Avioliiton käsikirjoitus uusiksi

Matti Hyvärinen
Kirjoittaja on sosiologian professori ja yksi Hajoava perhe -kirjan toimittajista ja kirjoittajista.

"Rannalla -romaani piirtää julmaa kuvaa ajasta, jolloin seksi oli kulttuurisesti kiellettyä avioliiton ulkopuolella. Edward ohjautuu toimimaan kulttuurisen käsikirjoituksen toteuttajana, odottaen suurta täyttymystä hääyönä – ja on sitten lohduttoman raivoissaan, kun näin ei käykään. Ilman käsikirjoitusta hän on täysin hukassa ja kykenee vain raivonsa purkamiseen."

Alustus! Ian McEwanin romaanissa Rannalla (2007) avioliitto hajoaa tuskaiseen riitaan kestettyään hädin tuskin kymmentä tuntia. Hajoava perhe oli aluksi Tampereen yliopiston monitieteinen kurssi, jolla sekä opettajat että opiskelijat lukivat McEwanin romaanin ja lähtivät sen jälkeen analysoimaan sekä tutkittua romaania että perheen kohtaloita. Hankkeen avainsanoja olivat kokemuksellinen oppiminen, sosiologinen mielikuvitus, vieraannuttamisefekti ja avioliiton murtuva käsikirjoitus. Viiden kurssin ja yli kahden sadan opiskelijan jälkeen hanke kiteytyi kirjaksi Hajoava perhe, joka ilmestyi juuri Vastapainolta.

Poikkitieteellisyys ei ole vain teorioiden lainaamista naapuritieteistä. Joskus on hyödyllistä katsoa, mitä toisilla tieteenaloilla tehdään ja miten siellä asetetaan kysymyksiä. Minua oli aina kiehtonut kirjallisuuden tutkijoiden tapa opettaa kokonaisia kursseja yhden teoksen pohjalta. ”Opetan ensi syksynä Ishiguron Pitkän päivän iltaa.” Voisiko sosiaalitieteissä tehdä jotain vastaavaa? Ajatuksessa on houkuttelevaa tiivis pitäytyminen yhdessä ja samassa aineistossa ja sen monien ulottuvuuksien esiin houkuttelemisessa.

Kokemuksellinen oppiminen

Yksi tausta-ajatuksista oli, että opetus kapeutuu yliopistossa helposti ohuen älylliselle ja pahimmillaan puhtaasti viisastelevalle uralle. Romaani sen sijaan koskettaa lukijaansa aivan toisella tavalla, parhaassa tapauksessa monella tasolla yhtä aikaa. Kirjallisuuden tutkija Laura Karttunen korostaa juuri tätä emotionaalista ja kokemuksellista suhdetta romaaniin ja sen henkilöihin. Romaanin koskettavuudella aineistona on toinenkin puolensa: kaikesta raadollisuudestaan huolimatta tämä aineisto ja sen käsittely ei loukkaa kenenkään intiimiyttä tai oikeuksia. Päähenkilöt Florence ja Edward eivät kärsi kurssin repostelusta yhtään mitään, mikä ei taas ollenkaan päde tosielämän kertomusten kohdalla. Romaanin tunteita voidaan puolestaan tarkastella niin psykologian, sosiaalipsykologian kuin sosiologian välinein.

Rannalla -romaanissa on puhe parisuhteesta ja avioliiton odotuksesta vuonna 1962, ennen paljon puhutun ”60-luvun kulttuurivallankumouksen” alkua. Siinä on puhe seksistä, halusta ja haluttomuudesta, traumasta ja mahdollisen insestin varjosta. Totta kai siinä on puhe myös nuorten koko tulevasta, suunnitellusta ja toteutuneesta, mutta sattumanvaraisesta elämänurasta. Kaikki näyttää kiteytyvän siihen, miten läheisyys ja heteroseksuaalinen suhde ei odotuksista huolimatta toimikaan ja miten koko hääyön tilanne karkaa lopulta nuoren parin käsistä. Romaani on kirjoitettu sillä tavoin ovelasti, että se tarjoaa monia emotionaalisen reaktion hetkiä, mutta jättää kuitenkin asiat sillä tavoin auki, että lukija joutuu tekemään tulkintoja tulkintojen perään siitä, mitä todella tapahtui; eli juuri niin kuin ongelmatilanteet myös elävässä elämässä aina näyttäytyvät. Puhumattomuus ja surkea riitelemisen taito on yksi iso teema, joka on jatkuvasti surettanut ihmisiä, ja jota useampikin Hajoavan perheen luvuista pohtii.

