoaikaisten, jatkuvien palkkatyösuhteiden lukumäärä lisääntyi 60 000:lla (Pärnänen & Sutela 2014). Palkkatyö ei ole katoamassa, eikä sitä mielestämme myöskään pidä pyrkiä kadottamaan poliittisilla toimilla.

Työsuhteiden kestot eivät myöskään ole lyhentyneet, vaikka huomioitaisiin työvoiman ikääntyminen, pikemminkin päinvastoin. Työsuhteiden piteneminen kertonee samalla siitä, että talous ei tällä hetkellä vedä, jolloin työntekijöillä ei ole mahdollisuuksia vaihtaa työpaikkaa samaan tapaan kuin aiemmin. Työpaikan vaihtaminen lisääntyy silloin, kun talouden kierrokset käyvät kuumempina, ja vähenee laskusuhdanteessa, kun houkuttelevia työpaikkoja ei ole tarjolla, sanoo työllisyysrekisteriaineistoja pitkään tutkinut Simo Aho. Näin työsuhteiden keston piteneminen talouskriisioloissa ei välttämättä ole myönteinen asia.

Muutosta on aina: sekä sisällöllistä muutosta että rakenteiden muutosta

Sisällöllistä muutosta työelämässä on ollut aina, myös 1980-luvulla, jota helposti pidetään yhtenäisen elämänkulun ja vakituisen kahdeksasta neljään -työllisyyden kiinnepisteenä. Juha Siltalan mielipide Helsingin Sanomissa 29.3. on oiva katsaus työelämän sisällöllisiin muutoksiin. Tarinaa voi lukea myös Hanna Sutelan ja Anna-Maija Lehdon (2014) teoksesta Työolojen muutokset 1977–2013. Oman tutkimusryhmämme tutkimukset perustuvat Tilastokeskuksen työolotutkimukseen, ajankäyttöaineistoon ja työvoimatutkimukseen, joiden avulla pääsee 1970-luvulle saakka. Niiden lisäksi keräämme ja käytämme monia laadullisia aineistoja.

Asioita voi suhteellistaa katsomalla tilastoja taakse, mikä ei tarkoita, etteikö samalla voisi pohtia tulevaisuutta. Tuore tutkimuksemme (Pyöriä & Ojala 2016) on yksi katse epävarmuuteen ja sen muutokseen palkansaajilla. Tarkastelu koskee vuosia 1984, 1990, 1997, 2003, 2008 ja 2013 ja aineistot edustavat läpileikkausta suomalaisesta palkansaajaväestöstä. Myös 1980-luvulla oli epävarmuutta, vaikka sitä ei enää aina muisteta. Etenkin duunari on ollut suhdanteiden armoilla. Vielä sata vuotta sitten jonotettiin päivätyövuoroja tehtaan portilla.

Tilastokeskuksen työoloaineisto on palkansaaja-aineisto, mutta aineistossa on mukana myös edustava otos epävakaassa työmarkkina-asemassa erilaisissa pätkäsuhteissa olevia, joilla on ollut edes lyhyt työpätkä tutkimusajankohtana. Samalla se on ainoa, jolla päästään yli ajan 1980-luvulle saakka tarkastelemaan yhtäaikaisten subjektiivisten ja objektiivisten epävarmuustekijöiden esiintymistä työelämässä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että palkansaajan näkökulmasta työelämä ei ole mullistunut vaan siinä on edelleen sekä epävarmuutta että jatkuvuutta.

Rakennemuutosten osalta on mahdoton sanoa, milloin muutos on dramaattista verrattuna aiempaan. Oikeaa vastausta ei ole, mutta itse kunkin aina sanomalehtien päätoimituksia myöten sopii asiaa pohtia. Onko teollinen internet suurempi muutos kuin teollisuuden työpaikkojen jo aikaa sitten alkanut ja yhä jatkuva siirtymä länsimaista halvempien työvoimakustannusten maihin? Onko pankkisektorin 1990-luvun totaalinen murros pienempi verrattuna tulevaisuuden digitalisaatioon? Rakenteellisia murroksia on pohdittu lukemattomissa tutkimuksissa, esimerkiksi Raija Julkusen (2008) perusteellisessa työssä sekä Anu Järvensivun ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa.

Eikö numeroilla voi tunnistaa laadullisia asioita?

Meitä on syytetty siitä, ettemme ymmärrä mitä prekarisaatio on, kun rajaamme analyysin palkansaajiin (Pyöriä & Ojala 2016). Tämä kritiikki olettaa myös, ettemme saisi käyttää tilastoja tutkiaksemme prekaarisuutta. Muuta yli ajan aineistoa työelämästä kuin käyttämämme työoloaineisto ei kuitenkaan ole. Suomalaiset aineistot ovat tässä suhteessa jopa kansainvälisesti verrattuna harvinaislaatuisia.

Prekarisaatiokeskustelun ydin on eriasteisessa epävarmuudessa. Tarkastelimme lisäksi epävarmaan tilanteeseen liittyviä työoloja (Pyöriä & Ojala 2016). Epävarmassa asemassa olevalla työ on sisällöllisesti kehnompaa kuin vakituisessa työsuhteessa työskentelevällä, monella mittarilla mitattuna, mikä kertoo kasautuvasta huono-osaisuudesta.

