Korkeakoulutus sanomalehden kielipeleissä

Minna Hauhia
Kirjoittaja on väitellyt kasvatustieteiden tohtoriksi.

"Aamulehden lukukausimaksu-uutisointi näyttäytyy koulutuksen kentän, koulutuspolitiikan ja elinkeinoelämän välisenä kielipelinä. Tässä kielipelissä näyttää siltä, että markkinat ja elinkeinoelämä sanelevat korkeakoulutuksen tavoitteet ja tehtävät."

Alusta! julkaisee Minna Hauhian lektion.

Alustus! Kansainvälisillä koulutusmessuilla taitaa olla niin, että uskottavalla tuotteella pitää olla uskottava hinta, muistutti Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto Aamulehden haastattelussa keväällä 2007.

Kommentti liittyi koulutuspoliittisesti merkittävään hetkeen, jolloin uuteen hallitusohjelmaan oli ensimmäistä kertaa kirjattu korkeakouluille mahdollisuus ryhtyä perimään tietyissä koulutusohjelmissa maksua EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta.

Uskottavalla tuotteella pitää olla uskottava hinta. Tämän tyyppisten kommenttien toistuminen julkisessa koulutuspuheessa herätti kiinnostukseni ryhtyä tarkastelemaan sitä, mitä ja miten koulutuksesta puhutaan sanomalehdessä. Koulutuksen maksullisuus näyttäytyi koulutuspoliittisesti merkittäväksi ja koko hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuteen vaikuttavaksi kysymykseksi ja ryhdyin tutkimaan sitä, miten tämä globaalit juuret omaava asia tuotiin esille maakunnallisessa Aamulehdessä koulutuspoliittisen murroksen kynnyksellä.

Maksuton koulutus ja tasavertaiset kouluttautumismahdollisuudet ikään, sukupuoleen, asuinpaikkaan tai varallisuuteen katsomatta ovat olleet Suomessa koulutuspoliittisesti pyhät periaatteet ja hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvät perusarvot, jotka ovat taanneet myös korkeatasoisen ja maailmallakin arvostetun koulutustason.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta, tieteellistä ja taiteellista sivistystä sekä antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta ja kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.

Tarkastellessani lähemmin korkeakoulutusta koskevaa uutisointia saatoin havaita, että julkisuudessa korkeakoulutuksesta ja yliopistoista käytetty sanasto on tyystin toinen: koulutusmessut, lahjakkuusmarkkinat, tuote, hinta, lahjakkuuspotentiaalin hyödyntäminen, tuotteistaminen, koulutuksesta vientituote, pärjääminen kansainvälisissä vertailuissa, kilpailukyky. Korkeakoulutuksesta puhuttiin yksiselitteisesti markkinoiden näkökulmasta ja talouselämästä tutulla sanastolla. Koulutuksen keskeiseksi tavoitteeksi asettui kansainvälisessä kilpailussa pärjääminen.

Korkeakoulutus ja lukukausimaksut Aamulehden uutispuheessa

Keväällä 2007 Aamulehdessä uutisoitiin ensin hallitusohjelman mahdollistamasta rajatun maksukokeilun käynnistämisestä. Hyvin pian tämän jälkeen uutiskynnyksen ylitti Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisema raportti, jonka kirjoittaja, Helsingin yliopiston silloinen kansleri Kari Raivio, vaati lukukausimaksuja myös suomalaisille korkeakouluopiskelijoille. Tilanne ei ollut uusi.

Korkeakoulutuksen maksullisuus on ollut kuuma puheenaihe, joka on noussut julkiseen keskusteluun säännöllisin väliajoin 1980–1990-lukujen taitteesta lähtien. Helsingin yliopiston nykyinen emerituskansleri Raivio on ollut yksi näkyvimpiä maksullisen koulutuksen puolestapuhujia yhdessä Elinkeinoelämän keskusliiton kanssa. Opiskelijajärjestöt puolestaan ovat yhtä ponnekkaasti vastustaneet maksulliseen koulutukseen siirtymistä ja vedonneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoperiaatteeseen.

