Yritysvastuu on kuollut – kauan eläköön yritysvastuu?

Siina Raskulla
Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Tampereen yliopiston Johtamiskorkea-koulussa.

"Todistustaakka on sillä, joka vaatii lisää vastuuta yrityksiltä, eikä siis yrityksillä, joiden toiminnan yhteiskunnalliset vaikutukset ovat vastuuvaatimusten kohteena."

Alustus! Yritysten yhteiskuntavastuu, tai yritysvastuu, on yritysten vastuuta toimintansa moninaisista vaikutuksista. Yritysvastuu jaetaan tyypillisesti kolmeen osaan, taloudelliseen, sosiaaliseen ja ympäristölliseen vastuuseen (ks. Crane & Matten 2010, 34–37). Tarkempi määrittely on usein asiayhteydestä ja määrittelijästä riippuvainen (määritelmistä, ks. esim. Pentikäinen 2009, 9–12), mutta yleisesti yritysten ympäristövastuu liittyy kestävän kehityksen ja luonnonsuojelun vaatimuksiin. Sosiaalisesti vastuullista yritystoimintaa on toiminta, joka noudattaa ihmisoikeuksia ja kunnioittaa työntekijöidensä oikeuksia sekä paikallista yhteisöä. Yritysten ensisijaisen vastuu eli taloudellinen vastuu viittaa yrityksen vastuuseen tuottaa taloudellista lisäarvoa omistajilleen.

Tässä alustuksessa tarkastellaan lyhyesti vallitsevaan yritysvastuukeskusteluun käsitteeseen sisältyviä oletuksia sekä yritysvastuukeskustelussa näkyneitä muutoksia finanssi- ja talouskriisin aikana.

Yritysvastuukeskustelun ehdot 1980-luvulta saakka vallinneessa yritysvastuukeskustelussa on löydettävissä kolme ehtoa: Yritysvastuun on oltava 1.) liiketoimintaperiaatteiden kanssa yhdenmukaista, 2.) oikein kohdistettua ja 3.) ensisijaisesti vapaaehtoisesti toteutettua (Pentikäinen 2009, 11).

Yritysvastuun ja liiketoiminnan suhdetta määrittelee yleinen näkemys siitä, että taloudellinen toiminta on poliittisen ja oikeudellisen punninnan ulkopuolista todellisuutta. Elinkeinoelämä painottaa yritystoiminnan säätelyssä neutraaleihin, taloudellisiin argumentteihin pohjautuvia perusteluita yritysten vastuulle, jolloin vastuun tulee olla yhdenmukainen liiketoiminnan periaatteiden, erityisesti kannattavuuden, voitontavoittelun ja yhdenvertaisen kilpailun kanssa. Taloudellinen toiminta ja sen ehdollisuudet määrittelevät myös sen, millaista on hyvä oikeudellinen sääntely (Knuutinen 2014, 26.)

Knuutisen (2014) mukaan ”yritysvastuu ei ole oikeudellinen vaan pikemminkin liiketaloudellinen käsite” . Yritysvastuu säilyy oikeudellisille ja poliittisille argumenteille neutraalina silloinkin kun yritysten vastuullisesta toiminnasta säädetään lailla.

Yritysvastuu ei kuitenkaan välttämättä ole liiketoimintaperiaatteiden vastainen. Vaikka yrityksen ensisijainen vastuu on tuottaa taloudellista etua omistajilleen, sosiaalinen ja ympäristöllinen vastuu liitetään monesti taloudelliseen vastuuseen. Yritys, joka ottaa vapaaehtoisesti esimerkiksi ympäristö- tai ihmisoikeusvaikutukset toiminnassaan huomioon, lisää arvoaan tiedostavien kuluttajien ja sijoittajien silmissä, mikä puolestaan lisää mielenkiintoa yritystä kohtaan parantaen sen taloudellista kannattavuutta ja siten omistajien saamaa hyötyä. Se, että yritystoiminnan vastuullisuutta perustellaan siitä saatavalla taloudellisella hyödyllä, on ehdottomasti yritysvastuukeskustelun valtavirtaa. Esimerkiksi Euroopan unionissa yritysten vastuullisuutta on aiemmin argumentoitu käytännössä yksinomaa siitä yrityksille aiheutuvan kilpailuedun ja taloudellisen hyödyn kautta (ks. esim. Euroopan komissio 2001).