Tarkastelussa kasautuva epävarmuus yhdistyy makrotason rakennetekijöihin kuten toimialaan, ajankohtaan ja asuinalueeseen Suomessa. Yksilötekijöistä tärkein on ikä: epävarmuus on yleisintä uran alkaessa, mutta vähenee nopeasti, kun jalansija työmarkkinoilla on saavutettu. Myös korkeampi koulutustaso on tuonut suhteellisen edun ennen ja nyt. Sukupuolen suhteen emme löydä tarkastelussa tilastollista eroa epävarmuustekijöissä. Tarkastellulla ajanjaksolla naisten työmarkkina-asema on ollut vakaa julkisella sektorilla työskentelemisen vuoksi. Teollisuuden ja rakentamisen aloilla on sysätty epävarmaan asemaan useammin miehiä.

Numeroiden takana on oikeita ihmisiä. Työolotutkimuksen vastaaja osaa itse kertoa, kokeeko hän työssään irtisanomisen uhkaa. Työolotutkimuksen tilasto kertoo ison kuvan epävarmuuden tasosta. Tietenkin prekarisaatio on myös laadullista muutosta. Siksi tarvitaan rinnalle ja toisiaan täydentämään laadullista tutkimusta, joka vastaa erilaisiin tutkimuskysymyksiin ja erityisryhmien tilanteeseen. Esimerkiksi maahanmuuttajien (Könönen 2015) tai alueellistuneiden työmarkkinoidemme laitamilla asuvien tilanteesta on tehty hienoja analyyseja (Jokinen ym. 2011).

Laadullinen tutkimus tunnistaa myös hienosyisiä kehityskulkuja, joita määrällisen tutkimuksen mittarit eivät ole vielä taipuneet tavoittamaan. Tämän vuoksi kotimaista ja eurooppalaista työolotutkimusta onkin kehittämässä laaja joukko eurooppalaisia työelämäntutkijoita, ja kyselymittareiden reseptiota myös testataan ja pohditaan isolla tutkijajoukolla, joka järjestää silmät avaavia konferensseja kyselytutkimuksesta. Parhaimmillaan määrällinen ja laadullinen tieto auttavat toisiaan entistä osuvammiksi. Molempien kohdalla on eriteltävä aineiston ja yleistämisen rajoja.

Korkea koulutus vahvistaa tulevaa työllisyyttä

2010-luvulla – uhkista huolimatta – aiempaa useampi uskoo omiin uudelleentyöllistymisen mahdollisuuksiinsa, mikä selittyy osin koulutustason kohoamisella aiempaan nähden. Korkeakoulutus on edelleen – ja tulee olemaan – mahdollisuus moniin työpaikkoihin toisin kuin kapea-alaisempi ammattikoulutus. Mitä korkeampi koulutus, sen pienempi työttömyysriski: siitä huolimatta, että korkeasti koulutettujen työttömyys on nyt kohonnut, se on edelleen alhaisempi kuin matalammilla koulutustasoilla. Siksi koulutuksesta ei pidä leikata, eikä koulutustasoja pyrkiä alentamaan: haluammeko todella heikentää poliittisin keinoin väestömme mahdollisuuksia löytää uusia urapolkuja? Kannattaa myös muistaa, että keskustelu ylikoulutuksesta on ikivanha: Sosiaalisessa aikakauskirjassa pohdittiin ”koulunkäyneiden liikarunsautta” jo 1930-luvulla (Laati 1936). Koulutus kannattaa aina.

Myös uudelleenkoulutuspolut ovat osoittautuneet erittäin tärkeiksi uudessa Pertti Koistisen työryhmän rekisteriaineistoihin perustuvassa tutkimuksessa (Jolkkonen ym. 2016). Irtisanotuista yllättävän moni kyllä kokee hetken aikaa työttömyyttä, mutta löytää sitten takaisin vakaan työkiinnittymisen urapolulle. Pienellä osalla työmarkkinakiinnittyminen heikkenee eikä enää palaudu. Tämän ryhmän näkökulmasta tarvitsemme aktiivisista sosiaalipolitiikkaa ja työvoimapolitiikkaa, joka nojaa ihmisoikeuksiin, joka turvaa kriisitilanteissa ja joka parhaimmillaan auttaa löytämään uudet elämän, työn ja olemisen polut.

Sosiaaliturva asialliseksi

Usein työelämän muutoskeskustelussa näkyy menevän sekaisin se, milloin puhutaan palkansaajista ja milloin työvoimasta, joka sisältää palkansaajat, yrittäjät ja työttömät. Jo klassinen väärinymmärrysesimerkki alkaa olla nuorisotyöttömyyslukema: siinä ei puhuta työttömien osuudesta ikäluokasta, vaan työvoimaan kuuluvista. Suurin osa nuorista opiskelee, eikä kuulu työvoimaan.