Lukukausimaksukysymyksessä on vaadittu avointa keskustelua, mutta keskusteluyritykset ovat useimmiten jumiutuneet juupas-eipäs-väittelyksi. Syinä heikkoon keskusteluyhteyteen lienevät paitsi totaalinen erimielisyys maksullisuuden vaikutuksista myös varsin provokatiivinen ja tunteisiin käyvä keskustelutapa. Raivion suunnasta tulleet heitot yliopisto-opiskelijoiden vaatimasta ilmaisesta päivähoitopaikasta tai viittaukset kieroutuneeseen opiskelukulttuuriin tyyliin: Opiskellaan sitten jos huvittaa, antavat kuvaa keskustelijoiden asemoitumisesta lukukausimaksukysymyksessä.

Lukukausimaksut näyttäytyivät Aamulehden uutisissa ratkaisuksi korkeakoulutuksen rahoitusongelmiin, imagon kirkastamiseen, uskottavuuteen sekä tutkimuksen ja opetuksen laadun parantamiseen. Uutispuheessa lukukausimaksuja perusteltiin oikeudenmukaisuudella ja tarpeella korjata korkeakoulutuksen periytyvyyden aiheuttamaa sosiaalista vinoumaa.

Perustelut liittyivät vahvasti Kari Raivion Elinkeinoelämän valtuuskunnalle keväällä 2007 kirjoittamaan raporttiin, jossa yliopistojen rahoituspohjan laajentamiseksi ehdotettiin lukukausimaksujen käyttöönottoa myös suomalaisille opiskelijoille. Uutisissa viitattiin Raivion toteamukseen, että maksuttomuudesta huolimatta yliopisto-opiskelijoiden tausta on erittäin vino ylempien sosiaaliluokkien hyväksi. Toisin sanoen akateemisen taustan omaavalla nuorella on seitsemän kertaa suurempi todennäköisyys hankkia korkeakoulututkinto kuin ei-akateemisesta kodista tulevalla. Uutisissa ei kyseenalaistettu tai haastettu Raivion näkemyksiä eikä annettu puheenvuoroa maksujen vastustajille.

Lukukausimaksut toimivat uutisissa yksiselitteisesti laadun takeena ja vetovoimatekijänä. Uutispuheesta syntyi kuva, että vain maksavalla opiskelijalla on oikeus vaatia laatua ja koulutuksen maksullisuus toimii ulkomaalaisille opiskelijoille varmistuksena laadukkaasta koulutuksesta. Opiskelijajärjestöjen esittämiä vasta-argumentteja maksullisuuden haitallisista vaikutuksista kansainvälistymiselle ja tasavertaisille kouluttautumismahdollisuuksille ei uutisissa tarkemmin käsitelty.

Tänään, keväällä 2015, lukukausimaksukeskustelu käy jälleen kiivaana.

Hallitusohjelmaan vuonna 2007 kirjattu rajattu maksukokeilu on takanapäin, tulokset on arvioitu ja vaatimattomiksi todettu. Maksukokeilu ei lisännyt merkittävästi ulkomaalaisten opiskelijoiden määrää Suomessa eikä maksuilla ollut merkittävää vaikutusta yliopistojen talouteen. Siitä huolimatta, maksukokeilun ollessa vielä kesken, laadittiin eduskunnassa esitys, jolla haluttiin vauhdittaa maksujen vakinaista käyttöönottoa EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Esityksen taustalla oli ajatus siitä, että maksullisuus on edellytys kansainvälistymisen edistämiselle. Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ja Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto (SAMOK) vastustivat aloitetta näkyvästi vedoten muun muassa Ruotsin ja Tanskan huonoihin lukukausimaksukokemuksiin sekä Norjan laskelmiin lukukausimaksujen kannattamattomuudesta.

