Kirjasta! Paljon liikkuvia osia

Olli Herranen
sosiologian väitöskirjatutkija.

 
 
Ärsyttääkö luokaton julkinen keskustelu? Ahdistaako näkökulmien paljous?

 

Kirjasta! Ei ihme jos maailma tuntuu sekavalta, se nimittäin koostuu liikkuvista osista. Osista käytävässä keskustelussa sekoittuvat usein puhujien tiedot, mielipiteet, asenteet, ideologiat, poliittiset pyrkimykset, egoismi ja sankka joukko muita asioita.

Filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde tuo järjestystä kaaokseen uudessa keskustelukirjassaan Paljon liikkuvia osia (2015, Savukeidas). Teos koostuu 12. napakasta luvusta, jotka kattavat kunnioitettavan määrän nykyisiä, erilaisissa julkisuuksissa käytäviä keskusteluja. Ennen kaikkea kirja avaa keskustelujen lähtökohtia ja niihin liittyviä ongelmia tavalla, joka auttaa ymmärtämään miksi keskustelut lähtevät usein jo alkujaan väärille raiteille. Lähteen kirja on suunnistusopas nykyisessä keskustelutulvassa.

Vastakohtien metodi

Kirjassa otetaan erilaisia julkisuudessa esiintyviä keskusteluja, yksinkertaistuksia ja vastakkainasetteluja puntariin, ja avataan niitä filosofin terävyydellä. Käytännössä nämä ilmiöt läpileikkaavat toisiaan – vastakkainasettelut esimerkiksi luovat yksinkertaistuksia keskusteluun. Lähteen metodi pohjaa päättelyn ja punnitun tiedon suhteeseen, sekä esimerkkien käyttöön.

Otsikkotasolla käsiteltäviä vastakohtia kirjassa ovat muun muassa Luonnoton vai luonnollinen?, Yksilö vai yhteiskunta?, Mielipide vai tieto? ja Sananvapaus vai sensuuri?. Näihin pureutumalla Lähde johdattelee lukijansa läpi ajankohtaisen argumenttiviidakon. Kuka sanoo mitä ja miksi, mihin hän tällä sanomisellaan pyrkii, ja mikä viestissä on pielessä? Kuinka ymmärtää ilmiöiden ja puheen taustalla olevaa syvempää logiikkaa?

Luonto ja ihmisluonto

Tuotuaan esiin luonnon määritelmällisen vaikeuden ja oman näkemyksensä luontokäsityksien moninaisuudesta, Lähde summaa usein keskusteluissa esiintyvän motiivin: halun piilottaa omat ennakkoluulot ja tietämättömyys vetoamalla asioiden ”luonnolliseen” järjestykseen. Tietenkään mitään yksiselitteistä luontoa ei ole olemassa.

Geenit ovat tuttu yksinkertaistavien selitysten lähde ihmisluontoon liittyvissä keskusteluissa. Erityisen haitallisia ovat huonosti kirjoitetut tiedeuutiset, joissa viitataan yksisuuntaisiin syy-seuraus–suhteisiin. Tällöin helposti tullaan väittäneeksi, että geenit sinänsä aiheuttavat yksisuuntaisia vaikutuksia, kuten lihavuutta tai lukutaidottomuutta. Metsään menee. Ihminen on kokonaisuus, jota on tarkasteltava kokonaisvaltaisena toimijana kokonaisvaltaisessa ympäristössä, jota hän muokkaa samalla kun ympäristö ja sen muutos muokkaavat häntä.

Yksinkertaisia eivät ole myöskään yksilön ja yhteiskunnan tai mielipiteen ja tiedon väliset suhteet. Ei ole olemassa mitään yhteiskunnasta irrallista yksilöä, eikä luulo ole tiedon väärti.

Vapaus, suvaitsevaisto ja terrorismi

Vapaus tuntuu intuitiivisesti maailman selvimmältä asialta. Vapauden käyttäminen poliittisena lyömäaseena sotkee kuitenkin sen, että on olemassa vapauksia jostakin, vapauksia johonkin, ja näiden olemassaolo riippuu siitä, kuinka yhteiskunnalliset olosuhteet on poliittisesti järjestetty. Politiikassa on taas kyse aina eturistiriidoista, jonka abstrakti ja arkiymmärrykseen vetoava puhe vapaudesta peittää taakseen.

