Miten poliittinen teksti koetaan – Olli Immosen hallinnasta riistäytyvät sanat

Jarkko Toikkanen, Mari Hatavara, Maria Laakso, Hanna Rautajoki
Kirjoittajat ovat Suomen Akatemian tutkimushankkeen “Kirjallinen elämä. Kirjallisuuden ja arkipäivän rajan-käyntiä” tutkijoita.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”
─ Riikka Slunga-Poutsalo (puoluesihteeri, PS), Ilta-Sanomat 2.8.2015

"Kuvitellaan sodan osapuolet, hekumoidaan vastustajan kukistamisella, koetaan mitä−jos-tyyppistä kauhua ja keksitään keinot suojautua pelottavalta tulevaisuudelta. Tuotetaan toisin sanoen tarinoita, joiden totuuspohja on vähintäänkin kyseenalainen; kuten Slunga-Poutsalon kommentti osoittaa, sillä ei ole merkitystä. Keskiössä ovat kokemus ja kertominen."

Alustus! Kesän 2015 kiivaimman poliittisen kohun aloitti perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivitys noin kuukausi sitten, 24.7. Seurauksena oli useita rajuja vastareaktioita kohun eri osapuolten molemmin puolin, jotka kulminoituivat ”Meillä on unelma” -mielenosoituksiin ympäri Suomea ja väkivaltaiseksi äityneeseen Suomen Vastarintaliikkeen vastamielenosoitukseen Jyväskylässä.

Kohusta herennyt keskustelu on liikkunut enimmäkseen Immosen päivityksen sisällöissä – siinä tarinassa nykypäivän Suomesta, minkä se pyrkii välittämään. Itse viesti on kuitenkin niin epämääräinen, että se mahdollistaa monenlaiset tulkinnat. Tämän osoittavat myös äärilaidalta toiseen liikkuvat reaktiot, niin haudanvakavat kuin humoristisetkin.

Tässä alustuksessa erittelemme Olli Immosen viestin monitulkintaista retoriikkaa, jonka Keskusrikospoliisi vapautti rikosepäilyistä 6.8. Emme analysoi jutussamme poliittisen kohun yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia vaan keskitymme siihen tekstiin, josta kohu sai alkunsa, ja muutamiin kohun tuloksena tuotettuihin teksteihin.

Immonen on sittemmin keskittynyt kritisoimaan puolueelliseksi kokemaansa valtamediaa (Yle, HS). Hän totesi Facebookissa 12.8. median tehneen ”loppumatonta diskurssianalyysiä” hänen alkuperäisestä päivityksestään, josta ”luodusta härkäsestä synnytettiin ’somekohu’”. Erotessaan väliaikaisesti perussuomalaisten eduskuntaryhmästä 26.8. Immonen taas sanoi tarkoittaneensa tekstinsä ”eräänlaiseksi hengennostatukseksi omille ystävilleni Suomessa ja Suomen rajojen ulkopuolella”, josta ”muiden merkitysten etsiminen on ollut turhaa ja väärin”. Toteamukset osoittavat hallinnasta riistäytyvien sanojen vallan, jonka Immonen ja koko Suomen kansa on saanut tuntea viime viikkoina nahoissaan.

Juttumme avaava Riikka Slunga-Poutsalon kommentti kertoo paljon tämän päivän kommunikaatiosta politiikan huipulta kansan syviin riveihin asti. Kun tunteisiin vetoaminen ja uutisiin reagoiminen arkipäivän kokemuksen ”elämän kovan koulun” myötä päihittää asiatiedon ja asiantuntijuuden, jota harrastavat ”akateemiset saivartelijat”, seuraamus on sen mukainen. Some-keskustelua seuratessa saa helposti vaikutelman, että esimerkiksi rikostapausten kohdalla tärkeintä ei ole selvittää, mitä todella tapahtui, vaan kyydittää kuviteltu syyllinen välittömästi saunan taakse. Tänä päivänä väkivallalla fantasioidaan samaan aikaan kun sitä kavahdetaan; ensin voimaannutaan ja sitten uhriudutaan.

Kaikki tämä tapahtuu kielen keinoin niin Immosen päivityksissä kuin somekansan raivossakin oikealta vasemmalle. Kuvitellaan sodan osapuolet, hekumoidaan vastustajan kukistamisella, koetaan mitä−jos-tyyppistä kauhua ja keksitään keinot suojautua pelottavalta tulevaisuudelta. Tuotetaan toisin sanoen tarinoita, joiden totuuspohja on vähintäänkin kyseenalainen; kuten Slunga-Poutsalon kommentti osoittaa, sillä ei ole merkitystä. Keskiössä ovat kokemus ja kertominen. Tämä on kiehtova osoitus tekstien ja tekojen, retoriikan ja politiikan, kohtalonyhteydestä 2010-luvulla.

