Kolme tarinaa poliisista, kolme kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta

Pirjo Hukkanen
Kirjoittaja on kasvatustieteen lisensiaatti, hallintotieteiden maisteri ja oikeustieteiden tohtoriopiskelija.

”Kertomuksien perusteella tulin siihen johtopäätökseen, etteivät poliisin kanssa asiointi ja poliisin tutkintatoimet sujuneet aina lainmukaisesti.”

Alustus! Tutkin aihetta epäoikeudenmukaisuuskokemukset rikosprosessissa. Halusin kokemuspohjaisia kertomuksia, tarinoita ihmisiltä, jotka olivat pettyneet johonkin prosessin osaan hakiessaan oikeutta. Lähetin siksi aineistonkeruupyynnön Rikosuhripäivystykseen. Heidän kotisivuillaan sekä Facebookissa oli sen johdosta ilmoitus, jossa pyysin aineistoa niiltä, jotka olivat kokeneet epäoikeudenmukaisuutta jossakin oikeusprosessin vaiheessa. Sain yhteensä kahdeksan erilaista kertomusta, mutta tutkimukseen valitsin kolme, joissa on yhteisenä tekijänä poliisi rikosprosessin osana. Alustus pohjautuu tähän tutkimukseen.

Luin sähköpostitse minulle lähetetyt kertomukset sisällönanalyysia käyttäen. Kolme erilaista henkilöä kertoivat asioinnistaan ja kokemuksistaan poliisin kanssa rikoksen uhrin asemassa. Arvioin kerrottuja seikkoja suhteessa siihen, mihin kertojat olisivat käsitykseni mukaan olleet oikeutettuja rikosprosessin asianosaisina. Tarinoista yksi koskee varkautta/näpistystä, jota poliisi ei tutkinut. Kaksi tapausta koskee pahoinpitelyä ja sen seurauksia.

Alustukseni etenee niin, että kerron alkuun lyhyesti, mitä on tapahtunut ja mihin seikkoihin kertoja on tyytymätön tai mitä kohtaan hän kokee epäoikeudenmukaisuutta. Analysoin kerrottua kokemusta suhteessa poliisin toimintaa sääteleviin säädöksiin. Keskeisimmät poliisin toimintaa ohjaavat säädökset ovat poliisilaki (872/2011, 493/1995) ja esitutkintalaki (805/2011, 449/1987). Hallintolakia ei sen sijaan sovelleta poliisitutkinnassa eikä esitutkinnassa, sillä (434/2003,4 §) se on yleislaki. Se velvoittaa kaikkia viranomaisia muun muassa asiakaspalvelun laadukkuuteen.

Peilaan tämän jälkeen kerrottua tutkimukseen uhrien kohtaamisesta ja epäoikeudenmukaisuuskokemuksen synnystä. Dale T. Miller (2001, 533–535) määrittelee epäoikeudenmukaisuuden siten, että se on sosiaalinen konstruktio. Epäoikeudenmukaisuudeksi nimetty yksilön kokemus uhkaa koko yhteisön moraalia ja kunniaa. Loukkaus, epäkunnioittava käytös tai alistaminen, mitä yksilö ei koe ansaitsevansa, luo kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta.

Uhrikokemukset, poliisi ja epäoikeudenmukaisuus

Ensimmäisessä tarinassa naishenkilö koki, että häntä ei otettu riittävän vakavasti, kun hän ilmoitti poliisille, että hänen kotoaan on hävinnyt henkilökohtaista tavaraa. Poliisi oli puhelimessa väittänyt, ettei sellaista ole tapahtunut. Tutkintaa ei aloitettu, vaan kertojalle jäi käsitys, että poliisi piti häntä harhaisena mm. ikänsä ja sukupuolensa perusteella. (Hän oli täyttänyt 60 vuotta tapahtumahetkellä).

Poliisilaissa poliisin tehtäviä ovat muun muassa järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Tehtävissään poliisin on (2 §) toimittava asiallisesti ja puolueettomasti sekä sovinnollisuutta edistäen (ns. poliisin toiminnan yleinen periaate). Kertomuksesta ei suoraan ilmene, kirjattiinko ilmoitus tai pyysikö kertoja tutkintaa. Myöskään hävinneen omaisuuden laatua tai arvoa ei kertoja kertomuksessaan arvioi. Asetuksessa esitutkinnasta ja pakkokeinoista (575/1988, 4 §) esitetään, että jos on pyydetty esitutkintaa ja sitä ei toimiteta, pitäisi syy kertoa asianosaiselle. Oikeuskirjallisuudessa on myös katsottu, ettei ilmoitustakaan tarvitse ottaa vastaan, jos on ilmeistä, ettei sen perusteella (esim. teon vähäisyys) voi ryhtyä esitutkintatoimiin. (Helminen, Lehtola & Virolainen 2002, 188).

