Musiikintuotantoa yksikössä vai monikossa?

Juho Kaitajärvi-Tiekso
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön musiikintutkimuksen tohtoriopiskelija.

”Yleisessä käytössä musiikkiteollisuus on käsitteenä legitiimi. Sen sijaan, että tutkijat pakenevat monikkomuodon autuuteen, heidän pitäisi sitkeästi vastustaa esimerkiksi ääniteteollisuuden suurten toimijoiden määrittelyvaltaa käsitteissä.”

Alustus! Hiljattain sähköpostiin kolahtanut kuulutus tarjota artikkeleita Creative Industries -journaaliin palautti mieleeni käsitteellisen ongelman, jota olen usein pyöritellyt äänitetuotannon digitalisoitumista käsittelevän väitöskirjatutkimukseni parissa: keskustelu musiikkiteollisuudesta – pitäisikö siitä puhua yksikössä vai monikossa?

CI:n kutsussa kiinnitettiin erikseen huomiota siihen, että toivottiin ääniteteollisuuksia – siis monikossa – käsitteleviä papereita. Ääniteteollisuuden osalta yksikkömuotoa ovat kritisoineet John Williamson ja Martin Cloonan (2007). Heidän mukaansa tutkimuksissa hegemoninen yksikkömuoto ei ota huomioon niitä hyvin kirjavia käytäntöjä, joiden parissa ja avulla musiikkia tuotetaan, vaan samastaa käytännössä tuotannon monikansallisten musiikkiyhtiöiden toimintaan, joka vastaa noin 3/4 alan (virallisesta) taloudesta. He kiinnittävät samalla huomiota myös siihen, kuinka tutkimukset, jotka väittävät käsittelevänsä musiikkiteollisuutta, käsittelevätkin usein tosiasiassa vain ääniteteollisuutta.

Williamson & Cloonan eivät mainitse musiikkiteollisuus-artikkelissaan, muun muassa Bernard Miègen (1989) tunnettua samansisältöistä kritiikkiä kulttuuriteollisuuden käsitettä kohtaan. Miége kiinnittää huomiota kulttuurialan kirjavuuteen arvostellessaan Theodor W. Adornoa yksipuolistavasta tavasta käyttää käsitettä (ks. myös UNESCO 1982 Negusin 1999, 22 mukaan).

Edellä mainitut käsitteelliset tarkennukset vaikuttavat oikein järkeviltä ja hyvin argumentoiduilta – onhan totta, että niin kulttuurissa kuin sen osa-alueella musiikissa, ja puolestaan sen osa-alueella äänitteissä on monenlaista tuotantoa epäkaupallisista nyrkkipajoista tai järjestöistä monimutkaisiin konglomeraatteihin. En kuitenkaan loppujen lopuksi koe suureksi ongelmaksi sitä, että musiikintuotantoa voisi yleisesti kutsua musiikkiteollisuudeksi.

Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta

Kuten hyvin tiedetään kielellisen käänteen ja sitä ryydittäneen saussurelaisen semiotiikan perusteella, mikään käsite tai merkki ei voi kuvata todellisuutta sellaisenaan. Kieli perustuu abstraktioihin: abstrakti kielellinen merkitsijä, esimerkiksi sana ”tuoli”, voi viitata rajattomiin erilaisiin konkreettisiin merkittyihin, siis asioihin, joilla voi istua.

Mietitäänpä kiinnostukseen kohteena olevaa sanaa ”teollisuus” (joka ei muuten ole yhtä vivahteikas kuin em. lähteiden pääasiassa käyttämän englannin kielen ”industry”), joka viittaa arkikäytössä useisiin teollisiin toimijoihin: autoteollisuus käsittää kaikenlaiset autojen tuottajat, kiinnittämättä huomiota siihen, miten ne autoja tuottavat (vrt. ”toyotismi”). Jopa ne ylikansalliset jättiläiset (nykyään kolme), joihin Williamson & Cloonan pelkäävät musiikkiteollisuuden samastettavan, eroavat toisistaan: Sony-BMG on musiikin ohella muun muassa elektroniikkavalmistaja, Time Warner taas tuottaa lisäksi myös elokuvia. Jos pyritään suurempaan nk. analyyttisyyteen – lienee jo selvää, että pidän täydellistä analyyttisyyttä mahdottomana – tulisi toimijoista puhua kenties erikseen, viitaten mielellään vielä vaikkapa aikakauteen tai toimitusjohtajaan (”Bronfmanin Warner”, vuosien 2003-2013 Time Warner). Harvinaisen selväksi tämä tulee, kun tutustuu suurten pörssiyrityksien jatkuviin muodonmuutoksiin hektisellä aikataululla. Voidaan myös vertailla käsitteitä ääniteteollisuus ja ”koko ääniteteollisuus”. Tuoko teollisuuden vääntäminen monikkoon todella esiin kaikki teollisuuden toiminnan vivahteet?

Millainen käsitteellinen analyyttisyys on tarpeen ja milloin?