Vieraannuttamisefekti

Kaiken oppimisen edellytyksenä on etäisyydenotto omiin ja kulttuurisesti nyt läsnä oleviin käsityksiin. Englanti on tyystin eri paikka kuin Suomi, ja vuoden 1962 nuorten ajattelu on häkellyttävän kaukana nykyisistä itsestäänselvyyksistä. Eriikka Oinonen on herkutellut sillä toteamuksella, että Edwardille ja Florencelle nuoruus oli hävettävä tila kun taas avioliitto oli tuolloin aikuisuuden ja vapauden avain. Kaikki tämä tietysti muuttui 60-luvun ja nuorisokulttuurien voittokulun myötä. Tällä hetkellä nuoruus on monille se tavoiteltavin tila ja avioliitto puolestaan pikemminkin vapauden rajoittaja. Matti Vanhanen tiivisti Facebook -päivityksessään 3.11.2015 tämän murroksen: ”Sisältä päin tuntuu yhä nuorelta, mutta kalenteri pitää paikkansa”. Kukaan ei tohdi nyt kertoa: ”Olen 40 vuotta, mutta sisältä paljon kypsempi”.

Vieraannuttamisefektin toinen nimi voisi olla sosiologiassa käytetty vertaileva tutkimusasetelma. Brittiläinen yhteiskunta viisikymmentä vuotta sitten oli täysin toinen kuin Suomi nyt tai 60-luvun alussa. Romaanin henkilöt eivät tule luokkajaon ääripäistä, sillä Florence on yläluokasta ja Edward maalaisesta keskiluokasta – silti he ovat kuin täysin eri maailmoista lähtöisin. McEwanin romaani on siitä hauska, että se lähestulkoon kuvittaa Pierre Bourdieun maun erotteluihin perustuvaa luokkateoriaa esittelemällä Edwardin ruokailun tutkimusmatkailijana Florencen vauraassa kodissa, jossa hän kohtaa jogurtin, myslin ja oliivien kaltaisia uutuuksia. Eron jälkeen Florencen ura voi kurottautua korkealle vanhempien tuella, kun taas Edward luisuu akateemisista unelmistaan ilman kunnon suhdeverkkoa kohti levykauppiaan arkea.

Romaani on muutoinkin uudenlainen ja haastava aineisto sosiaalitieteilijälle. Romaanissa ”puhuja”, kommunikoija ei ole sillä tavalla yksittäinen ihminen kuin arjen kertomuksissa. Jälkiviisas, sosiologisesti suuntautunut ja kovasti selitellyt kertoja aiheutti meille etenkin paljon päänvaivaa. Väliin äänessä olivat romaanin henkilöt tai heidän ajatuksensa. Hankalinta oli se, että tilanteen edetessä päähenkilöt ajattelevat itsestään ja kumppanistaan täysin vastakkaisia asioita. Sosiaalitieteilijä tuntee paremmin henkilön, joka haastattelussa kertoo koko auktoriteetillaan, mitä hän ajattelee asioista nyt ja kenties myös siitä, mitä hän ajatteli aikaisemmin. Tässä romaanissa henkilöt eivät ole kiinteitä, valmiita toimijoita, jotka ilmentävät itseään teoissaan ja puheissaan. He ovat aidosti Mihail Bahtinin tarkoittamia romaanihenkilöitä, jotka toteutuvat vasta dialogissa ja ovat osin itsekin hämillään siitä, millaisiksi he lopulta osoittautuvat.