Vaikka ilmoitusta ei tarvitsisi ottaa vastaan saati ryhtyä tutkintatoimenpiteisiin, poliisi ei olisi saanut väittää, että rikosta ei ole tapahtunut (vrt. poliisin toiminnan yleinen periaate). Poliisi aiheutti kertojalle kokemuksen epäoikeudenmukaisesta menettelystä. Kertoja olisi voinut suhtautua toisin, jos poliisi olisi perustellut tutkimatta jättämistä muun muassa edellä mainittuihin säädöksiin vedoten.

Toisessa tapauksessa nuori nainen oli joutunut kotipihallaan naapurin juopuneen tuttavan pahoinpitelemäksi, minkä jälkeen hän soitti poliisille. Poliisit epäilivät parisuhdeväkivaltaa, vaikka tekijä oli uhrille muutoin tuntematon. Poliisi otti asian tutkintaan, mutta prosessin ollessa kesken uhri/kertoja sai myös asiatonta kohtelua poliisin taholta. Hänelle oli esimerkiksi huudettu puhelimessa, kun hän kysyi jutun edistymisestä. Poliisi oli myös ilmoittanut käsityksenään, ettei juttu mene oikeuteen asti, koska vastapuoli oli kiistänyt pahoinpitelyn tapahtuneen. Todettakoon kuitenkin, että kertojalla oli myös neutraaleja kohtaamisia poliisin kanssa prosessin aikana.

Jos uhrin kertoma puhelinkeskustelu tutkinnanjohtajan kanssa tulkitaan muuksi asioinniksi kuin esitutkintatilanteeksi, niin poliisilain ja hallintolain säännökset velvoittavat viranomaista käyttäytymään asioinnissa asiallisella, puolueettomalla ja sovinnollisuutta edistävällä tavalla. Myös oikeuskansleri on ottanut kantaa asioinnin laatuun (Valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus vuodelta 2011, 131): poliisin tulee toimia siten, ettei sen puolueellisuudesta ja asenteellisuudesta herää perusteltuja epäilyjä.

Apua ja tukea hän sai vapaaehtoisvoimin toimivalta taholta, josta häntä neuvottiin ja tultiin mukaan myös oikeuden istuntoon. Juttu käsiteltiin käräjäoikeudessa, jossa uhri sai sikäli oikeutta, että asia ratkaistiin hänen edukseen. Ennen ratkaisua naapurin tuttava kuitenkin jatkoi käyntejään pihapiirissä. Samanaikaisesti kertoja pelkäsi kulkea kotiinsa sekä kärsi voimakkaista ahdistus- ja stressireaktioista. Hän joutui lopulta muuttamaan asunnostaan.

Kolmannessa kertomuksessa mies pahoinpideltiin pahoin, kun hän oli tulossa kävellen kotiinsa erään baari-illan jälkeen. Kolme kertojalle tuntematonta miestä pahoinpiteli hänet lähes sairaalakuntoon. Silminnäkijän hälyttämien poliisien saapuessa paikalle tekijät olivat jo tiessään. Uhri vietiin tämän jälkeen päivystykseen tutkittavaksi, mutta häntä ei tutkittu riittävällä tarkkuudella. Poliisi ei myöskään kuvannut uhrin kaikkia vammoja, vaikka Valtiokonttorin korvaukset riippuvat dokumentoinnista. Poliisin tulisi selvittää rikoksella aiheutettu vahinko (esitutkintalaki 5,1 §), eli tässä tapauksessa pahoinpitelystä miehelle aiheutuneet fyysiset vammat.

Uhria oli alustavasti kuultu jo tapahtumapaikalla ja sairaalassa, mutta hän oletti kutsun luvattuun kuulusteluun tulevan sen jälkeen, kun rikosilmoitus on tehty. Sitä ei kuitenkaan tullut. Hän ei myöskään kyennyt vammojensa vuoksi vastaamaan perusteellisesti kysymyksiin, sillä puheen tuotossa oli ongelmia. Poliisi ei myöskään ajoissa pyytänyt katualueen valvontanauhoja katsottavakseen, joten niistä ei ollut apua syyllisten etsinnässä. Silminnäkijää, joka soitti poliisille, kuultiin, mutta ilman ratkaisevaa vaikutusta prosessin kannalta. Poliisi keskeytti lopulta tutkinnan uhrille ilmoittamatta.

