Rawlsin sopimus

Juhani Salo
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksiköstä kandidaatiksi valmistunut sosiologian opiskelija.

”Jos teorian hedelmällisyyttä mitataan sen mahdollistamana keskusteluna, eli toisin sanoen sen saamana kritiikkinä, on Rawlsin teoria lottovoitto, sillä jokainen sen perustava oletus on saanut kritiikkiä osakseen.”

Alustus! John Rawls rakensi kehystä julkiselle poliittiselle keskustelulle 1900-luvun loppupuoliskolla. Vuonna 1971 julkaistu Rawlsin pääteos Oikeudenmukaisuusteoria (A theory of justice) tarjoaa teorian muotoisen apuvälineen poliittiselle keskustelulle. Oikeudenmukaisuusteoriasta tuli välittömästi yhteiskuntafilosofian klassikko: moni sen jälkeen yhteiskuntafilosofiasta kirjoitettu teos ei ole välttynyt viittaamasta siihen.

Tietämättömyyden verho alkutilanteena

Sopimusteoriassa hahmotellaan ideaalista yhteiskuntasopimusta, joka tulisi sovituksi lähtökohdiltaan täydellisessä tilanteessa. Sopimusteoriat olettavat hypoteettisen alkutilanteen (original position), joka tarjoaa ideaaliset puitteet julkiselle keskustelulle. Alkutilanteessa sovitaan yhteiskuntasopimus, joka sisältää toteutuvan yhteiskunnan periaatteet.

Rawls katsoo, että teorian postuloimista alkutilanteesta ja sopijapositiosta voidaan johtaa suoraan oikeudenmukaisuusperiaatteet. Rawls olettaa siis hypoteettisen alkutilanteen, jotta hän voi esittää sopijoiden ideaalisen määritelmän. Sopimusteoria on tässä vain teoreettinen apuväline oikeudenmukaisuusperiaatteiden muodostamiselle. Alkutilanteen ja sopijoiden määritelmiä käytetään ohjaamaan solmittavan sopimuksen luonnetta.

Rawlsin alkutilanteessa vallitsee tietämättömyyden verho (veil of ignorance), jonka takaa sopijaosapuolet eivät tiedä omia asemiaan toteutuvassa yhteiskunnassa. Rawls käyttää tietämättömyyden verhoa tekemään sopijoista tasa-arvoisia ja puolueettomia. Näin saavutetaan ideaalitilanne, jossa kenenkään erityisetua ei ajeta, jolloin muodostettavat periaatteet ovat universaaleja, yhtäläisiä. Rawls näkee universalististen periaatteiden mahdollistavan tasapainotilan ristiriitaisten intressien välille.

Tietämättömyyden verho pelkistää sopijat rationaalisiksi valitsijoiksi, jotka ovat täysin vailla erityispiirteitä. Sopijat ymmärtävät (i) päämäärien ja tavoittelukeinojen suhteet, (ii) osaavat valita näiden keinojen välillä ja (iii) osaavat valita parhaan mahdollisen keinon parhaan lopputuloksen saamiseksi. Samaan aikaan sopijat ovat täysin vailla persoonaa, rooleja, tai yhteiskunnallisia asemia, koska heillä ole lainkaan erityispiirteitä. (Herne 2013, 28).

Sopijoilla ei ole myöskään riskirakennetta, eli he eivät ole sen kummemmin riskinottoon taipuvaisia kuin sitä vältteleviäkään. Alkutilanteessa ei täten voi olla läsnä riskin elementtiä eikä asiantilojen todennäköisyyksiä. (Herne 2013, 33). Poistaessaan teoriastaan riskikertoimen Rawlsin sopimus lähestyy riski–hyötysuhteen keskiarvoa, jonka hän samaistaa teoreettiseksi tasapainotilaksi.

Tästä on syytä tehdä kaksi huomiota. Ensinnäkin Rawls tulee tässä määritelleeksi rationaalisuuden objektiiviseksi. Rawlsin alkutilanteen sopijakuva muistuttaa erehdyttävästi rationaalisen valinnan teorian mukaista itsenäistä toimijaa, joka pyrkii maksimoimaan henkilökohtaisen materiaalisen etunsa. Rawls lisää tähän vain toimijoiden halun taata maksimaalisen vapautensa.

Toisekseen Rawls ei anna tavoiteltavalle hyvälle mitään sisältöä, jolloin hän ei myöskään käsittele miten eri arvot ovat suhteutettavissa toisiinsa. Esimerkiksi miten taloudellinen arvo suhteutuu esteettiseen? Kumpikaan näistä oletuksista yksinään ei suuntaa teoriaa, mutta yhdessä ne puoltavat ajatusta, että sovittavat arvot ovat taloudellisia tai ainakin palautettavissa taloudellisiksi.