Vastuullisen yritystoiminnan edistäminen ei kuitenkaan saa luoda toisille yrityksille parempaa kilpailutilannetta kuin toisille, mikä nähdään erityisesti riskinä silloin, kun yritysvastuuta säädellään ulkopuolelta, esimerkiksi lainsäädännöllä. Vapaus valita toisin ry:n järjestämässä tilaisuudessa (19.11.2014) keskusteltiin transatlanttisesta kauppa- ja investointisopimuksesta (”TTIP-sopimus”). Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen (VTT) tutkija Saara Tamminen toi puheenvuorossaan esille, että yrityksille sääntelyn tasoa tärkeämpää saattaa olla se, että sama sääntely koskee kaikkia. Tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi pk-yritykset kilpailisivat suuryritysten kanssa samoilla markkinoilla samoilla säännöillä. Koska markkinoilla kysymys on ensisijaisesti mahdollisuuksien tasa-arvosta, tulisi myös vastuu kohdistaa koko sektorin kaikkiin toimijoihin. Tämä ei ole kuitenkaan aina tehokasta, vaan voi aiheuttaa erityisesti pienemmille toimijoille huomattavia kustannuksia heikentäen kilpailumahdollisuuksia.

Toimenpiteet yritysten vastuullisuuden lisäämiseksi, ja erityisesti lainsäädännön näkökulmasta, tulisi myös kohdistaa oikein. Marraskuussa 2014 Suomen ihmisoikeuskeskuksen sekä Suomen ICC:n (International Chamber of Commerce) järjestämässä YK:n yritysten ihmisoikeusoppaan tulkintaoppaan epävirallisen suomennoksen julkaisutilaisuudessa, paikalla olivat muun muassa TeliaSoneran, Nokian ja UPM:n edustajat puhumassa yleisesti yritysvastuusta ja omaksumistaan vastuukäytännöistä. Telekommunikaatioyhtiöitä edustavat tahot huomauttivat, että vaikka heidän toiminnallaan voi olla vaikutuksia paikallisen väestön ihmisoikeuksien kuten sananvapauden toteutumiseen, mikäli heidän teknologiaansa väärinkäytetään, he eivät voi olla vastuussa hallinnon näin kansalaisiaan kohtaan tekemistä rikkeistä.

Yhtiöihin kohdistettu vastuun vaatimus, kuten kieltäytyminen toimimasta tällaisissa maissa tai yhteistyössä niiden hallinnon kanssa, ei kuitenkaan heidän mielestään kohdistu oikein saati edistä kansalaisoikeuksien toteutumista: tietoliikennepalvelut ja niiden saatavuus on kuitenkin kansalaisten toimintavapauden mahdollistavia tekijöitä. Tilaisuudessa puhuttiin pääasiassa diktaattorihallinnon harjoittamasta sorrosta erityisesti poliittista oppositiota vastaan, mutta kansalaisten vakoiluhan ei ole ainoastaan ”epädemokraattisten” maiden ongelma, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain harjoittama teleurkintaskandaali Euroopassa on osoittanut.

Yritysvastuun määrittelemisen ongelmat

Liiketoiminta-, kilpailu- ja kohdentumisvaatimusten näkökulmasta paras yritysvastuun määrittelijä onkin yritys itse. Tällöin yritysten harkinnassa on millaista yritysvastuuta he haluavat harjoittaa ja kuinka paljon. Liiketoimintaperiaatteiden korostuminen yritysvastuukeskustelussa heijastuu siis siihen, miten yritysvastuu määritellään ensisijaisesti vapaaehtoiseksi. Myös EU on 2000-luvun alussa määritellyt yritysten yhteiskunnallisen vastuun tarkoittavan ”pohjimmiltaan sitä, että yritykset päättävät vapaaehtoisesti edistää paremman yhteiskunnan ja puhtaamman ympäristön kehittämistä” (Euroopan komissio 2001, 4). Vaikka yritysten vastuuseen voidaan katsoa kuuluvan myös lainsäädännön noudattaminen, ei tämä velvollisuus sisälly yritysvastuun määritelmään. Edellä hahmoteltujen yritysvastuudirskurssin ehtoja ja oletuksia koskevien kriteerien perusteella keskustelu yritysvastuun muodosta, määrästä ja sisällöstä on ongelmallista.