Oli Immonen tätä nykyä mitä mieltä tahansa alkuperäisestä Facebook-päivityksestään siitä löytyy useita viittauksia, jotka luovat ristiriitaisen käsityksen tekstin merkityksistä ja kirjoittajan pyrkimyksistä. Intertekstien joukossa ovat sellaiset lähtökohdiltaan poikkeavat lähteet kuten Martin Luther King ja Winston Churchill, joita täydentämään on vielä tuotu romanttis-sankarillinen puhetapa (”Our lives are entwined in a very harsh times [sic].”) ja saksalaisperäinen kansallispaatos, jonka historialliseksi esikuvaksi usein mainitaan J. G. von Herder. Helsingin yliopiston englannin kielen professori Minna Palander-Collin esitteli osaa näistä viittauksista HS:n jutussa 28.7.

Immonen myös kirjoittaa kuviteltujen vihollistensa asuttamasta ”rumasta kuplasta”, jonka hän julistaa pian puhkeavan ”miljooniksi pieniksi paloiksi”. Englanninkieliselle lukijalle, jolle teksti mitä ilmeisimmin on osoitettu, tämä tuo mieleen James Freyn romaanin A Million Little Pieces (2003), joka herätti keskustelun totuuden ja omaelämäkerrallisuuden suhteesta. Kävi ilmi, että Frey oli keksinyt merkittävän osan siitä, mitä elämänään esitti. Kriitikkojen ylistämää ja Oprah’nkin mainostamaa kirjaa ivattiin myöhemmin ”miljoonaksi pieneksi valheeksi”, ja vuosien kohun jälkeen kustantaja joutui lunastamaan kirjan takaisin pettyneiltä lukijoilta, joille totuus oli liikaa.

Yllä mainittu kupla on tuttu kielikuva jo parin vuosikymmenen ajalta, mutta useimmiten sitä on käytetty talouselämän yhteyksissä (IT-kupla, finanssikupla, jne.). Kuluvana vuonna kupla-sanaa on Suomessa alettu käytetty uudella tapaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Paljon huomiota sai näyttelijä Krista Kososen haastattelu (HS 20.4.2015), jossa hän kertoi vaikeudesta tunnistaa itseään eduskuntavaalituloksen jakaumasta. Hän arveli elävänsä ilmeisen onnellisessa ja suvaitsevaisessa helsinkiläisessä kulttuurikuplassa, jolle perussuomalaisten maahanmuuttovastainen ajatusmaailma tuntui vieraalta. Kohun seurauksena kaivettiin esiin myös toimittaja Marko Hamilon Perussuomalaiseen 8–9/2014 kirjoittama juttu vasemmistolaisten aatteiden lumoissa elävästä punavihreän Kallion kuplasta, jonka väki on vieraantunut tavallisten suomalaisten arjesta ja ajatuksenjuoksusta. Kuluvan vuoden toukokuussa Hamilo jatkoi aiheesta Suomen Perustaan laatimassaan 55-sivuisessa raportissa, jossa hän analysoi perussuomalaisten ongelmallista mediasuhdetta.

Suomalainen sananvapaus elää perusteluista ja todisteista. Keskustelunanalyysissä englanninkielinen recipient design -käsite viittaa siihen, miten kommunikoidessaan ihminen suuntaa viestin aina jollekin oletetulle vastaanottajalle, ja miten tämä oletus näkyy tavassa, jolla kyseinen viesti on muotoiltu. Immosen tekstin rakenteesta voidaan tehdä johtopäätöksiä siitä, kenelle viesti on suunnattu ja mitä sillä halutaan saavuttaa. Lyhytkään teksti ei tällöin ole irrallinen heitto tai satunnainen läppä vaan tiettyyn aikaan ja paikkaan ja toiminnalliseen asiayhteyteen nivoutuva viesti. Immonen on kansanedustaja, joten tekstiään laatiessaan hän puhuu suomalaisena kansanedustajana kesällä 2015 kenelle tahansa somea seuraavalle, englantia ymmärtävälle, viestistä kiihottuvalle vastaanottajalle osapuolesta riippumatta.