Asianosaisella (esitutkintalaki, 11 §) on oikeus saada tietoonsa, mitä esitutkinnassa on käynyt ilmi, kun siitä ei voi enää aiheutua haittaa rikoksen selvittämiselle. Kun esitutkinta lopetetaan tai keskeytetään, tutkinnanjohtajan on huolehdittava siitä, että päätöksestä viipymättä ilmoitetaan asianomistajille (47 §). Myös poliisilain 5,3 § velvoittaa: toimenpidettä pyytäneellä henkilöllä, jonka välitöntä oikeutta asia koskee, on oikeus saada tieto toimenpiteestä luopumisen perusteesta.

Kertoja oli nähnyt myöhemmin yhden tekijöistä, jolloin tutkinta avattiin uudelleen. Hän olisi ilman muuta tarvinnut avustajan ja tukihenkilön heti, mutta ei akuutissa vaiheessa sellaista saanut eikä itse osannut pyytää. Uhri kokee, että sekä poliisi että hoitohenkilökunta eivät toimineet hänen tapauksessaan parhaalla mahdollisella tavalla. Uhrin päihtymystilalla on saattanut olla merkitystä hänen saamaansa palvelun ja hoidon laatuun. Päivi Honkatukia (2011, 8) on todennut, että uhrin omalla käyttäytymisellä, kuten juopumustilalla saattaa olla merkitystä prosessikäsittelyn kannalta sikäli, kuinka luotettavana häntä pidetään.

Kertomuksien perusteella tulin siihen johtopäätökseen, ettei poliisin kanssa asiointi eivätkä poliisin tutkintatoimetkaan sujuneet aina lainmukaisesti. Poliisibarometrin mukaan poliisiin luotetaan yhä, mutta luottamus on alhaisempaa niiden joukossa, jotka ovat olleet rikoksen kohteena, todistajina tai ilmoittaneet rikoksesta. Kritiikki koskee eritoten tiedon antamista sekä toiminnan huolellisuutta ja virheettömyyttä. Todistajana ja silminnäkijänä olleet kyseenalaistavat poliisin puolueettomuuden ja ammattitaitoisen toiminnan. (Poliisibarometri 2010, 68).

Pohjoismaissa rikoksesta epäilty tai syytetty on ollut tapana nähdä heikoimmassa asemassa olevana ja siten uhrina, jolloin asianomistajalta edellytetään myötätuntoa tätä kohtaan. (Nousiainen & Pylkkänen 2001, 173–174.) Honkatukia viittaa Basia Spalekiin todeten, että samastumisilmiön on arvioitu toisaalta passivoivan ihmisiä avuttomiksi ja aloitekyvyttömiksi. Toisaalta uhrikokemuksen julkisen jakamisen myötä syntynyt kollektiivinen ryhmäidentiteetti voi aktivoida vaatimuksia paremmasta viranomaiskäsittelystä. (Honkatukia 2011, 9.) Tätä jälkimmäistä käsitystä vahvistaa mielestäni yleisökeskustelu, jota käydään tuomioiden laadusta ja pituudesta ajoittain (sosiaalisessa) mediassa. Se mielestäni osoittaa, että uhriin on helpompi samastua.

Oikeudenkäytöllä on keskeinen merkitys siinä, kuinka ihmiset suhtautuvat ja luottavat koko oikeusjärjestykseen. (Mm. Ervasti-de Godzinsky 2014, 180).

Rikosten uhrit pitävät tärkeänä asian viranomaiskäsittelyssä reilua ja tasapuolista kohtelua, sitä, että he ovat tietoisia prosessin eri vaiheista ja tuntevat tulevansa kuulluksi (mm. Snare 2004). Tätä kutsutaan prosessuaaliseksi tai menettelylliseksi oikeudenmukaisuudeksi (mm. Ervasti 2004). Kielteinenkin lopputulos on helpompi hyväksyä, jos se koetaan tehdyn reilusti ja osapuolia tasapuolisesti kuullen (ks. Honkatukia 2011, 165). John Thibaut ja Laurens Walker totesivat jo vuonna 1975, että ihmiset arvioivat päätöksentekoprosessia myönteisemmin, jos he saavat ottaa siihen kantaa.

Viranomaisten suhtautuminen rikoksen uhreihin vaikuttaa siihen, ilmoittavatko uhrit asiasta viranomaisille, miten he kokevat rikosprosessin ja saavatko he halutessaan neuvoja, apua ja tukea. (Honkatukia 2011, 8). Oikeudenmukaiseksi koetulla menettelyllä on todettu olevan hyviä seurauksia. Se edistää uhrin selviytymistä, helpottaa uhrin ja viranomaisten välistä yhteistyötä rikoksen selvittämisessä ja lisää uhrien luottamusta viranomaisiin.