Vaikka vakautta työelämässä ja erityisesti palkansaajilla on paljon enemmän kuin huomataan ajatella, samaan aikaan merkittävä osa (neljännes–kolmannes työvoimasta riippuen laskentatavasta, ja mahdollisesti vielä suurempi osa koko työikäisestä väestöstä) on jollakin tapaa epävakaassa asemassa työmarkkinoihin nähden ennen kaikkea tulojensa puolesta, tai koska jalansijaa töihin ei löydy (työttömyys), työtunteja on liian vähän (alityöllisyys) tai omat arviot työllistymisestä ovat heikot ja työtä ei etsitä (piilotyöttömyys).

Moni osa-aikainen tai nollatuntisopimuksella työskentelevä ei saa tehdä tunteja niin paljon, että työllä voisi realistisesti elää; moni itsensä työllistäjä on pienituloinen. Sosiaaliturvan ja ansiotulojen yhteensovittamista näissä tilanteissa olisi vahvistettava. Toisin sanoen sosiaaliturvan leikkautumista olisi vähennettävä ja suojaosia parannettava ja vähitellen mietittävä koko sosiaaliturva uusiksi, jotta työ kannattaisi aina ja rohkeat askeleet yrittäjäksi olisivat realistisesti mahdollisia. Sosiaaliturva ei myöskään saisi perustua eikä tähdätä pelkästään palkkatyöhön. Palkkatyö on liian kapea käsitys tavoista olla yhteisömme jäsen ja kansalainen. Sosiaaliturvassa olisi huomioitava myös muu yhteiskunnallinen työ, esimerkiksi vapaaehtoistyö ja omaishoiva.

Meillä on siis yhtä aikaa hyvin pärjäävä enemmistö, jonka osuus ei osoita vähenemistä vaan pikemminkin päinvastoin, mutta samalla – kuten aiemminkin – suuri, joustava työvoimareservi, jonka osuus riippuu talouden suhdanteesta ja ennen kaikkea työttömyysasteesta, joka on nyt 9 % (2/2016). Heikko työmarkkina-asema näkyy nyt liikaa koko elämänkaarella, koska tällöin myös kertyvä sosiaaliturva jää heikoksi, mikäli sairaus kohtaa tai viimeistään eläkeiässä. Työelämässä hyvin pärjännyt enemmistö sen sijaan saa vahvan ansiosidonnaisuuden vuoksi vielä eläkkeelläkin hyvät edut.

Luettavaa

Helsingin Sanomat 25.3.2016. Tutkija: Työelämän historiallinen murros on myytti – ”Käsittämätöntä, ettei tunneta tilastoja”.

Eeva Jokinen, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen, Jussi Vähämäki (toim. 2011). Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Arja Jolkkonen, Pertti Koistinen, Arja Kurvinen, Liudmila Lipiäinen, Tapio Nummi, Pekka Virtanen (2016). Työurat katkolla. Henkilöstövähennyksissä työpaikkansa menettäneiden ja toimipaikkoihin jääneiden työntekijöiden työmarkkinoille kiinnittyminen. Tampereen yliopisto: Työelämän tutkimuskeskuksen työraportteja 92/2016.

Raija Julkunen (2008). Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere: Vastapaino.

Anu Järvensivu, Lauri Kokkinen, Antti Kasvio & Marja Viluksela (2014). Changes at work – A challenge and an opportunity for well-being at work, careers and the quality of work life. Helsinki: Työterveyslaitos.

Jukka Könönen (2015). Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Itä-Suomen yliopisto: Dissertations in Social Sciences and Business Studies 93.

Iisakki Laati (1936). Koulunkäyneiden liikarunsaus ja sen synnyttämät ongelmat. Sosiaalinen aikakauskirja 2/1936: 65–79.

Satu Ojala, Jouko Nätti & Merja Kauhanen (2015). Työn laatu ja myöhempi työura osa- ja määräaikaisessa työssä. Työsuojelurahaston tutkimushanke 2013–2014. Loppuraportti. Tampereen yliopisto: Työelämän tutkimuskeskuksen työraportteja 90/2015.

Pasi Pyöriä & Satu Ojala (2016). Prekaarin palkkatyön yleisyys: liioitellaanko työelämän epävarmuutta? Sosiologia 1/2016: 45–63.

Anna Pärnänen (2015a). Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 3/2015: 242–250.

Anna Pärnänen (2015b). Työvoimatutkimus 2014. Palkansaajien nollatuntisopimukset. Helsinki: Tilastokeskus.

Anna Pärnänen & Hanna Sutela (2014). Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus.

Hanna Sutela & Anna-Maija Lehto (2014). Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus.

Juha Siltala (2016). Työelämää ovat huonontaneet tekijät, joihin ei voi itse vaikuttaa. Helsingin Sanomat 29.3.2016 (Mielipide).

Pertti Töttö (2012). Paljonko on paljon? Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa. Tampere: Vastapaino.

 

ks. myös

Pasi Pyöriä & Satu Ojala (2016). Turhaa huolta nuorten työhaluttomuudesta. Alusta! 23.02.2016.