Keisarin lapset vallan välineinä Rooman valtakunnassa

Sanna Joska
Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa.

"Keisariperheiden lasten esiintyminen keisarin politiikassa ja tämän alamaisten pystyttämissä monumenteissa kertoo sekä keisarin että tämän alamaisten sosiaalisen vallan rakentumisesta, keinoista sen määrittelyyn ja paikalliseliitin keskeisestä asemasta valtarakennelmassa.

Alustus! Lasten merkitys hallitsijoiden positiivisen julkisen kuvan luomisen kannalta voi olla huomattava. Nykypäivänä esimerkiksi Ison-Britannian ja Ruotsin kuningasperheiden jäsenten avioliitot ja lasten syntymät kiinnostavat suomalaistakin yleisöä loputtomasti. Kuka menee naimisiin kenen kanssa ja millaisin menoin? Milloin syntyy lapsia ja mikä annetaan lapselle nimeksi? Mikä on perimysjärjestys? Kuningasperheet vastaavat yleisön tiedonhaluun jakamalla tarkoin valittuja kuvia häistä ja taaperoistaan sosiaalisessa mediassa.

Hallitsijan lasten syntyminen ja avioliitot herättivät huomiota myös antiikin Roomassa 2000 vuotta sitten. Rooman keisariperhe oli valtakunnan keskeisin perhe, kunnianarvoisa domus Augusta. Rooman keisari taas oli princeps, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Keisarin asema ei ollut yksittäinen virka, vaan koostui monista eri arvonimistä ja niihin liittyneistä valta-asemista ja kehittyi sekä muuttui läpi keisariajan.

Koska keisarin valta-asema ei ollut selkeästi määritelty, oli jokaisen keisarin pyrittävä oikeuttamaan oma asemansa valtakunnan huipulla. On selvää, että keisariperheeseen syntyneitä lapsia käytettiin osana tätä vallan oikeutusta aina, kun lapsia perheessä oli. Osa keisareista onnistui paremmin, osa huonommin. Rooman ensimmäinen keisari Augustus loi kuvaa hedelmällisestä dynastiasta korostamalla poliittisessa kuvastossaan lapsiaan ja lapsenlapsiaan, sekä vaimonsa Livian lapsia ja lapsenlapsia tämän edellisestä avioliitosta.

Augustus kuvasi perheenjäseniään muun muassa kolikoissa ja reliefeissä (Zanker 1988). Keisarin lyöttämät kolikot levisivät kaikkialle valtakuntaan ja toimivat paitsi valuuttana, myös kommunikaatiovälineenä keisarilta alamaisille suunnatussa viestinnässä. Keisarin teettämät reliefit, joita liitettiin esimerkiksi Rooman kaupunkiin pystytettyjen rakennusten seiniin, olivat toinen tapa rakentaa kuvaa hyvästä hallitsijasta.

Vain kahdeksan kuukautta valtakuntaa vuonna 69 jKr. niin kutsuttuna neljän keisarin vuotena hallinnut Vitellius sen sijaan ei onnistunut oikeuttamaan valtaansa edes lastensa avulla. Noustuaan keisariksi Vitellius kiiruhti lyöttämään kolikoita poikansa ja tyttärensä kuvalla. Tapaus kuvaa erinomaisesti lasten roolia keisarin vallan rakennusosasina. Korostamalla lapsiaan Vitellius pyrki osoittamaan, että valta säilyisi yhden suvun käsissä ja näin valtakuntaa keisarin Neron kuoleman jälkeen ravistellut sisällissota päättyisi. Vitellius kuitenkin syöstiin vallasta huolimatta näistä tulevaisuuden lupauksista (Rawson 2003, 38-39).

100-luvulla Roomaa hallinneen Antoninusten dynastian aikana lasten rooli korostui entisestään. Keisarisukuun syntyi erikoisen paljon lapsia ja tätä käytettiinkin ahkerasti hyväksi. Keisari Antoninus Pius vahvisti alkavaa dynastiaa järjestämällä avioliiton tyttärensä Faustinan ja adoptoimansa perijän Marcus Aureliuksen välille vuonna 145 jKr. Marcus ja Faustina saivat seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana vähintään 14 lasta (Fittschen 1999, 1-10; Levick 2014, 115-118). Näiden lasten kuvat koristivat kolikoita, erityisiä lahjaksi annettavia mitaleita, heistä tehtiin muotokuvia ja he osallistuivat vanhempiensa kanssa keisariperheen julkisiin esiintymisiin. Antoninusten aika tarjoaakin erityisen ajanjakson, jolloin lasten roolia on mahdollista tarkastella laajasti.