Vielä vetoavampi käsite vapaudesta tulee, kun se määritellään suhteessa vastakohtaan. Tämä usein on valtio tai yhteiskunta. Näihin liitetään joukko halveeraavia merkityksiä, joista kenenkään ei tarvitse olla omakohtaisesti tietoinen – ne alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä kun niitä riittävästi hoetaan.

Mielipiteet ja asenteet eroavat vielä raskaammin tiedosta kun toimijoita karsinoidaan. Tällöin katsotaan, että jollain ulkoapäin määritellyllä toimijajoukolla on joku kyseistä ryhmää yhdistävä ominaisuus. Näin tapahtuu populistisessa puheessa ”suvaitsevaistosta”, tai toisaalta puheessa ”terrorismista”, jolla tehdään kansainvälistä politiikkaa. Jälleen kerran unohtuu kenen näkökulmasta asiaa katsotaan tai mitä käsitteen taakse kätkeytyy.

Liikaa liikkuvia osia?

Kirjan keskeinen haaste piilee siinä, että näkökulmien rikkaus kääntyy lähes itseään vastaan. Maailma on absoluuttisen monimutkainen, eikä yksinkertaisille selityksille tunnu jäävän sijaa.

Näkökulmien väsymätön analyyttinen erittely tuntuu hyvin tarkoitushakuisessa poliittisessa todellisuudessa hieman etäännyttävältä. Ikään kuin poliittista peliä käytäisiin vain parhain argumentein, eikä yksinkertaisesti tehokkaimmin argumentein. Kirjailijan luja filosofinen ja tiedollinen osaaminen meinaa saattaa hänet pisteeseen, jossa lukijan näkökulmasta kynnys yhteiskunnalliseen keskusteluun nousee turhan korkeaksi. Tiedettävää, ymmärrettävää ja omaksuttavaa on liikaa, ennen kun uskaltaa avata suutaan.

Tästä huolimatta Paljon liikkuvia osia jää kirkkaasti plussalle. Tätä poikkeuksellista teosta tarvitaan jo sen keskeisen sanoman vuoksi: vaikka joku asia tuntuu järkevältä, se ei välttämättä ole sitä. Inhimillinen järkeily on luonteeltaan petollista. Omia ajatuksia on kaikkein vaikein ymmärtää, ellei tiedä mille ne pohjaavat. Arkiymmärrys pettää, ellei työkalupakista löydy aseita helppoja selityksiä vastaan. Niitä Lähde tarjoaa, hyvin luettavassa ja ymmärrettävässä muodossa, vaikka hänen omien sanojensakin mukaan patenttiratkaisuja on turha odottaa.

Lukija kysyy – kirjoittaja vastaa

Kysymys: Kirjasta voi mielestäni saada vaikutelman, että maailma on absoluuttisen monimutkainen. Onko helpoille tai yksinkertaisille selityksille mitään sijaa?

Ville Lähde: Maailma tietysti on monimutkainen paikka, mutta se ei estä ajattelemasta ja toimimasta. Kirjan tärkein viesti on, että valitsemamme ajattelun ja puheen välineet vaikuttavat myös sisältöön – ne avartavat tai supistavat mahdollisuuksiamme. Kuten kirjan tiedettä koskevissa osioissa kuvaan, yksinkertaistaminen on aina välttämätöntä, koska kaikkea ei voi tarkkailla, ajatella ja käsitellä yhtaikaa. Tieteessäkin on käytettävä mallinnuksia - hyvin erityisiä yksinkertaistuksia - jotta maailmaa voidaan tutkia. Joka ainoaa yksinkertaistusta välttelevästä tulee "heuristinen idiootti", joka ei pysty tekemään välitilinpäätöksiä ja päätöksiä mistään.

