Keisari tien päällä: Caracallan matkat aikalaiskuvauksissa

Jussi Rantala
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja antiikintutkija.

"Caracallan huono jälkimaine perustuu kahden aikalaishistorioitsijan, Herodianoksen ja Cassius Dion, kertomuksiin hänen valtakaudestaan".

Alustus! Antiikin Rooman historia tuntee – laskutavasta riippuen – yli 80 keisaria (ja näiden lisäksi suuren määrän vastakeisareita sekä keisariksi julistautuneita vallantavoittelijoita). Joukkoon mahtuu luonnollisesti maineeltaan niin hyviä kuin huonojakin hallitsijoita. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu eittämättä Caracalla, oikealta nimeltään Lucius Septimius Bassianus, joka hallitsi valtakuntaa vuosina 211–217, joskin toimien isänsä Septimius Severuksen kanssahallitsijana jo vuodesta 198 lähtien. Tämä Severusten dynastian toinen hallitsija toimi isänsä kuoleman jälkeen aluksi keisarina yhdessä veljensä Getan kanssa, mutta murhautti veljensä jo vajaan vuoden kuluttua, halliten sen jälkeen yksin valtakuntaa kuolemaansa saakka.

Caracallan hallitsijakautta luonnehtii hänen lähes jatkuva matkustelunsa. Noustuaan valtaan hän vietti pääkaupungissa vain vajaat pari vuotta, kunnes lähti kiertämään valtakuntaa, viimeistään vuoden 213 alussa. Hänen ensimmäinen retkensä suuntautui pohjoiseen, jossa alemannien germaaniheimo oli aiheuttanut ongelmia. Välittömästi tämän jälkeen hän suuntasi itään; aluksi Vähä-Aasiaan, seuraten suuren sankarinsa ja esikuvansa, Aleksanteri Suuren, jalanjälkiä. Vuonna 215 hän jatkoi matkaa Syyriaan, jossa myönsi uusia oikeuksia useille paikallisille kaupungeille. Caracalla itse oli äitinsä Julia Domnan puolelta vanhaa syyrialaista aatelissukua.

Sitten oli vuorossa matka Egyptiin. Alexandriassa hän vieraili Aleksanteri Suuren haudalla, mutta vierailu sujui kokonaisuutena mollivoittoisesti: syystä, jota ei täysin tunneta, Caracalla järjesti kaupungissa joukkosurman kaupungin miespuolisen väestön keskuudessa. Lähteet väittävät hänen surmauttaneen jopa 20 000 aleksandrialaista nuorukaista. Palattuaan Syyriaan hän alkoi valmistella sotaretkeä Rooman valtakunnan perivihollista Parthiaa vastaan, ja aloitti hyökkäyksen kohti itää vuonna 216. Alkumenestyksestä huolimatta roomalaiset joutuivat seuraavana vuonna puolustuskannalle. Lopulta Caracalla koki väkivaltaisen kuoleman: vuonna 217 oman henkivartiokaartin sotilas surmasi hänet lähellä Carrhaeta (nykyinen Harran eteläisessä Turkissa). Kuollessaan 29-vuotias keisari oli viettänyt kuusivuotisesta valtakaudestaan neljä vuotta poissa pääkaupungista.

Caracallan huono jälkimaine perustuu etenkin kahden aikalaishistorioitsijan, Herodianoksen (n. 170–240) ja Cassius Dion (n. 155–235), kertomuksiin hänen valtakaudestaan. Molemmat kirjailijat elivät ja vaikuttivat Caracallan aikana, mutta heidän lähtökohtansa olivat varsin erilaiset. Näistä kahdesta tuntemattomampi kirjoittaja, Herodianos, oli nykytietämyksen mukaan kreikkalainen virkamies, joka vaikutti niin ikään valtakunnan itäisellä, kreikankielisellä alueella. Näin hänen lukijakuntansa koostui ennen kaikkea valtakunnan kreikkalaisen osan yläluokasta. Cassius Dio, joka tunnetaan huomattavasti paremmin, oli myös kotoisin kreikkalaisesta idästä, mutta toisin kuin Herodianos, vaikutti ennen kaikkea pääkaupungissa. Dio toimi monissa korkeissa viroissa, senaattorina ja jopa konsulina. Niinpä hän kirjoitti teoksensa ensisijaisesti pääkaupungissa toimineille kreikankielisille senaattoreille ja muille virkamiehille, joita oli Dion ja Caracallan aikaan jo varsin runsaslukuinen joukko: arvioiden mukaan esimerkiksi Rooman senaatin noin 600 jäsenestä vähintään neljännes olisi puhunut äidinkielenään kreikkaa.