Immosen päivityksen tekstienvälisten viittausten ja viestinnällisten osapuolten lisäksi kohun kiinnostaviin piirteisiin kuuluvat erilaiset satiiriset vastakirjoitukset. Satiiri on kaunokirjallinen keino tai laji, jolla pyritään osoittamaan tiettyjen luonteenpiirteiden, henkilöiden, aatteiden tai ideologioiden naurettavuus. Siksi se on oivallinen väline poliittiseen merkityskamppailuun. Yksi Immosen tekstin kirvoittamista satiireista oli toimittaja Maria Petterssonin HS:n verkossa 4.8. ilmestynyt kolumni ”Sotatanner – raportti Malmön monikulttuurisesta helvetistä”. Pettersson lainaa matkakertomuksen vanhaa kirjallista lajia ja sen uudempaa mediamuotoa eli matkaraporttia. Jutun minä-kertova toimittaja raportoi matkastaan Ruotsin Malmöön, jota maahanmuuttokriitikot ovat luonnehtineet monikulttuurisuuden vastenmielisimmäksi ilmentymäksi. Jutun kertojanäänessä risteää satiirisesti kaksi ääntä, sillä teksti sisältää yliviivattuja sanoja. Petterssonin satiirin strategia on omaksua (kuvitellun) poliittisen vastustajan ääni ja liioitella vastustajan puhetapaa ja argumentaatiota, kunnes se muuttuu koomiseksi.

Kun sanat riistäytyvät käyttäjänsä hallinnasta, mahdollisten tulkinnallisten vahinkojen minimointi nousee etusijalle. Immonen itse on kyllästymiseltään ja kenties myös tietoisena strategisena valintana päätynyt Facebook-päivityksensä vähättelyyn – ikään kuin vitsi olisi käynyt pian vanhaksi – kun taas immoslaiset ovat syyttäneet Immos-kriitikoita ylitulkitsemisesta. Kenellä on lupa sanoa mitä, kenellä tulkita tekstiä omalla tavallaan? Mielipiteensä saa sanoa kuka vaan, se on selvä, mutta onko perusteluita lupa tiedustella? Sananvapaus ei pääty satunnaisiin äännähdyksiin vaan niistä koostuvaan vuorovaikutukseen, jonka aliarviointi on yhteisymmärrykselle tuhoisaa.

On omituista, että Immonen kirjoitti isänmaan henkeä pamppailevan tekstinsä englanniksi, ja on kenties vielä omituisempaa, ettei kielivalintaa ole erityisemmin kyseenalaistettu. Onko niin, että näinä päivinä, kun suomen kielen vaalijoita pidetään vanhanaikaisina pilkunlempijöinä, isänmaallisille suomalaisille tulee viestiä jollain muulla kuin heidän omalla kielellään? Keskustelunanalyysissa tällaista tekoa pidetään koodinvaihtona eli kielen vaihteluna samassa keskustelussa. Se on viestittäjän tapa ladata ilmaisuunsa kontekstuaalisia vihjeitä viestin tarkoitusperistä ja tulkintatavasta. Kenties Immonen laati tekstinsä englanniksi, jotta ylikansallinen äärioikeisto ymmärtäisi sen. Ehkä Immonen on herkkä, keskinkertaisia metallilyriikoita rustaava romantikko. Vai ovatko moiset aatokset pelkkää saivartelijoiden ylitulkintaa?

On myös mahdollista, että Immonen yritti aidosti välittää oman kokemuksensa ja näkemyksensä maailmasta, jolloin tekstiä ei pitäisi sorkkia liikaa. Mutta mikä sitten on Immosen julistama taistelu, keitä sen osapuolet? Tekstin moniaalle haarautuvat viittaukset ja latautuneet ilmaukset ovat keskenään niin ristiriitaisia, että kielenkäyttäjän sanat riistäytyvät hänen hallinnastaan ja hajottavat välitetyn kokemuksen.

Tutkimushankkeemme tavoitteena on kehittää käsitteellistä välineistöä kaikkien yllä esitettyjen kysymysten vastaamiseen. Työn alla ovat 2010-luvun suomalaisen yhteiskunnan tunne- ja kokemusvetoinen kieli- ja viestintäkulttuuri sekä arkipäivän ymmärrystä tuottavat kirjalliset keinot. Ne ovat tuttuja meille kaikille – millaisia fiiliksiä ja mielikuvia uutiset meissä herättävät, mitä kammoamme ja mihin samastumme, mihin luotamme ja mitä pidämme oikeutenamme. (Huomaa me-muoto.) Kieli on retoriikkaa ja kielikuvia, kertomuksia ja kuvitelmia, ja niiden pohjalta myös suomi ja some toimivat.

 

Kirjallisen vaikutus mieleen

”Kirjallinen elämä. Kirjallisen ja arkipäivän rajankäyntiä” sai Suomen akatemialta rahoituksen vuosille 2015-2019. Lue lisää hankkeesta Tampereen yliopiston tutkimusuutisista.