Voidaan siis olettaa, että yksikkömuoto ääniteteollisuus kuvaa monenlaisia äänitetuotannon toimijoita, kyseessähän on selvä yleistys. Ymmärrän toki, että Williamson & Cloonan (2007) haluavat käydä käsitteellistä kamppailua liikaa yleistävän tutkimuksen kanssa, ja on tietysti oikein, että he kiinnittävät käsitteeseen huomiota. Muun muassa ääniteteollisuuden suurimpia kaupallisia toimijoita edustava IFPI, International Federation of Phonogram Industry, esittää itsensä koko ääniteteollisuuden edustajana, vaikka monet pienet äänitetuottajat kokevat, että kyseisessä liitossa valtaa pitävät suuryritykset ja se ei aja heidän etujaan. Onko Williamsonin ja Cloonanin keino kuitenkaan loppuun mietitty?

Jos käsitteen yleinen käyttö samastaa äänitetuotannon täysin hegemonisiin suuryhtiöihin, ongelmaa tulisi korjata kritisoimalla kyseistä käytäntöä, ja pyrkiä palauttamaan yksikkömuotoinen käsite oikeaan käyttötapaansa, siis käyttämällä tutkimuksissa yksikköä kirjavista käytännöistä. Jos käsitteellisessä kamppailussa lähdetään ”monikon tielle”, hävitään saman tien, sillä yksikkömuoto luovutetaan yksipuolisille käyttäjille: kun vain tiedostamattomuuttaan tai muuten yksikköä käyttävät kirjoittajat samaistavat käsitteen hegemoniseen teollisuuteen samalla kun tiedostavat kirjoittajat käyttävät monikkoa, lisääntyy käsitteiden välinen ero käytännössä. Ääniteteollisuuden samaistuminen suurin toimijoihin voimistuu, ”ääniteteollisuudet” puolestaan alkaa hiljalleen merkitä monipuolisempaa tulkintaa. En usko, että tämä on Williamsonin ja Cloonanin tarkoitus. Tietysti toisinaan erilaisten toimijoiden analyyttinen erottaminen on paikallaan, mutta kiista kokonaisuutta kuvaavasta sanamuodosta ei pidä sijoittaa tällaiseen kehykseen.

Kun ero yksikön ja monikon välille on hiljalleen syntynyt käytössä, voi monikkomuotoa tietysti pitää analyyttisempänä, mutta niille, jotka eivät tunne alaa ja sen tutkimusta käsitteiden käyttö voi vaikuttaa sekavammalta: yleisessä käytössä musiikkiteollisuus on legitiimimpi vaihtoehto. Sen sijaan, että tutkijat pakenevat monikkomuodon autuuteen, heidän pitäisi sitkeästi vastustaa esimerkiksi IFPIn kaltaisten intressiryhmien tai median valtaa määritellä käsitteitä – Pierre Bourdieun (mm. Bourdieu & Haacke 1997, 34 -- 36; ks. Bourdieu 1999) ”symbolista väkivaltaa”.

Hierarkisen diskurssin vakiinnuttamisesta käy esimerkkinä vaikka Helsingin Sanomien Menot-palsta, jossa ”musiikin” alle luokitellaan mm. klassiset ja kansanmusiikkikonsertit, kun puolestaan musiikkitapahtumat, joiden sisältöä voisi luonnehtia populaarimusiikiksi, ei ole luokiteltu lainkaan (ne sijaitsevat yläkategoriassa ”menot”). Olkoonkin, että kysymys on monisyisempi kuin tässä pystyn käsittelemään [1], esitän, että jako ”musiikkiin” ja ei-musiikkiin nähdäkseni rajaa jälkimmäisen legitiimin musiikin ulkopuolelle ja ylläpitää korkea/matala-hierarkiaa.

Viime kädessä on kyse tarkoituksellisista tai tarkoituksettomista käytännöistä, jotka vakiinnuttavat yksipuolisuutta arkikieleen – mekanismi, jolla valta-asetelmat uusintavat itseään. Näihin käsitteellisiin käytäntöihin ei pidä reagoida yrittämällä muuttaa ammattidiskurssia analyyttisemmäksi, vaan käyttämällä samoja käsitteitä tavalla, joka laajentaa tai tarkentaa niiden merkitystä. Vain käsitteiden ja symbolisten käytäntöjen kriittinen haltuunotto voi todella kyseenalaistaa epäanalyyttisen käytön.

Lähteet:

Bourdieu, Pierre. 1999. Vastatulet. Ohjeita uusliberalismin vastaiseen taisteluun. Helsinki: Otava.

Bourdieu, Pierre & Hans Haacke. 1997. Ajatusten vapaakauppaa. Helsinki: Kustannus Oy Taide.

Miège, Bernard. 1989. The Capitalization of Cultural Production. New York: International General.

Negus, Keith. 1999. Music Genres and Corporate Cultures. New York: Routledge.

UNESCO. 1982. Culture Industries: A Challenge for the Future of Culture. Paris: UNESCO.

Williamson, John & Martin Cloonan. 2007. “Rethinking the music industry.” Popular Music. 26(2): 305–322.

[1] Monet populaarimusiikin tekijät haluavat tarkoituksellisesti erottautua mm. elitistisiksi ja vanhentuneiksi kokemistaan musiikki-instituutioista.