Ensinnäkin elinkeinoelämällä on vahva asema yritysvastuun sisällön määrittelemisessä sekä taloudellisesti painottuneen diskurssin että yritysvastuun vapaaehtoisuuden vuoksi. Eturistiriita on ilmeinen.

Toiseksi yritystoiminnan vastuullisuutta vaativien tahojen voi olla vaikea esittää sellaisia argumentteja, jotka sopivat vallitsevaan diskurssiin. Vaatimuksia sosiaaliset ja ympäristövaikutukset paremmin huomioivasta yritystoiminnasta voi olla vaikea muotoilla niin, että ne ovat yritysten liiketoiminnallisten etujen mukaisia ja oikein kohdistettuja, vaikka vapaaehtoisuuden vaatimuksesta luovuttaisiinkin. Yritystoiminta on kuitenkin merkittävällä tavalla säänneltyä nyky-yhteiskunnassa. Todistustaakka on sillä, joka vaatii lisää vastuuta yrityksiltä, eikä siis yrityksillä, joiden toiminnan yhteiskunnalliset vaikutukset ovat vastuuvaatimusten kohteena.

Yritysvastuukeskustelussa tapahtuneet muutokset

Globaalien ympäristö- ja ihmisoikeusongelmien lisääntyessä yrityksiltä on alettu peräämään vastuullisuutta, ja erityisesti kehittyvissä maissa keskustelua käydään länsimaisen diskurssin määrittelemästä validin argumentoinnin oletuksista piittaamatta.

Myös Euroopan unionissa on tunnuttu muuttavan näkemystä siitä, miten yritystoiminnan negatiivisia ulkoisvaikutuksia tulisi käsitellä. Ensinnäkin toistaiseksi suhteellisen vähän säännelty finanssi- ja pankkisektori, josta nykyisen talouskriisin pitkälti nähdään johtuvan, asetettiin uudenlaisten sääntely- ja valvontamekanismien alaiseksi. Vaikutukset eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan finanssialan yrityksiin ja pankkeihin, vaan koko yritystoiminnan vastuullisuus kaikilla eri toimintasektoreilla on noussut tapetille kriisin aikana (ajallinen yhdenmukaisuus on tuskin sattumaa?) tavalla, joka ravistelee edellä käsiteltyjä yritysvastuun ehtoja.

Kun EU:ssa aiemmin määriteltiin yritysten yhteiskunnallinen vastuu yksinomaan vapaaehtoiseksi toiminnaksi, on Euroopan komissio viimeisimmässä yritysten yhteiskuntavastuun strategiassaan muuttanut yritysvastuun määritelmän sellaiseksi, että se vapaaehtoisten toimenpiteiden lisäksi sisältää sekä lainsäädännön että työmarkkinaosapuolten välisten työehtosopimusten kunnioittamisen velvollisuuden (Euroopan komissio 2011b, 6).

Yritysvastuun toinen tärkeä kriteeri, eli vastuun kohdentuminen oikein, on sekin finanssi- ja talouskriisin aikana jätetty jonkinlaiseen sivurooliin säätelyn punninnan perusteena. EU haluaa varmistaa, että kansainväliset suuryritykset sekä myös merkittäviä varoja omaavat yksityishenkilöt, jotka toistaiseksi ovat vältelleet veroja verosopimusten ja pankkisalaisuuksien avulla, osallistuvat niin ikään yhteiskunnan ylläpitämiseen (ks. Euroopan komissio 2012). Vastuun kohdentamisen yhteydessä voi mainita myös sen, miten hakukoneyhtiö Google Inc. on nykyään Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisun (tapaus C-131/12) johdosta käytännössä vastuussa eurooppalaisten oikeudesta yksityisyyteen internetissä: vastuu ei kohdistu sivustojen ylläpitäjiin vaan hakukoneyhtiöihin, joiden palveluja käyttämällä tuo sisältö saatetaan löytää, ja joista Google on ehdottomasti merkittävin – ainakin Euroopassa. Joidenkin verotuksen ja yritysoikeuden asiantuntijoiden mielestä eräiden jäsenmaiden kesken myöskään valmisteilla oleva finanssitransaktiovero ei kohdistu oikein finanssikriisin vaikutusten näkökulmasta (ks. esim. Kontkanen 2014). Transaktiovero rikkoo myös yhtä verosäätelyn universaalina pidettyä periaatetta, kaksinkertaisen verotuksen kieltoa, koska se verottaa finanssitransaktiota sekä kohde- että lähdemaassa.