Muutama viikko sitten saimme uutisista lukea, että hallitusneuvotteluissa maahanmuuttopolitiikan työryhmä otti harteilleen koulutuspoliittisen kysymyksen opintojen maksullisuudesta ja esitti, että EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta aletaan periä lukukausimaksuja. Tuore hallitusohjelma osoittaa, että lukukausimaksukokeilusta siirrytään vakiintuneeseen käytäntöön. Opiskelijajärjestöjen jatkuva huoli on, että tämän jälkeen asialistalle nousevat maksullisuuden laajentamistarpeet myös suomalaisille opiskelijoille.

Uusliberalistinen koulutuspolitiikka

Kiihtyvät lukukausimaksuvaatimukset liittyvät kiinteästi uusliberalistiseen kehityskulkuun. Vapaita markkinoita ja kilpailua korostava ideologia on ollut vaikuttamassa voimakkaasti myös koulutuspoliittiseen päätöksentekoon.

Uusliberalismi on aatesuunta, joka rantautui Suomeen OECD:n, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan Unionin myötä. Vaikka täällä koulutuspoliittiset ratkaisut on tehty itsenäisesti kansallisista lähtökohdista käsin ja ilman kansainvälisiä pakotteita, on selvää että toimittaessa kansainvälisillä yhteistyöfoorumeilla ja osana yhtenäistä Eurooppaa, on kansainvälisten linjausten omaksuminen ollut jossakin määrin myös pakon sanelemaa. Pohjoismaat ovat kuitenkin säilyttäneet omaleimaisuutensa poliittisia päätöksiä tehtäessä. Julkiset arvot ja julkinen rahoitus ovat Pohjolassa säilyttäneet vahvemman aseman kuin esimerkiksi muualla Euroopassa.

Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että julkisin varoin ylläpidettävä hyvinvointivaltiomalli on osoittautumassa liian kalliiksi. Tuore hallitusohjelma sisältää neljän miljardin euron säästötavoitteen. Hyvinvointi-Suomi ja koulutus osana sitä ovat julkisen huolen ja säästövaatimusten kohteena päivittäin. Julkisten palveluiden karsiminen, yksityistäminen, ulkoistaminen ja tehostaminen ovat toimintaa ohjaavat suuntaviitat.

Keväällä 2007 havaitsemani Aamulehden uutisissa ja julkisissa asiakirjoissa sekä raporteissa vallitseva uusliberalistinen koulutuksesta puhumisen tapa on – jos mahdollista – voimistunut entisestään. Tästä esimerkkinä muun muassa Tutkimus- ja innovaationeuvoston 5.11.2014 hyväksymä asiakirja Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020, jossa koulutus määritellään kansainvälisen kilpailukyvyn takeeksi.

Korkeakoulutukselta vaaditaan toiminnan tehokkuuden parantamista ja panosten kohdentamisen merkittävää terävöittämistä. Hajanaisuutta ja päällekkäisyyttä halutaan vähentää ja laatu tulee nostaa kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Yhteistyötä halutaan tiivistää tutkimuslaitosten ja elinkeinoelämän kanssa ja tavoitteena on liiketoimintaan tähtäävä tutkimuksen soveltaminen. Asiakirjassa toistuvat ilmaisut kuten globaalimarkkinat, tuottavuus, kilpailukyky, osaamiskeskittymät, erikoistuminen, profiloituminen, mittaaminen ja arviointi ilmentävät konkreettisesti uusliberalististen arvojen vaikutusta koulutuspoliittiselle suunnittelulle ja päätöksenteolle.

Journalismin vastuu

Kielenkäyttö tuottaa merkityksiä ja tulkinnat syntyvät lukijan kohdatessa tekstin. Usein neutraalilta näyttävään uutisointiin saattaa kuitenkin kätkeytyä huomattavia arvolatauksia, jotka ohjaavat ajatteluamme, päätöksentekoamme ja toimintaamme. Mikä sitten on journalismin vastuu ja mihin sananvapaus velvoittaa?