Sosiologinen mielikuvitus

Amerikkalainen sosiologi C. Wright Mills herätteli sosiologeja jo 1950-luvulla mielikuvituksen käyttöön tärkeänä osana kriittistä, tieteellistä ajattelua. Millsin ajatus sopii yhtä hyvin sosiologeille, psykologeille kuin historioitsijoillekin. Tässä yhteydessä fiktio on ainutkertainen lähde. Missään muualla ei ole tarjolla vastaavia – kokeellisia, kuviteltuja – kielellisiä esityksiä ihmisen mielen toiminnasta. Muistan edelleen sen kirkastumisen hetken, kun murrosiän tienoilla eksyin lukemaan kaunokirjallisuutta – Jerry Cottonin asemesta – ja keksin että myös toisilla ihmisillä saattaa olla mutkikas ja kaikenlaista epävarmuutta tulviva sisäinen elämä. Jane Austenista lähtien kirjailijat ovat antaneet lukijoille kieliä, malleja ja ongelmia, joiden avulla ymmärtää myös arjen maailmassa kohdattujen ihmisten mieliä. Fiktio on tässä mielessä hyvin todellista siinä määrin, missä se muovaa ihmisiä.

Rannalla on romaani, jossa päähenkilöt kaikesta rakastumisestaan ja tutustumisestaan huolimatta salaavat toiselta keskeisiä mielensä sisäisiä asioita. Edward ei kerro Florencelle, että hänellä ei ole mitään aikaisempia seksikokemuksia tai että hän haluaa naimisiin juuri sen takia, että voisi vihdoin saada sellaisia. Florence panttaa yhtä lailla vastahakoisuuttaan tai jopa kauhua seksiä kohtaan hääyöhön saakka. Normaalin arjen tutkimuksessa tutkija ei koskaan kohtaa aineistoa, jossa olisivat yhtä aikaa esillä ihmisten sanat, ruumiilliset kokemukset ja heidän salatut ajatuskulkunsa. Hajoavan perheen teesi on, että tätä poikkeuksellista mielen laboratoriota ei pitäisi sivuuttaa, vaan oppia keskustelemaan myös fiktion kanssa.

Rannalla on lyhyt romaani ja siksi ihanteellinen yhteiseksi aineistoksi. Sosiologit, psykologit tai historioitsijat saavat harvoin tilaisuutta tarkastella isolla joukolla, eri kulmista, yhtä ja samaa aineistoa. Nyt se oli mahdollista, ja tämä moninaisuus on tietysti yksi sosiologisen mielikuvituksen lähde. Viiden kurssin aikana on käyty loputon määrä keskusteluja siitä, mistä ero johtui, oliko insestiä tapahtunut, tai ketä pitäisi syyttää jos ketään. Opiskelijoille tämä on tarkoittanut sitä, että tarjolla ei ole yhtä virallista ja lopullista tulkintaa. Aina puhutaan maailman tulkinnanvaraisuudesta – nyt käytännössä nähtiin, mikä määrä toisistaan poikkeavia tulkintoja on mahdollista tehdä saman aineiston pohjalta. Tämä jatkuvan tulkinnan haaste on juuri se, mihin toimittajat, opettajat, sosiaalityöntekijät ja vaikkapa poliisit jatkuvasti käytännössä törmäävät: ei ole yhtä, tulkitsematonta totuutta valmiina. Fiktiossa, kuten elävässä elämässäkin, tunteet, omat sympatiat ja empatiat ovat vahvasti läsnä ja siksi ne myös sysivät sosiologista mielikuvitusta liikkeelle toisella tavoin kuin kuivakkaampi aineisto.

Avioliittokäsikirjoituksen julmuus

Monet Hajoavan perheen kirjoittajista käyttivät skriptin, kulttuurisia odotuksia tiivistävän käsikirjoituksen käsitettä. Oma tulkintani romaanista on, että se käsittelee vuonna 1962 vallinneen, vaihtoehdottoman avioliittokäsikirjoituksen julmuutta. Vaikka romaani puhuu vuodesta 1962, se liittyy välittömästi nykyäänkin eduskunnassa käytäviin jatkuviin väittelyihin ”oikeasta” avioliitosta. Siitä miten pakottava tuo kulttuurinen avioliiton käsikirjoitus oli, saa hyvän käsityksen, että vielä pitkälle 1970-lukua avoliitot pyrittiin eläimellistämään ”susiparin” käsitteellä. Romaani piirtää julmaa kuvaa ajasta, jolloin seksi oli kulttuurisesti kiellettyä avioliiton ulkopuolella. Avioliitto on siten Edwardille ainoa toimiva tie seksin saamiseen, mutta Florencelle puolestaan se voi olla läheinen ja rakastava suhde ilman seksiä. Kun nuoret vaikenevat sisäisestä maailmastaan, Edward ohjautuu toimimaan kulttuurisen käsikirjoituksen toteuttajana, odottaen suurta täyttymystä hääyönä – ja on sitten lohduttoman raivoissaan, kun näin ei käykään. Ilman käsikirjoitusta hän on täysin hukassa ja kykenee vain raivonsa purkamiseen.