Verotuksen nouseminen yritysvastuukeskustelun keskiöön olisi aiemmin ollut ennenkuulumatonta. Euroopan komission yritysvastuuta koskevassa vihreässä kirjassa ei mainita verotusta lainkaan vuonna 2001, mutta vuoden 2011 yritysten yhteiskuntavastuustrategiassa se oli yksi keskeisimmistä teemoista.

Yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta keskusteltaessa Euroopan unionissa on kasvavassa määrin ryhdytty viittaamaan myös muihin vaikutuksiin kuin yrityksille koituviin liiketaloudellisiin hyötyihin vastuun kasvattamisen perusteena. Finanssi- ja talouskriisin aikana on EU:n yritysvastuun retoriikassa korostunut yritystoiminnan laaja vaikutus yhteiskuntaan: ”Vallitsevan talouskriisin sosiaalisten vaikutusten, kuten työpaikkojen menetyksen, lieventämiseen osallistuminen on osa yritysten yhteiskuntavastuuta. Yritysten yhteiskuntavastuu muodostaa arvokokonaisuuden, jonka varaan voidaan rakentaa entistä yhtenäisempi yhteiskunta ja perustaa siirtyminen kestävään talousjärjestelmää” (Euroopan komissio 2011b, 4–5.).

Kun aiemmin yritysvastuukäytäntöjen omaksuminen tehtiin yksinomaan siitä saatavan lisähyödyn takia, uuden EU-säätelyn johdosta yritykset joutuvat nykyään omaksumaan yritysvastuuseen liittyviä käytäntöjä välttääkseen liiketoiminnalle muuten aiheutuvia negatiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi yritysten raportointivelvollisuudet toimintansa ei-taloudellisista vaikutuksista, kuten vaikutuksista ympäristöön, ovat lisääntyneet uuden avoimuusdirektiivin (2013/34/EU) myötä, erityisesti kaivos- ja metsäalalla. Myös uuden hankintadirektiivin (2014/24/EU) myötä esimerkiksi kunnan hankintaviranomaisilla on mahdollisuus vaatia tarjouspyynnössä yrityksiltä ja tietoa toiminnan ympäristövaikutuksista, ihmisoikeuksien toteutumisesta alihankintaketjussa tai verojenmaksusta. Yrityksen, joka ei näitä tietoja hankintaviranomaiselle toimita, tarjous voidaan hylätä. Onko todistustaakka siis kääntymässä?

Yritysten voitontavoittelun ensisijaisuuden ja yritysvastuun suhteessa näyttäisi olevan tällä hetkellä trendi vaihtoehtoisen liiketoiminnan kasvussa, jossa ei eroteta taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristöllisiä vaikutuksia. Esimerkiksi yhteiskunnalliset yritykset, joiden tavoitteena ei ole tuottaa maksimaalista voittoa osakkeenomistajilleen, vaan voittovarat sijoitetaan takaisin toimintaan, ovat määrällisesti kasvaneet. Nämä voittoa tavoittelemattomat yritykset haastavat voimassaolevan käsityksen yritystoiminnasta, ja EU:ssa näiden yritysten toimintaedellytyksiä ja markkinoillepääsyä on pyritty helpottamaan (ks. Euroopan komissio 2010, 16). Toimintamahdollisuuksia halutaan kehittää erityisesti yrityksille, joiden toimintaan on voitontavoittelun sijaan tai sen rinnalle sisäänkirjoitettu yhteiskunnallisuus, yhteisöllisyys ja vastuullisuus (ks. Euroopan komissio 2011a).

Esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopan maiden vaikea taloudellinen tilanne, sekä ideologiset erot, jotka näkyvät esimerkiksi vertailtaessa Suomen ja Ranskan veropolitiikkaa, vaikuttavat unionin tasolla voimakkaasti yritysten yhteiskuntavastuukeskusteluun.

Suomessa keskustelu yritysvastuusta sen sijaan saattaa olla yrityksille merkittävä uskottavuuskysymys. Vuonna 2012 annetun valtioneuvoston periaatepäätöksen tavoitteena on nostaa suomalaiset yritykset ja hallinto edelläkävijöiksi yhteiskuntavastuuasioissa (ks. Valtioneuvosto 2012). Toistaiseksi vaikuttaa kuitenkin siltä, että suomalainen yritysvastuukeskustelu menee eteenpäin ensisijaisesti reagoimalla kohdattuihin ongelmiin. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön mukaan suomalaisten yritysten edellytykset päästä maailman parhaimpien joukkoon yhteiskuntavastuukysymyksissä edistää suomalainen demokraattinen yhteiskunta, ”jossa jokaisella on sananvapaus”, jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia sekä ”työskennellään vahvasti korruption ja lahjonnan estämiseksi”. Koska suomalaiset kansainvälisesti toimivat yritykset ovat viime vuosina olleet julkisuudessa nimenomaan näihin teemoihin liittyen, on syytä kysyä pyrkiikö nykyinen yritysvastuu politiikka todella katsomaan eteenpäin vai ainoastaan tapahtuneiden mainevahinkojen korjaamiseen? Näyttää siltä, että suomalainen yritysvastuu on ennemmin altavastaaja kuin edelläkävijä.

Kaikkia EU:ssa tehtyjä yritysten yhteiskuntavastuuseen vaikuttavia ratkaisuja ei voi nähdä kestävinä tai edes radikaalina status quon murtamisena, ja niiden todellisia vaikutuksia on tällä vaikea arvioida, mutta ainakin pitkäjänteisten ratkaisujen kehittämiselle luodaan uusia mahdollisuuksia rikkomalla aiempia raja-aitoja, mikä on kehityksen edellytys.

Lähteet:

Crane, Andrew & Matten, Dirk (2010). Business ethic: managing corporate citizenship and sustainability in the age of globalization. 3rd ed. Oxford University Press: Oxford.

Euroopan komissio (2001). Vihreä kirja yritysten sosiaalisen vastuun eurooppalaisten puitteiden edistämisestä. KOM(2001) 366 lopullinen.

Euroopan komissio (2010). EUROOPPA 2020. Älykkään, kestävän ja osallistavan kasvun strategia. KOM(2010) 2020 lopullinen.

Euroopan komissio (2011a). Sosiaalisen yrittäjyyden aloite. Suotuisan toimintaympäristön luominen sosiaalisen talouden ja innovoinnin keskiöön kuuluville sosiaalisille yrityksille. KOM(2011) 682 lopullinen.

Euroopan komissio (2011b). Yritysten yhteiskuntavastuuta koskeva uudistettu EU:n strategia vuosiksi 2011–2014. KOM(2011) 681 lopullinen.

Euroopan komissio (2012). Toimintasuunnitelma veropetosten ja veronkierron torjunnan tehostamiseksi. KOM(2012) 722 final.

Knuutinen, Reijo (2014). Verotus ja yrityksen yhteiskuntavastuu. Vantaa: Lakimiesliiton kustannus.

Kontkanen, Erkki (2014). Pyhittääkö hyvä tarkoitus keinot? – ajatuksia säädösvalmistelusta esimerkkinä transaktiovero. Teoksessa: Nykänen, Pekka & Urpilainen, Matti (toim.) Yritys, omistaja ja verotus. Juhlajulkaisu Seppo Penttilälle. Porvoo: Edita.

Pentikäinen, Merja (2009). Yritystoiminta ja ihmisoikeudet. Helsinki: The Erik Castrén Research Institute.

Valtioneuvosto (2012). Valtioneuvoston periaatepäätös yhteiskuntavastuusta 22.11.2012.