Beryl Rawsonin mukaan (Rawson 2003, 51) lasten rooli keisareiden politiikassa oli ennen kaikkea dynastinen, liittyen tulevaisuuteen ja lasten potentiaaliin tulevina keisareina ja keisarinnoina. Vallan säilymisen samassa suvussa katsottiin edistävän valtakunnan rauhaa ja pysyvyyttä. Lasten avulla voitiin myös korostaa jumalten olevan suosiollisia keisariperheelle. Systemaattinen tutkimus lasten roolista kuitenkin puuttuu, ja erityisesti huomiotta on jätetty roomalaisen valtarakennelman toinen puoli, keisarin alamaiset. Vallan ja aseman osoittaminen oli tärkeää myös muille kuin keisarille. Rooman keisari oli keskeinen hahmo, jonka ympärille Rooman keisarikunnan valtarakenne keskittyi, mutta viestit vallasta ja asemasta eivät suinkaan liikkuneet vain yhteen suuntaan, keisarilta alamaisille. Keisarin alamaiset pyrkivät viestimään keisarille tukevansa tämän hallintoa, mutta ennen kaikkea osoittamaan paikallisyhteisölleen omaa henkilökohtaista asemaansa ja valtaansa.

Keisariperheen lapset esiintyivät myös alamaisten tuottamissa viesteissä. Erityisesti provinssien kaupunkien eliittiin kuuluvat miehet ja naiset saattoivat pystyttää kaupunkinsa forumille tai agoralle keisarin lapsia kunnioittavia patsaita sekä omissa että yhteisöjensä nimissä. Tällaisia patsaita ja niiden yhteydessä olleita piirtokirjoituksia muun muassa Antoninusten keisariperheen lapsille on löydetty ympäri laajaa Rooman valtakuntaa. Esimerkiksi nykyisestä Syyriasta muinaisen Heliopoliksen kaupungin alueelta löydetty piirtokirjoitus todistaa kaupungin asukkaiden pystyttäneen kunnianosoituksena patsaan keisari Marcus Aureliuksen ja keisarinna Faustinan nuorimmalle tyttärelle. Patsaan jalustaan on kaiverrettu Sabinalle, keisari Antoninus Augustuksen tyttärelle, heliopolislaiset.[1]

Paikallinen eliitti oli keskeinen ryhmä sekä koko valtakunnan että yksittäisten kaupunkien tasolla. Heillä oli niin rahaa, suhteita kuin vaikutusvaltaakin, sekä halua niiden esille tuomiseen (Garnsey & Saller 1987, 112-115; Huskinson 2000). Eliitin jäsenet käyttivät tehokkaasti keisarin luomaa vallan kuvastoa omiin tarkoitusperiinsä määrittelemään asemaansa suhteessa keisariin ja paikalliseen yhteisöönsä.

Tutkimalla keisarin lasten roolia voidaan siis paljastaa seikkoja Rooman keisarikunnan valtarakenteista. Keisariperheiden lasten esiintyminen keisarin politiikassa ja tämän alamaisten pystyttämissä monumenteissa kertoo sekä keisarin että tämän alamaisten sosiaalisen vallan rakentumisesta, keinoista sen määrittelyyn ja paikalliseliitin keskeisestä asemasta valtarakennelmassa. Lasten roolin tarkastelu vahvistaa myös käsitystä siitä, että lapsuudella oli antiikin aikana kulttuurista merkitystä. Aivan kuten nykyään, lapsuus käsitettiin omana ikäkautenaan, erotettuna aikuisuudesta ja vanhuudesta (Katajala-Peltomaa & Vuolanto 2013). Lapsuuteen liitetyt merkitykset, kuten jatkuvuus ja perheyhteys, taas olivat tärkeitä osasia niin Rooman keisarin kuin tämän alamaisten valtaretoriikassa.

[1] IGLS VI 2764: Sabinae / Imp(eratoris) Anton[i] / ni Aug(usti) fil(iae) / Heliopolitani.

Kirjallisuutta:

Fittschen, Klaus 1999: Prinzenbildnisse antoninischer Zeit. Verlag Philipp von Zabern, Mainz am Rhein.

Garnsey, Peter & Saller, Richard 1987: The Roman Empire. Economy, Society and Culture. University of California Press, Berkeley.

Huskinson, Janet 2000: Élite Culture and the Identity of Empire teoksessa Huskinson, Janet (toim.), Experiencing Rome. Culture, Identity and Power in the Roman Empire. Routledge, London, 95-123.

IGLS VI = J.-P. Rey-Coquais (toim.) 1967: Inscriptions grecques et latines de la Syrie VI, Baalbek et Bega’. Librairie Orientaliste Paul Geuthner, Paris.

Levick, Barbara M. 2014: Faustina I and II. Imperial Women of the Golden Age. Oxford University Press, Oxford.

Katajala-Peltomaa, Sari & Vuolanto, Ville 2013: Lapsuuden historiallisuus ja lapsuuden historia Alusta! 20.08.2013.

Rawson, Beryl 2003: Children and Childhood in Roman Italy. Oxford University Press, Oxford.

Zanker, Paul 1987: The Power of Images in the Age of Augustus. Kääntänyt Alan Shapiro. The University of Michigan Press, Ann Arbor.