Oikeudenmukaisuus reiluutena

Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsityksestä puhutaan yleisesti reiluutena. Taustalla on Rawlsin vakaumus siitä, että kun oikeudenmukaisuusperiaateet valitaan reilulla (fair) tavalla, valituksi tulevat oikeudenmukaisuusperiaateet ovat reiluja. Rawls kutsuu ajatteluaan menetelmäoikeudenmukaisuudeksi, jossa menetelmän oikeudenmukaisuus takaa lopputuloksen oikeudenmukaisuuden. Rawls tarvitsee apuvälineeksi sopimusteoriaa, jotta hän voi olettaa reilun alkutilanteen. Näin Rawls johtaa alkutilanteesta oikeudenmukaisuusperiaatteet, jotka ovat teorian varsinainen anti.

Oikeudenmukaisuusperiaateet

Rawls johtaa kaksi oikeudenmukaisuusperiaateetta (Herne 2013, 28):

  1. Jokaisella ihmisellä on oltava yhtäläinen oikeus laajimpaan mahdolliseen yhtäläisten perusvapauksien kokonaisjärjestelmään, joka on yhdistettävissä jokaista koskevaan samanlaiseen vapauden järjestelmään.

  2. Sosiaaliset ja taloudelliset eriarvoisuudet on järjestettävä siten, että ne sekä (i) liittyvät virkoihin ja asemiin, jotka ovat kaikille avoimia mahdollisuuksien reilun yhtäläisyyden ehdoilla, että (ii) tuottavat huonoimmassa asemassa oleville suurimman mahdollisen hyödyn. Tätä kutsutaan eroperiaatteeksi (difference principle).

Ensimmäinen periaate takaa kaikille yhtäläiset vapaudet. Tässä kohden on hyvä selventää negatiivisten ja positiivisten vapauksien ero. Negatiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta jostakin, kun taas positiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta johonkin. Rawls on tässä takaamassa kaikille yhtäläiset negatiiviset vapaudet. Tämän takaamisen hinta on, etteivät positiiviset vapaudet saa rajoittaa vastaavasti negatiivisia. Heta Gylling (2002, 442) muistuttaa, ettei suurinta yhtäläistä vapautta positiivisista rajoituksista ole pidetty yhteiskunnallisesti arvokkaana asiana. Esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunta, jossa tätä kirjoitetaan painottaa positiivisia vapauksia. Positiivisesta vapaudesta käy ilmainen koulutus, jota tuetaan toisella positiivisella oikeudella ilmaiseen kouluruokaan.

Toinen periaate olettaa (i) toimijoille negatiiviset oikeudet kaikkiin yhteiskunnallisiin asemiin. Teoria ei sisällä positiivisia oikeuksia, joten teoria ei ota huomioon vapauksien reaalisia toteutumismahdollisuuksia. Negatiivisen vapauden toteutumiseen riittää, ettei ole olemassa positiivisia esteitä, jolloin nimellinen vapaus riittää ehdon toteuttajaksi.

Toinen periaate (ii) rinnastaa sosiaalisen ja taloudellisen aseman yhteiskunnassa. Koska Rawls ei määrittele hyvän sisältöä erikseen, on taloudellinen ja sosiaalinen rinnastettava toisiinsa. Molemmat jakavat yhtälaisesti tavoiteltavan hyvän käsitteen, jolloin näiden välillä ei voida tehdä valintaa teorian sisällä. Heikoimmassa asemassa olevalla ei tarkoiteta yksilöä vaan ryhmää, joka tukee talouden ja sosiaalisen aseman rinnastamista.

Oikeudenmukaisuusperiaatteet on annettu sanakirjajärjestyksessä (lexicographic order), jolloin ensimmäisen periaatteen on täytyttävä, ennen kuin seuraavaa voidaan alkaa toteuttamaan. Näin Rawlsin sopimus ei salli yksilön uhraamista yhteisön hyvän nimissä.

Rawlsin kritiikki

Jos teorian hedelmällisyyttä mitataan sen mahdollistamana keskusteluna, eli toisin sanoen sen saamana kritiikkinä, on Rawlsin teoria lottovoitto, sillä jokainen sen perustava oletus on saanut kritiikkiä osakseen.

Voiko Rawls saavuttaa päättelyllään, mitä aidosti rationaalinen olento valitsisi alkutilanteessa? Voiko tietämättömyyden verhon takana tehtyjä valintoja käyttää reaalisten yhteiskunnallisten instituutioden oikeuttamiseen?

Alasdair MacIntyre (Gylling 2002, 454) kyseenalaistaa, voivatko roolittomat valitsijat saavuttaa muuta kuin satunnaisia valintoja. Kritiikin ytimeksi näen olettamuksen, ettei rooliton valitsija voi hahmottaa rooliodotuksia ja -velvollisuuksia. Jos taas Rawlsin teoriaa rukataan ihmisten väliset velvollisuudet sisältävillä rooleilla, pitäisi alkutilanteen sopijoiden persoonattomuudesta ja yhtäläisyydestä luopua.

Tämän kritiikin voi laajentaa vielä kysymykseksi objektiivisesta ja subjektiivisesta rationaalisuudesta. Voiko yleisen, objektiivisen rationaalisuuden määritelmällä operoida inhimillistä toimintaa, vai pitääkö kontekstuaalista, subjektiivista rationaalisuutta käyttää? Objektiivisesta rationaalisuudesta luopuminen tarkottaisi Rawlsin teorian universalismista luopumista.