Luottamus oikeuden saamiseen on heikompaa rikosuhrien keskuudessa (Honkatukia 2011, 74–75). Myös Poliisibarometristä voidaan näin päätellä. Uhrit ovat rikosprosessuaalisen järjestelmän kokemusasiantuntijoita. Honkatukian haastattelemat asiantuntijat toivat esiin havaintojaan epäkohdista ja korostivat, että uhrien hyvä kohtelu on liiaksi riippuvainen yksittäisen viranomaisen toimintatavoista ja asenteista. (Honkatukia 2011, 166.)

Myös Heini Kainulainen on asiasta samoilla linjoilla. Hän korostaa, että hienotunteisuus uhria kohtaan on oikea suhtautumistapa ja samalla hienotunteisuus edistää tutkintaa ja on onnistuneen rikosprosessin edellytys. Poliisin asennoitumisella on rikostutkinnan etenemisessä suuri merkitys, siksi poliisia on ohjeistettu sensitiivisyyteen. Myös kaikkien oikeusprosessiin osallistuvien kouluttamista uhrin kohtaamiseen pohditaan, jotta voitaisiin tavoitella kyseistä ”laatutakuuta”. (Kainulainen 2004, 7-8.)

Gerald S. Leventhalin mukaan ihmiset hyväksyvät tuomioistuimen ratkaisun, mikäli se on heille edullinen tai jos ratkaisu koetaan oikeudenmukaiseksi, tasapuoliseksi ja reiluksi. Distributiivisen oikeudenmukaisuuden teorian ideana on oikeudenkäynnin lopputuloksen subjektiivinen arviointi suhteessa kunkin osapuolen mielikuvaan siitä, mihin hän on oikeutettu. (Hart 1961, 155.) Jos asianosaiset epäilevät päätöksentekomenettelyn olleen epäoikeudenmukainen, he epäilevät lopputuloksenkin oikeudenmukaisuutta. (Leventhal 1976, 230–231). Käsitykseni mukaan teoriaa voidaan soveltaa myös poliisin toimintaan. Tässä esitellyssä aineistossa koettu poliisin toiminta ei ollut kaikilta osin lainmukaista eikä myöskään oikeudenmukaista.

Asioinnin laatu näyttää kolmen kerrotun esimerkin aineistossa riippuvan liikaa yksittäisistä viranomaisista. Poliisin toiminnassa on, ainakin yksilötasolla, kehitettävää. Kehitettävää viranomaistoiminnassa on myös Poliisibarometrin mukaan sekä Kainulaisen ja Honkatukian tutkimuksen perusteella. Hienotunteisuus uhria kohtaan ei näytä olevan selviö. Paraneeko tilanne uudistetun esitutkintalain hienotunteisuusperiaatteen myötä tai uhridirektiivin täytäntöönpanon jälkeen? Muuttaisiko Kainulaisen esittämä oikeusjärjestelmän toimijoiden kouluttaminen uhrin kohtaamiseen asenteita uhrisensitiivisemmiksi? Ihmisten kohtaamisestahan rikosprosessissa on pitkälti kysymys.

Lähteet:

Ervasti, Kaius & de Godzinsky, Virve-Maria (2014). Koettu oikeudenmukaisuus tuomioistuimissa. Lakimies 2/2014 s. 175–195.

Hart, Herbert & Lionel, Adolphus (1961). The Concept of Law. Oxford 1961.

Helminen, Klaus; Lehtola Kari & Virolainen, Pertti (2002). Esitutkinta ja pakkokeinot. Helsinki 2002.

Honkatukia, Päivi (2011). Uhrit rikosprosessissa – haavoittuvuus, palvelut ja kohtelu. OPTL:n tutkimuksia 252. Helsinki 2011.

Kainulainen, Heini (2004). Raiskattu? Tutkimus raiskausten käsittelemisestä rikosprosessissa. OPTL:n julkaisuja 212 2004.

Leventhal, Gerald S. (1976). The distribution of rewards and resources in groups and organizations. Teoksessa L. Berkowitz & W. Walster (toim.): Advances in experimental social psychology. Vol. 9. New York, Academic Press 1976, 91-131.

Miller, Dale (2001). Disrespect and the Experience of Injustice. Annual Review of Psychology 52, 2001, 527-553.

Nousiainen, Kevät & Pylkkänen, Anu (2001). Sukupuoli ja oikeuden yhdenvertaisuus. Helsinki 2001.

Poliisibarometri 2010. Sisäasiainministeriön julkaisuja 29/2010. Taloustutkimus Oy. Katsottu 4.3.2013.

Thibaut, John & Walker, Laurens (1975). Procedural Justice. Psychological analysis. Hillsdale, NJ. LBA 1975.

Valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus vuodelta 2011. Katsottu 4.2.2013.

Virallislähteet:

Asetus esitutkinnasta ja pakkokeinoista 575/1988.

Esitutkintalaki 449/1987 ja 805/2011.

Hallintolaki 434/2003.

Poliisilaki 493/1995.