Mitä aikalaishistorioitsijat sitten kertovat Caracallan matkoista? Herodianos painottaa kertomuksessaan, että keisarin matkan perimmäinen syy oli tarkastaa provinssien sotilaallista tilannetta ja hallintoa; tästä hän muistuttaa lukijoitaan varsin usein. Kuitenkin, Caracallan matkaa melko selkeän kronologisesti kuvatessaan, historioitsija kertoo ohessa useita mielenkiintoisia ja hieman omituisia, jopa triviaalin tuntuisia tarinoita keisarin tekosista hänen matkatessaan provinsseissa. Caracallan ajasta Germaniassa Herodianos toteaa, että keisari ilahdutti paikallisia heimoja pukeutumalla germaanien tapaan, pitkään, hopeakoristeiseen päällystakkiin, ja jopa laittaneen päähänsä pitkähiuksisen, vaalean peruukin jotta näyttäisi mahdollisimman samanlaiselta kuin paikalliset asukkaat. Tämä oli ilmeisesti germaanien mieleen – Herodianoksen mukaan he suorastaan palvoivat Caracallaa tämän tempauksen jälkeen. Sitten historioitsija kuvaa keisarin syömätapoja hänen matkallaan: kertomuksen mukaan hallitsija käytti vaatimattomia, puisia ruokailuastioita, söi mitä hyvänsä leipää vain oli saatavilla ja mursi sitä omin käsin; yleisesti Herodianos korostaa, miten Caracalla vältti kaikkea ylellisyyttä ja käytti samoja varusteita kuin kaikkein halpa-arvoisin sotilas.

Herodianos kertoo ilmeikkäästi myös Caracallan pakkomiellettä esikuvaansa Aleksanteri Suurta kohtaan; pakkomiellettä, joka korostui Caracallan matkattua Aleksanterinkin kulkemaa historiallista reittiä Vähä-Aasiassa. Historioitsija kirjoittaa kuinka Caracallan määräyksestä kaikki valtakunnan kaupungit – mukaan lukien Rooma – täytettiin patsailla jotka kuvasivat Caracallan ja Aleksanterin samankaltaisuutta. Herodianoksen historian kliimaksiin päästään, kun hän kuvaa keisarin vierailua Aleksandriassa sankarinsa haudalla sekä hänen toimeenpanemaansa joukkomurhaa kaupungissa. Varsinaista syytä hallitsijan käytökselle kirjailija ei anna, mutta kuvaa kuinka koko Niilin suisto ja kaupungin edessä ollut merialue muuttuivat punaisiksi kaupungista valuvasta verestä. Tästä eteenpäin keisarin vaiheet kuvataan jatkuvana alamäkenä: hänen viimeisiä aikojaan hallitsee petollisuus, vastoinkäymiset ja lopulta hänen loppunsa, oman sotilaansa surmaamana.

Toisen aikalaishistorioitsijan, Cassius Dion, kertomus on hieman monimutkaisempi, etenkin siksi, että hän ei kuvaa Caracallan valtakautta kronologisesti, vaan tekee sen varsin irrallisten kertomusten avulla. Historioitsijan asenne on kuitenkin helppo havaita: hänellä ei ole keisarista juuri mitään hyvää sanottavaa. Dio korostaa erityisesti niitä nöyryytyksiä ja koettelemuksia, joita senaattoriluokka joutui kokemaan Caracallan ollessa poissa pääkaupungista. Kertomuksissa kuvataan kuinka hallitsija, aina uuteen paikkaan saavuttuaan, halusi viettää aikaa yltäkylläisyydessä ja huvituksissa (mielenkiintoinen ristiriita Herodianokseen nähden, joka korosti keisarin vaatimattomia elämäntapoja), ja kuinka senaattoreiden oli käytettävä jopa henkilökohtaista omaisuuttaan uusien huvittelupaikojen rakentamiseksi sinne, mihin Caracalla milloinkin halusi suunnata. Dio myös kertoo paheksuen keisarin ala-arvoisesta käytöksestä, kuten siitä että keisari osallistui itse näytöksiin (surmaten muun muassa sata karhua yhden päivän aikana yleisön hurratessa) sekä kuinka Caracalla osallistui kilpa-ajoihin ajaen itse omaa hevosvaljakkoaan.