Mutta on tärkeää ymmärtää, että yksinkertaistuksetkin ovat työkaluja, joilla voidaan tehdä vain niille sopivia asioita. Juuri tämä on vialla siinä ajatuksessa, että retoriikka on pelkkä neutraali väline viestin välittämiseen. Oletetaan, että on jokin viesti, jonka perille menemiseen käytetään mahdollisimman tehokkaita työkaluja. Työkalu vaikuttaa viestin sisältöön. Jos politiikkaa tehdään sutkautuksilla, ei kunnollista sisällöllistä keskustelua voi käydä. Jos yhteiskuntien toiminta palautetaan yksilöiden psykologisiin piirteisiin, ei voida ymmärtää yhteiskunnallisia instituutioita.

Kirjan tarkoituksena ei ole siis kritisoida mitä tahansa yksinkertaistuksia missä tahansa tilanteessa, vaan sellaisia, jotka tyhmistävät meitä. Ihmisten jakaminen kulttuurisiin lokeroihin, joko vihamielisesti tai kulttuurien suojelua vaatien, jättää näkyvistä yhtäältä ihmisryhmien sisäisen moninaisuuden ja ristiriitaisuuden ja toisaalta ryhmien välisten rajojen väistämättömän läpäisevyyden – tämä on ajankohtainen esimerkki vaarallisesta yksinkertaistuksesta. Emme voi puhua ihmisistä ottaen huomioon joka ainoan ihmisen kaikki ominaispiirteet, mutta "kulttuurin" pyhittäminen tavalla, joka ohittaa monia muita tärkeitä ihmisten eroja ja yhtäläisyyksiä, kaventaa näkökulmaa kohtalokkaasti.

Olennaista on se, auttavatko käyttämämme ajattelun ja puheen välineet edistämään ymmärrystämme vai kaventavatko ne sitä. Rakentavatko ne keskustelun ja kiistelyn tilaa, jossa osapuolet ja mielipiteet on kirjoitettu valmiiksi, vai avittavatko ne pääsemään irti tällaisista myyteistä? Tietysti myös koko maailma on osallinen keskusteluissamme: jotkin asiat ovat monimutkaisempia kuin toiset. Ajattelun ja puheen kohteilla on väliä. Tieteessä ilmastonmuutoksen tutkiminen on tästä yhä ajankohtaisempi esimerkki. Mitä kinkkisempien ongelmakimppujen kanssa ollaan tekemisissä, sitä vaikeampia hyödylliset yksinkertaistukset ovat. Niiden luominen vaatii taitoa.

Kysymys: Kirja voi nähdäkseni olla myös siinä mielessä haastava, että jos kaikki sen näkökulmat ottaa huomioon, nousee yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja keskustelemisen rima korkeaksi. Ymmärrettävää ja omaksuttavaa on liikaa. Kuinka näet tämän?

VL: Ei kaikkea ole tarkoituskaan eikä voi ottaa koko ajan huomioon. Pyrin kirjassa ennen kaikkea osoittamaan sellaisia ajattelun ja keskustelun toistuvia ongelmia ja sudenkuoppia, joista käsin on vaikeaa tai mahdotontakin saada aikaan mitään kovin hyödyllistä. Kannattaa valita ne tilanteet ja keskustelut, jossa on mahdollista saada aikaan mielekästä ajattelua sen sijaan, että takoisi päätään seinään. Väistämättä tulee eteen tilanteita, joissa törmää niin vahvasti asemiinsa linnoittautuneisiin ihmisiin, että todellista keskustelua ei voi syntyä.

Sosiaalisessa mediassa näkee tietysti paljon sellaista keskustelua, jossa ymmärtäväiset ihmiset päätyvät toistuvasti vääntämään vastakohta-asetelmissa. Ehkä taustalla on ajatus, että silloin pääsee vaikuttamaan niihin kuulijoihin tai lukijoihin, jotka eivät ole niin linnoittautuneita.

Tässä on edellisessä vastauksessa viittaamani ongelma: on hyvin vaikea käydä sellaista keskustelua, jossa omat puhetavat eivät muokkaannu rajun vastakkainasettelun mukaisesti. Retoriikka vaikuttaa sisältöön. Kärjistykset alkavat hallita. Aikaa ja vaivaa kuluu yhä enemmän toisia tärppejä ja kärjistyksiä vastaan reagoimiseen, ja huomaamatta yhä vähemmän pääsee avaamaan kunnolla omia näkemyksiään. Itsekritiikki alkaa näivettyä. Tällaisten asetelmien luominenhan on myös vanha populistinen taktiikka.