Aamulehti haastatteli 3. toukokuuta kuluvana keväänä kansainvälisenä lehdistön ja sananvapauden päivänä Lännen Median maakuntalehtien päätoimittajia ja tiedusteli, mitkä asiat uhkaavat suomalaista sananvapautta, ja millaista on vastuullinen journalismi. Päätoimittajat nostivat esiin sananvapauden merkityksen arvona, josta ei voi käydä kauppaa. Sananvapaus on demokratian kulmakivi. Sananvapaus on myös oikeus, johon liittyy vastuu.

Päätoimittajat totesivat myös, että Suomi on sananvapauden osalta maailman ykkösmaa. Sitä ei kuitenkaan voi pitää itsestäänselvyytenä vaan sen eteen on nähtävä vaivaa koko ajan ja että kunniallisessa journalismissa yhdistyvät vastuullinen sananvapaus ja luotettava tieto. Moniääninen ja kattava mediakenttä on Suomessakin paras tae sananvapaudelle. Hämeen Sanomien päätoimittaja Pauli Uusi-Kilposen mukaan sananvapaudelle ei ole välitöntä uhkaa, mutta uhkana sen sijaan on sanomisen moniarvoisuuden ja syvällisen journalismin kuihtuminen.

Kiristyvässä mediakentän kilpailussa ja kiihtyvässä tietotulvassa tämä huoli on varmasti perusteltu ja aiheellinen.

Painettu sanomalehti on Suomessa yllättävän hyvin säilyttänyt suosionsa digitaalisen median suosion kasvusta huolimatta. Suomalaiset ovat painetun sanomalehden lukijoina ja tilaajina kärkisijoilla maailmassa. Sanomalehdellä on siten edelleen merkittävä asema luotettuna tiedonvälittäjänä ja maailmankuvamme ja -käsityksemme muokkaajana. Voitaneen sanoa, että sanomalehti on tietyllä tapaa tiivistelmä yhteiskunnasta, yhteiskunnan asuinpaikka. Lehden sivuilla rakentuu kuva yhteiskunnasta, sen instituutioista ja ilmiöistä. Lehti jäsentää asioita ja tapahtumia ja tekemillään toimituksellisilla valinnoilla myös arvottaa asioiden tärkeyttä ja nostaa esiin puheenaiheita. Uutispuhe tarjoaa ja vahvistaa myös sanastoa, jolla ajankohtaisista aiheista keskustellaan. Tämän vuoksi ei ole yhdentekevää, miten asioista lehdessä kerrotaan.

Uutisointi on erilaisten merkitysneuvottelujen siis eräänlaisen kielipelin tulosta. Analysoin tutkimuksessani Aamulehdessä julkaistua lukukausimaksu-uutisointia ja havaitsin, että uutisointi näyttäytyi koulutuksen kentän, koulutuspolitiikan ja elinkeinoelämän väliseksi kielipeliksi. Journalistinen kenttä ohjasi tätä kielipeliä toimituksellisilla valinnoillaan. Tässä kielipelissä näytti siltä, että markkinat ja elinkeinoelämä sanelevat korkeakoulutuksen tavoitteet ja tehtävät. Aamulehden sivuilla korkeakoulutuksen tilaa tai lukukausimaksukysymystä pääsivät kommentoimaan vain harvat. Suomalaisen opiskelijan ääntä ei kuultu kuin lehden Mielipide-osastolla, jolloin kommentit asettuivat lehden juttuhierarkiassa ”vain mielipiteiksi”. Arvokeskustelua näin merkittävän kysymyksen äärellä ei uutispuheessa käyty.

Mielipide-osastolla nousivat sen sijaan esiin myös pohdinnat koulutusta ohjaavista arvoista ja huolta kannettiin maksullisuuden vaikutuksista tasavertaisille kouluttautumismahdollisuuksille. Kirjoituksissa maalailtiin uhkaavaa kuvaa luokkayhteiskunnan paluusta sekä pohdittiin sitä, millaisia vaikutuksia sillä on, että opiskelijasta tulee maksava asiakas ja yliopistoista palveluntuottajia. Nämä teemat olisivat kuuluneet myös varsinaisen uutisoinnin sisällöiksi.