Toisin kuin Herodianos, Dio on suurimmaksi osaksi vaiti Caracallan hallinnollisista toimista. Kuitenkin hän mainitsee, kuinka keisari, matkoilla ollessaan, nöyryytti senaattia lähettäen näiden esimieheksi Roomaan Sempronius Rufus – nimisen eunukin. Senaatille lähettämässään kirjeessä Caracalla puolestaan tokaisi tietävänsä, etteivät senaattorit pitäneet hänen käytöksestään, mutta että hänen ei tarvinnut välittää siitä, koska hänellä oli joka tapauksessa armeija puolellaan. Aleksandrian verilöylystä Dio mainitsee melko lyhyesti, mutta on sen sijaan paljon kiinnostuneempi siitä, että samoihin aikoihin Caracalla jälleen nimitti korkeisiin virkoihin Dion näkökulmasta epämääräisiä henkilöitä: Theokritus – nimisen vapautetun orjan, joka oli toiminut myös näyttelijänä ja tanssijana, sekä Epaghatuksen, joka oli niin ikään vapautettu. Tämä tapaus jatkaa Dion tarinan keskeistä teemaa: kertomusta keisarista, joka matkustelee ja viettää yltäkylläistä elämää ympäri valtakuntaa, mutta joka on liian laiska hallitakseen, joten lähettää eunukkien, tanssijoiden ja vapautettujen orjien tapaisia heittiöitä määräilemään senaattia ja tekemään tärkeitä valtiollisia päätöksiä.

Mistä tämä kahden historioitsijan erilainen näkemys sitten kertoo? Erityisesti kirjailijoiden omista intentioista sekä heidän lukijakunnastaan. Kuten mainittua, Herodianoksen kohdeyleisönä oli Kreikassa asunut yläluokka, joka kävi 200-luvun alkupuolella vilkasta keskustelua kreikkalaisesta kulttuurista sekä, yleisemmin, kreikkalaisesta identiteetistä osana roomalaista maailmanvaltaa. Vaikka Kreikka oli jo satoja vuosia kuulunut Rooman imperiumiin, ei sen kirjallinen eliitti ollut unohtanut juuriaan; päinvastoin, kreikkalainen kulttuuri eli 200-luvulla jopa eräänlaista uutta kukoistuskauttaan. Se puolestaan antoi vauhtia edellä mainitulle keskustelulle Kreikan osasta roomalaisessa maailmassa, jota hyvin kulttuuritietoinen eliitti kävi.

Herodianoksen kuvaus Caracallan matkoista voidaan nähdä osana tätä keskustelua. Historioitsija mainitsee keisarin matkan varsinaisen syyn (sotilaalliset ja hallinnolliset järjestelyt), mutta keskittyy kuvailemaan hallitsijan käytökseen liittyviä pieniä, omituisia yksityiskohtia; toisin sanoen, kirjailija kuvaa Rooman keisaria ”eksoottisena”, hieman outona hahmona, jonka erikoista käytöstä kuvaamalla viihdyttää lukijoitaan. Caracallan ”outous” tuskin liittyy sinänsä hänen ”puolisyyrialaisuuteensa”, sillä isänsä puolelta hän kuului joka tapauksessa vanhaan italialaisperäiseen hallitsijasukuun, ja oli kaikkien lähteiden mukaan kulttuurisesti italialainen. Niinpä Caracallan ”toiseus” Herodianoksen näkökulmasta liittyy hallitsijan ei-kreikkalaisuuteen. Osana kreikkalaisen eliitin keskinäistä diskurssia Herodianos astuu näin ulos aikakauden poliittisesta todellisuudesta, jossa Kreikkaakin hallittiin Roomasta käsin, ja kuvaa Caracallaa jopa ”vieraana” hallitsijana, jossa kiinnostavinta ovat hänen luonteensa omituiset piirteet ja erikoiset tapansa, ei niinkään hänen poliittinen ja sotilaallinen toimintansa.

Vaikka Cassius Dio oli kreikkalainen siinä missä Herodianoskin, on hänen lähestymisensä hyvin erilainen. Vaikka Dion historiassa näkyy hänen tuntemuksensa kreikkalaisesta kulttuurista, ja jopa kiintymyksensä siihen, piti hän itseään ennen kaikkea roomalaisena senaattorina, jonka yleisönä olivat ensisijaisesti omat virkaveljet senaatissa. Hänen yleisönsä selittää osaltaan sen, ettei hän kerro Caracallan matkan vaiheita kovin yksityiskohtaisesti; Dio varmasti oletti, että valtakunnan poliittinen eliitti tiesi joka tapauksessa keisarin toimista. Hänen kirjoituksensa osoittavat kuitenkin myös hänen poliittisen motiivinsa.