Riidan lopussa Florence vetoaa pariin Oxfordissa yhdessä asuvaan homoon ja ehdottaa Edwardille käsikirjoituksesta poikkeavaa, seksitöntä avioliittoa, mutta niin että Edward voisi halutessaan olla seksisuhteissa muihin – kunhan he kaksi vain rakastavat toisiaan. Nykylukijalle tämä saattaa olla hieno, vapaamielinen ehdotus, jota Edward ei konservatiivisuutensa takia hyväksy. Romaanissa pilkahtaa joka tapauksessa se maailma, jossa liitot voisivat olla muitakin kuin perinteisiä. Vanha Edward – jolle seksiä oli myöhemmin riittävästi tarjolla 1960-luvun murroksen alettua – itsekin ihmettelee, miksi ei ottanut riemuiten vastaan Florencen jaloa ehdotusta.

Romaani viittaa moneen kertaan Florencen traumaan, joka saattaisi olla hänen seksiä kohtaan tuntemansa kauhun takana. Kesken hääyön mieleen tunkee häiritseviä kuvia hänen isästään riisuutumassa heidän yhteisellä purjehdusmatkallaan Ranskaan. Romaani piirtää hienosti Florencen dilemman. Ei ole kieltä tai väylää puhua hänen seksiä kohtaan tuntemastaan kauhusta ja inhosta. Silti rakastuminen ja suostuminen Edwardin kosintaan johtaa koko käsikirjoituksen kulttuurisella painolla kohti väistämätöntä, ja juuri hääyönä. Konservatiivien vieläkin ihannoima ”aito avioliitto” ainoana sallittuna vaihtoehtona johtaa romaanin henkilöt umpikujaan, katkeraan riitaan ja eroon romaanin lopussa Dorsetin rannikolla.

Liitto hajoaa alkuunsa pitkälti juuri sen takia, että perinteinen avioliitto on ainoa ja pakottava vaihtoehto. On helppo sanoa, että jos e-pilleri olisi ollut olemassa ja jos Edward olisi kokeillut seksiä aikaisemmissa suhteissa, hän olisi todennäköisesti osannut lukea Florencen torjuvaa ruumiin kieltä paremmin, eikä hän olisi eksynyt kuvittelemaan sitä keimailuna ennen hääyön hurmaa. Kaiken kaikkiaan olisi ollut pienempi hoppu kohti häitä. Heille olisi jäänyt aikaa ja tilaa joko oikeasti löytää toisensa tai erota ilman tuskallista riitaansa. Mutta sehän olisikin jo toinen tarina.

Kirjallisuus

Hyvärinen, Matti; Eriikka Oinonen & Tiina Saari, toim. (2015). Hajoava perhe. Tampere: Vastapaino.

McEwan, Ian (2007). Rannalla. Helsinki: Otava.

Mills, C. Wright (2015). Sosiologinen mielikuvitus. Tampere: Vastapaino.

 

Kirjasta! Hajoava perhe

Hajoava perhe (Matti Hyvärinen, Eriikka Oinonen & Tiina Saari, toim., Vastapaino 2015) on oppikirja, jossa monen eri tieteenalan tutkijat kirjoittavat perheeseen liittyvistä ongelmista käyttämällä aineistona Ian McEwanin romaania Rannalla (On Chesil Beach).

300 s. 32 €
1. painos.
Vastapaino, Tampere.
2015.

Tampereen yliopistossa on opetettu monitieteistä perheen tutkimuksen kurssia Hajoava perhe, jonka aluksi opiskelijat ovat lukeneet Ian McEwanin romaanin Rannalla. Yksi Hajoava perhe -kirjan toimittajista, Matti Hyvärinen, kirjoittaa ohessa kurssista, romaanista ja siihen perustuvasta kirjasta, joka ”sopii kirjallisuuden ystäville ja kaikille, joiden työssä tarvitaan ihmismielen tulkintaa”.