Julkista keskustelua ei voi hallita, eikä koskaan saavuteta mitään ihanteellista keskustelutilaa. Ei ole siksi mitään syytä lakata keskustelemasta, kiistelemästä ja toimimasta, vaikka ongelmiin törmää jatkuvasti - itsessäänkin. Edellä kuvatun kiistojen dynamiikan lisäksi käsittelen kirjassa monia toistuvia yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä luonnosta, tieteestä, kulttuureista, suvaitsevaisuudesta ja monista muista aiheista. Kaikki niistä eivät kumpua reaktioista toisiin, vaan ongelmia kannattaa yrittää paikantaa myös omassa ajattelussa ja puheessa.

Esseemäinen muoto oli kirjalle siksi luonteva valinta: se ei ole yhtenäinen opaskirja eikä mikään kokonaisesitys ihanteellisesta ajattelusta ja puheesta. Hupsuahan se olisikin.

Tarkoitus on ennen kaikkea antaa eväitä tunnistaa ongelmia, jotta voi itse kehittää taitoa reagoida niihin ja luovia niiden ohi parempaan keskusteluun ja ajatteluun. Läpi kirjan esseiden toistuu tiettyjä työkäsitteitä, joita voi soveltaa monissa ympäristöissä.

Kysymys: Millaisen vinkin antaisit ihmiselle joka on asioiden tilasta huolestunut, kenellä ei ole taustaa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, eikä hän tiedä mistä aloittaa?

VL: Ei kannata stressata ja olettaa, että heti pitäisi löytää paras mahdollinen toimintatapa. Yhteiskunnallinen toiminta, aivan kuten ajattelu ja keskustelu, vaatii taitojen oppimista ja kehittämistä. Tärkeimmät vaikuttamisen roolit, joita yhteiskunnassa tällä hetkellä tarjotaan, ovat äänestäjä ja kuluttaja, ja niissä ihmisen vaikutusmahdollisuudet ovat pienimmillään. Olennaisinta on pyrkiä toimimaan muillakin tavoin – se on tärkein valinta. Se johtaa yhteistoimintaan muiden ihmisten kanssa, joka on kaikenlaisen politiikan perusedellytys.

Minä en yritäkään neuvoa, mitkä ovat parhaita valintoja sen jälkeen, koska meidän toimintamme seuraukset ovat aina jossain määrin ennakoimattomia. Me myös muutumme ihmisinä toimiessamme, joten voimme päätyä sellaiseen toimintaan, jota emme edes pitäneet mahdollisena.

Vielä muutama vuosi sitten olin varma siitä, että minusta tulisi akateeminen filosofian tutkija. Kuten kirjassa kuvasin, minulla oli monen vuoden jakso, jolloin en ollut poliittisesti juuri aktiivinen. Onneksi en saanut rahoitusta heti väitöskirjan jälkeen ja jouduin opettelemaan itseni uudelleen. Olen ollut toimittajana, luennoijana, esseistinä ja tietokirjailijana tuotteliaampi kuin liki pariinkymmeneen vuoteen. Onnellisempikin.

Toimiako edustuksellisesti, kansalaisjärjestöissä tai vaikka anarkismin innoittamana? Ei sillä ole niin väliä, koska toimintaan lähtemistä ei kannata ajatella kokonaisen teorian tai maailmankuvan omaksumisena ja sen soveltamisena reseptin tavoin. Mitä enemmän aktivoituu yhteiskunnallisesti, sitä moninaisimmin tavoin todennäköisesti päätyy toimimaan. Näkemykset ja toiminta muokkautuvat yhdessä, mikäli ei estä sitä jumittamalla luutuneisiin näkemyksiin ja opinkappaleisiin. On tietysti poliittisia, uskonnollisia ja vaikka mitä ryhmiä, joissa tätä muutosta pyritään aktiivisesti estämään. Puhdasoppisuudella on houkutuksensa.

Kysymys: Millaisia asioita itse harrastat kirjojen kirjoittamisen lisäksi?