Kertoessaan keisarin kelvottomista apureista joita Caracalla nimitti sijaisekseen Dio varoittaa lukijoitaan niistä vaaroista, jotka seuraavat hallitsijan ollessa pitkään poissa pääkaupungista. Kun keisari oli poissa Roomasta, väheni kaupungin poliittinen painoarvo – ja samalla myös senaatin arvovalta; senaatin, joka instituutiona yhdistettiin ennen kaikkea pääkaupunkiin. Samalla historioitsija korostaa, kuinka keisari antautui sopimattomaan ylellisyyteen ollessaan poissa pääkaupungista. Tässä voidaan havaita antiikin teksteissä kautta vuosisatojen toistunut ajatus idän turmelevasta vaikutuksesta: läntisiä kansoja leimasi roomalaisessa ja myös kreikkalaisessa kirjallisuudessa usein miehekkyys, sotilaalliset hyveet, vaatimattomuus ja kurinalaisuus; itämaat puolestaan nähtiin rappeutuneina ja liiallisen ylellisyyden kulttuureina, jota leimasivat pelkuruus, naismaisuus ja petollisuus. Toisaalta antiikin kirjallisuudessa myös muistutettiin toistuvasti, että itäiset tavat saattoivat ”tarttua” niihinkin, jotka viettivät liikaa aikaa idän houkutusten parissa.

Kritiikissään Dio ei ehkä täysin tajunnut sitä suurta sosiaalista ja poliittista muutosta, jota 200-luvulla oli jo hyvässä vauhdissa: valtakunnan itäisten osien merkitys oli nousemassa, tai jopa jo noussut, läntisen puoliskon ohi. Vaikka länsi oli kokenut 100-luvulla taloudellisen nousukauden, oli se jo ohittanut huippunsa; sen sijaan idässä kasvu jatkui yhä edelleen. Tähän oli monia syitä (kaupungistuminen, vilkkaat kauppasuhteet itään ym.), ja vaikuttaa siltä, että keisaritkin tajusivat tämän. Se lienee ollut osasyynä Caracallan ahkeraan matkailuun itäisissä provinsseissa: itä oli paitsi valtakunnan taloudellinen ja viljan suhteen tuotannollinen keskus, niin myös sotilaallisesti herkkää aluetta – olihan vahva Parthian valtakunta jatkuvana uhkana valtakunnan itäpuoliskolle.

Cassius Dio ja hänen lukijakuntansa eivät kuitenkaan hahmottaneet tilannetta näin: heidän ideologiansa mukaan valtakunnan keskus oli yhä – ja sen tuli olla – ikuinen Rooman kaupunki sekä sen ikiaikainen senaatti. Siten vallan siirtyminen keisarin matkassa provinsseihin oli vakava rikos Rooman poliittisia perinteitä kohtaan. Caracalla oli tätä traditiota vastaan rikkoessaan ansainnut Dion kaltaisen konservatiivisen senaattorin silmissä kaiken mahdollisen vihan ja halveksunnan – ja tämän asenteen hän puki sanoiksi historiassaan.

Kirjallisuutta:

Ando, Clifford, Imperial Rome AD 193 to 284. The Critical Century. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012.

Bryant, Caroline, ‘Imperial Family Roles. Propaganda & Policy in the Severan Period’. In Dal Covolo, Enrico & Rinaldi, Giancarlo (eds.), Gli Imperatori Severi. LAS, Roma 1999, pp. 17—29.

Gabriele, Marasco, ‘Erodiano e la Crisi dell’Impero’. In ANRW II.34.4 (1998), pp. 2837—2927.

Gowing, Alain, The Triumviral narratives of Appian and Cassius Dio. University of Michigan Press, Ann Arbor 1992.

Halfmann, Helmut, Die Senatoren aus dem östlichen Teil des Imperium Romanum bis zum Ende des 2. Jahrhunderts n. Chr. Hypomnemata. Untersuchungen zur Antike und zu ihrem Nachleben, Heft 58. Vandenhoeck & Ruprecht, Göttingen 1979.

Hose, Martin, ‘Cassius Dio: A Senator and Historian in the Age of Anxiety’. In Marincola, John (ed.), A Companion to Greek & Roman Historiography. Blackwell Publishers, Oxford 2007, pp. 461—467.

Millar, Fergus, A Study of Cassius Dio. Oxford University Press, Oxford 1964.

Millar, Fergus, The Emperor in the Roman World (31 BC – AD 227). Cornell University Press, Ithaca, New York 1977.

Potter, David S., The Roman Empire at Bay 180—395 AD. Routledge, London 2004.

Sidebottom, Harry, ‘Herodian’s Historical Methods and Understanding’. In ANRW II.34.4 (1998), pp. 2776—2836.

Sidebottom, Harry, ‘Severan historiography’. In Swain, Simon, Harrison, Stephen & Elsner, Jas (eds.), Severan Culture. Cambridge University Press, Cambridge 2007, pp. 52—82.

Talbert, Richard J.A., The Senate of Imperial Rome. Prinston University Press, New Jersey 1984.

Whitmarsh, Tim, ‘Prose literature and the Severan dynasty’. In Swain, Simon, Harrison, Stephen & Elsner, Jas (eds.), Severan Culture. Cambridge University Press, Cambridge 2007, pp. 29—51.