Objektiivisen rationaalisuuden mahdollisuuden kyseenalaistaa myös feministinen kritiikki. Kritiikki kysyy, voiko persoonan erottaa kehollisuudesta? Tämä kritiikki kyseenalaistaa koko persoonattoman valitsijan idean. Keholliset valitsijat eivät voi olla yhtäläisiä, vailla eroavaisuuksia, mikä kumoaa universaaliuden ihanteen. Tässä korostuu, kuinka universaaliuden ihanne on rakennettu homogeenisten toimijoiden idealle. Toimijoiden samankaltaisuus johtaa kysymykseen, onko tällöin toimijuuksia enempää kuin yksi?

Ronald Dworkin (Gylling 2002, 466) muistuttaa, etteivät ihmiset ole valmiuksiltaan yhtä hyvissä asemissa. Kaikki eivät lähde samalta lähtöviivalta yhteiskunnassa, joten lähtötilanteita pitäisi kompensoida. Dworkin esittääkin, että alkutilanteeseen ei pitäisi olettaa tietämättömyyden verhoa vaan päinvastoin alkutilanteen sopijoille tulee olettaa mahdollisimman paljon tietoa.

Rawlsin perintö julkiselle keskustelulle

Rawls tarkoitti teoriansa apuvälineeksi poliittiselle keskustelulle. Täten onkin olennaista kysyä, miten Rawls on ajankohtainen edelleen?

Rawlsin perustuslaillisuus on edelleen käytössä oleva periaate. Perustuslailliset nimensä mukaisesti ajattelevat, että politiikan perustana pitää olla muuttumaton ydinsäännöstö. Tämä ydinsäännöstö asettaa reunaehdot politiikalle ja määrittelee perusoikeudet ja -velvollisuudet. Perustuslaillisuuden ytimeksi voidaan ajatella olettamus, että reaalipolitiikan pitää rakentua paitsi filosofiselle yksilökäsitykselle myös politiikkaan kirjatulle eli poliittiselle yksilökäsitykselle. Perustuslaki voidaan nähdä poliittisena yksilömääritelmänä sen sisältäessä peruuntumattomat yksilön oikeudet ja velvollisuudet.

Rawlsin yhteiskunta on arvoliberaali siten, että se sallii toimijoilleen mahdollisimman ison valinnan vapauden. Vapaus valita on negatiivinen vapaus. Tällainen yhteiskunta valvoo oikeudenmukaisuutta vain reiluutena. Reiluus ymmärretään tässä negatiivisten vapauksien määräksi eli positiivisten rajoitusten pienuudeksi.

Johdonmukaisesti Rawls ei tarjoa moraaliteoriaa tai hyvän elämän ihannetta, vaan käsittelee pelkästään yhteiskuntapoliittista oikeudenmukaisuutta. Rawlsin käsitteistö tarjoaa vain yhteiskuntapoliittiset puitteet.

Rawlsin teoria kunnostautuu mahdollistamalla mahdollisimman paljon tilaa keskenään ristiriitaisille maailmankatsomuksille. Salliessaan mahdollisimman paljon negatiivisia vapauksia, sallii teoria mahdollisimman laajalti maailmankatsomuksia ja elämäntapoja. Rawlsin teorian ihanteena ovat neuraalit pelisäännöt. Tämän liberaalin universalismin hintana on, ettei Rawlsin ideaaliyhteiskunta ole kiinnostunut vapauksien toteutumisesta.

Rawlsin teoriaa ei tarvitse hyväksyä kokonaisuutena, vaan sen vahvuus on sen käyttämissä teoreettisissa apurakennelmissa ja -käsitteissä. Alkutilanne, tietämättömyyden verho, negatiivisten ja positiivisten vapauksien erottelu paitsi herättävät poliittista keskustelua myös tarjoavat sille apuvälineistöä.

Rawlsin teorian elinvoimaisuutta lisää se, että se on teoriarunko, jota kukin voi muokata kokeillakseen omaa yhteiskuntaihannettaan. Rawlsin teoria tarjoaa kognitiivisen apuvälineen, jonka määritelmiä muuttamalla saadaan aikaan erilaisia yhteiskuntaihanteita. Rawls kutsuu teoriallaan meitä kaikkia keskusteluun.

Lähteet:

Gylling, Heta Aleksandra. 2002. Yksilö vai yhteisö – 1900-luvun loppupuolen angloamerikkalaisen yhteiskuntafilosofian kiistakysymys. 437–474. Teoksessa Nykyajan filosofia. Toim. Saarinen, Esa ja Niiniluoto, Ilkka. Juva: WSOY.

Herne, Kaisa. 2013. Oikeudenmukaisuusteoria. 23-52. Teoksessa John Rawlsin filosofia. Oikeudenmukaisuus moniarvoisessa yhteiskunnassa. Toim. Mäkinen, Jukka ja Saxén, Heikki. Helsinki: Gaudeamus.

Rawls, John. 1971. A Theory of Justice. Cambridge, MA: Harvard University Press.

[Editoitu 26.11.2014].