VL: Perheen ja ystävien rinnalla tärkein yhteisöni on ollut vuosikausia niin & näin -porukka, jossa tietysti on myös suuri joukko ystäviä. Olen ollut lehden toimittaja jo yli kymmenen vuotta ja avustaja jo 90-luvun loppupuolelta. Olin niin & näin -lehden päätoimittaja vuosina 2010-2011.

Tietokirjailijan työn tärkeä ulottuvuus ovat monenlaiset esiintymiset, keskustelut, luennot ja opetustyö. Pelkkä kirja tavoittaa aina suhteellisen pienen yleisön, mutta esiintymisten avulla sen ajatuksia voi koetella paljon suuremman ihmisjoukon kesken. Kymmenien yksittäisten luentojen lisäksi olen viime vuosina myös pitänyt luentokursseja ympäristökysymyksistä Tampereen yliopistossa ja Taideyliopistossa.

Jatkossa otan pari askelta lähemmäs tutkijan elämää uudessa BIOS-tutkimusyksikössä. Se on monitieteinen porukka, joka käsittelee ympäristö- ja resurssikysymysten merkitystä nyt ja tulevaisuudessa. Ensimmäinen BIOS-yksikön hanke on yhteistyötä YLE:n yhteiskuntatoimituksen kanssa näitä asioita käsittelevän tiedonvälityksen kehittämiseksi. Teen työn ohessa uudistettua ja laajennettua laitosta kirjasta Niukkuuden maailmassa englanniksi, mutta sen julkaisuun menee varmasti vielä oma aikansa.

Hieman yllättäen parin viime vuoden aikana olen myös alkanut kirjoittaa ruuasta. Lähdin mukaan ystävieni Manun ja Jullen Hyvä kurkku -vegaaniruokablogiin, joka toimii nykyään Sylvi-verkkolehdessä. Hyvä kurkku kartoittaa vegaaniruuan tarjontaa suomalaisissa ravintoloissa. Olen kirjoittanut Sylviin myös puutarhanhoidosta ja kasvisruuan tekemisestä. Tämä on mukavaa vastapainoa muulle kirjoittamiselle, ja vaikkei minulla olekaan harhaluuloja sen vaikuttavuudesta, on kuitenkin mukavaa, että pystymme auttamaan ihmisiä löytämään tasokasta kasvisruokaa ja ehkä edistämään sen tarjontaa.

Olen toiminut parisen vuotta myös Suomen Punaisen Ristin ensiapupäivystäjänä. Kimmokkeen tähän antoi tilanne, jossa olisin tarvinnut ensiaputaitoja, mutta en osannut auttaa kunnolla. En halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen uudelleen. SPR-vapaaehtoistyö on kuitenkin antanut myös kosketuksen uusiin ihmisiin ja ihan erilaisiin asioihin kuin niihin, joiden kanssa olen tottunut toimimaan, ja uusien taitojen oppiminen on tässä iässä ylipäätään aika mukavaa.

Yksityiselämässä tärkeimpiä harrastuksiani ovat roolipelit ja puutarhanhoito. Olen pelannut samojen ystäväporukoiden kanssa säännöllisesti jo kolmatta vuosikymmentä. Aiheet ovat vaihdelleet perinteisestä todellisuuspakoisesta fantasiasta 30-vuotisen sodan tai Nuijasodan historiaan. Puutarhaa hoidamme rakkaan vaimoni kanssa Lempäälässä edesmenneen äitini entisessä kotitalossa Lempäälässä. Muutimmekin joitain vuosia sitten Lempäälään, jotta voisimme pitää huolta sekä talosta ja sen tiluksista että hoitaa puutarhaamme. Se oli varmasti elämäni parhaimpia ratkaisuja.

 

Kirjasta! paljon liikkuvia osia

196 s. 23,90 €
ale 15,00 €
1. painos.
Savukeidas, Tampere.
2015.

Teoksen kirjoittaja Ville Lähde on filosofian tohtori ja tietokirjoittaja.

Kts. myös:

Ville Lähde ja Teemu Palosaari: Luonnonresurssit ja elintaso Alusta! 15.04.2014.