Sanomalehti kasvattajana?

Tekemäni havainnot johtivat pohdintaan journalismin ja yksittäisen sanomalehden roolista, merkityksestä ja mahdollisuuksista, ei vain luotettavana tiedon välittäjänä, vaan myös maailmankuvamme rakentajana ja julkisena kasvattajana.

Tutkimuksessani tarkasteltu lukukausimaksu-uutisointi nosti esiin journalistisen kentän vallan määritellä sen, ketkä pääsevät ääneen sanomalehden julkisessa tilassa, ja millainen asema puhujille tuossa tilassa tarjoutuu. Lisäksi lehti vahvisti uutisjutuissaan omilla toimituksellisilla valinnoillaan virallista koulutuksesta puhumisen tapaa. Tutkimusaineistossa uusliberalistinen puhetapa peitti alleen vaihtoehtoiset tavat ymmärtää koulutusta ja sen tehtäviä. Voitaneen sanoa, että lehden tarjoamat jäsennykset tarjoavat raamit, joiden sisällä lukukausimaksukysymystä tarkastellaan ja sanaston, jolla korkeakoulutuksesta tulee virallisesti puhua.

Koulutuspoliittisesti merkittävässä lukukausimaksukysymyksessä Aamulehti olisi voinut julkisen pedagogiikan hengessä taustoittaa kysymystä maksullisuudesta, ennakoida maksujen vaikutusta yliopistoille, yhteiskunnalle ja yksittäiselle opiskelijalle sekä tuoda esiin puolueettomasti eri näkökannat ja saattaa nämä häiriöttä keskusteluun keskenään.

Sanomalehti voidaan nähdä oppimisympäristöksi, joka tarjoaa lukijoilleen oppimisen ja sivistymisen mahdollisuuksia, tukee kasvua aktiiviseen kansalaisuuteen sekä kulttuurin ja yhteiskunnan jäsenyyteen mutta tarjoaa myös pääsyn journalistiselle kentälle erilaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Julkisena pedagogina toimiminen puolestaan tarkoittaa toimittajalta kriittistä ja reflektoivaa otetta toimittajan työhön sekä kykyä analysoida kielenkäyttöä lehden sivuilla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toimittaja voisi kainalojutuissa tarkastella vallitsevia puhetapoja, avata ja popularisoida kapulakielistä poliittista puhetta sekä tarjota vaihtoehtoisia tapoja ilmaista ja merkityksellistää asioita. Julkisena pedagogina toimiminen tarkoittaa myös uskallusta tehdä haastavia kysymyksiä ja vaatia poliitikoilta ymmärrettäviä vastauksia. Toisin sanoen sanomalehden tehtävä ei ole vain toistaa valtaapitävien puhetta sellaisenaan, vaan pyrkiä synnyttämään keskustelua, jossa erilaiset puhumisen tavat ja näkökulmat pääsevät esille ja tulevat haastetuiksi.

Julkisen pedagogiikan harjoittaminen asettaa journalismille ison haasteen ja vaikuttaa yksittäisen lehden vastuuseen, etiikkaan ja toimituksellisiin käytänteisiin sekä toimittajien asemaan, rooliin, koulutukseen ja työn sisältöön. Parhaimmillaan julkisen pedagogiikan harjoittaminen voisi tarkoittaa uudenlaisen yhteisöllisyyden syntymistä ja siihen kannustamista, vallitsevan yksilökeskeisen ja kapitalistisista arvoista ammentavan ajattelun sijaan. Pedagogisena työkaluna sanomalehden ja journalismin tehtävä on tehdä näkyväksi ihmisten toimintaa ja ajattelua ohjaavat ideologiat ja valtarakenteet. Oppimisen ja sivistyksen edistämisen tulisi ehdottomasti olla arvostetun tiedonvälittäjän ja luotettavaksi mielletyn sanomalehden keskeinen tehtävä.