Lukutaidon ytimessä

Jarkko Mäkipää
Kirjoittaja on opiskelija Tampereen yliopistossa.

“Valta legitimoida oikea ja hyvä lukutaito perustuu lukutaidon tekniseen optimointiin, perfektionismiin.”

Alustus! Matematiikan opinnoissa itseisarvolla tarkoitetaan etäisyyttä nollasta. Kansankielessä käytämme itseisarvoa siinä merkityksessä, minkä annamme jollekin olennaisen tärkeälle asialle. Onko siis liioiteltua sanoa, että lukeminen on itseisarvoisen tärkeää?

Lukutaidoton ”0”

Vielä 1800-luvulla Keski-Euroopassa pystyi opiskelemaan historia literariaa, eli tieteen ja kirjallisuuden historiaa. Opinnot sisälsivät kaiken mahdollisen tieteellisen kirjoitetun tiedon. Ihmisen rajallisuuden vuoksi, kaiken sisäistäminen tuli kuitenkin mahdottomaksi tieteellisen tiedon kertyessä jatkuvasti lisää.

Kaikkea ei siis voi enää lukea ja oppia, mutta onko olemassa toista ääripäätä, eli lukemisen nollaa, ”ei-mitään”? Lukutaito ei ole pelkkä lista asioista, joita ajattelemme tarvitsevamme maailman ymmärtämiseen. Lukiessa ihminen saa välineitä ajattelulleen, mutta on tekemisissä lukemattomien merkitysten kanssa. Onko mahdollista, että ihmisen kyky ymmärtää ja sallia ääretön määrä merkityksiä, on lukutaidon nolla-aste?

Nolla-asteeksi voisi määritellä reflektiivisen ytimen, josta saa palautteen ymmärrykselle. Lukeminen ikään kuin aktivoi tuon ytimen, ja mahdollistaa sen käyttämisen ajattelun ja kasvun välineenä. Tällöin nolla-asteen ympärille syntyy tila, jossa lukija ikään kuin puhaltaa tekstin henkiin. (de Certeau 2013)

Lukemisen suhdetta nolla-asteeseen voi lähestyä esimerkillä kuuhun matkaamisesta. Vaikka tilanne olisi kuuhun matkaavalle uusi, hän ymmärtää jonkin verran olosuhteista, jotka häntä odottavat. Hänelle tarjotaan liuta työkaluja, mutta mukaan mahtuvat vain tärkeimmät. Matkustaja valitsee tässä ajatusleikissä köyden, vaikka hän ei tiedä etukäteen tarvitseeko sitä. Köyden ideaa voi verrata luettavan ymmärtämiseen: ilmankaan ei pärjää.

Amatööriys

Vuorovaikutus tekstien kanssa perustuu digitaalisen median aikakautena kuluttamiseen. Consume (kuluttaa) muodostuu kahdesta latinan kielen sanasta cum ja summare (lisätä). Samalla kun ihminen kuluttaa sisältöjä, hän myös työstää niitä lisäämällä niihin jotain.

Lukeminen professiona on varattu yhteiskunnassamme niille, jotka ovat korkeasti koulutettuja. Lukemisen amatööriys suhteessa ammattimaiseen lukemiseen voi tarkoittaa muun muassa sitä, että legitimoisimme myös ne lukukokemukset, jotka eivät mahdu oppineisuuden muottiin. Tällöin olisikin hyväksyttävää sanoa, että olemme jo amatöörejä, emme vasta amatöörejä. Harrastaminenhan tarkoittaa suhtautumista johonkin hartaudella, rakastaen. Esimerkiksi eräänlaisesta amatööriydestään huolimatta epämusikaalinen Leo Tolstoi kirjoitti klassikkokirjallisuuden lisäksi kirjan taidenäkemyksistään.

Lukutaito opitaan usein koulun penkillä, mutta syvempään merkitykseensä se muotoutuu vasta vertaissuhteiden ja harrastusten kautta. Toiminnallisena ilmiönä sen voi liittää esimerkiksi taiteen tulkitsemiseen. Taideteoksen tulkintaan edellytetään toisinaan ammattimaista koodiston tuntemusta. Amatöörillä katsojalla on usein jokin käsitys siitä, mitä hän näkee tai kuulee katsoessaan esimerkiksi teatteria tai urheilua. Esitysten sujuvuuteen on vaikuttamassa vuorovaikutuksen muokkaamat säännöt, joiden muuttuminen perustuu monipuoliselle tavalla lukea ja täten vaikuttaa taideteoksen tai pelin tapaan olla olemassa.

Katson jalkapallopeliä. Pelin sujumiseksi joukkueet ovat organisoineet muodostelmansa ja kukin pelaaja tietää suunnilleen mitä pelipaikkaa pelaavat. Kentällä pelaavien joukkueiden pelityylit eroavat suuresti: toinen joukkue pelaa silmääni miellyttävää peliä, kun taas toinen pyrkii ”rikkomaan” pelaamalla sääntöjen rajamailla. Mitä koen katsoessani peliä? Olen osa sosio-fysiologista ilmiökenttää, samanlaista kuin lukiessani tekstiä. Tulkitsen peliä kuin tekstiä aistihavaintojani hyödyntäen. Pelin, kuten jalkapallon, muuttaminen tekstiksi kuitenkin edellyttää, että siinä on jotain luettavaa (kertomuksellisuutta) ja leikinomaista toimintaa (lukemista). ”Tekstillä on merkitys ainoastaan lukijoidensa kautta; se muuttuu heidän kanssaan.” (de Certeau 2013)

Lukijan varjo

Esimerkiksi kulttuurintutkija Guy Debord (2005) jäsentää medioitunutta nykytodellisuutta spektaakkelin käsitteen avulla. Spektaakkeli tarkoittaa kaikille elämänalueille levittäytyvää vieraannuttavaa representaation kautta kokemista. Siinä aidot kokemukset vertautuvat spektaakkelimaisiin kokemuksiin. Aitous, joka saa jopa mystisiä ulottuvuuksia, ei ole mahdollista muualla kuin representaation alueella. Debordin mukaan ihminen voi vain ajatella spektaakkelin ulkopuolta, sillä ajatus spektaakkelista ruokkii itse itseään: emme esimerkiksi voi suhtautua kapitalismissa kapitalismiin kriittisesti.

Edellä mainitsemiani lukemiseen liittyviä haasteita voi kuvata eräänlaisella ”lukijan varjoon” kohdistuvalla katseella, joka paikantaa spektaakkelin itsensä varjon, nykyhetkessä läsnä olevan sisäistyneen menneisyyden. Samalla kun nautiskelemme tekstejä, joudumme tarkastelemaan myös olettamuksiamme lukemisen teorian luonnollisuudesta historiallisten murtumakohtien kautta. Valta legitimoida oikea ja hyvä lukutaito perustuu lukutaidon tekniseen optimointiin, perfektionismiin. Ne, joille oikeaoppisen lukutaidon ovet eivät ole auenneet tarvitsisivat ovien avaamiseen samanlaista tai vielä paremmin optimoitua lukutaitoa kuin niillä, joille ovet ovat auenneet.

Lähteet:

de Certeau, Michel (2013). Arkipäivän kekseliäisyys. Niin & näin.

Debord, Guy (2005). Spektaakkelin yhteiskunta. Summa.