Duudsonius – rooliodotukset duudsoneita kohtaan

Tuuli Turja
Kirjoittaja on sosiaalitieteiden opiskelija Tampereen yliopistossa.

”Duudsonit tuli taloon -ohjelma herätti keskustelua duudsonien itkemisestä televisiossa. Johtuiko se siitä, että myötätunnosta itkeminen on ristiriidassa nuoren miehen rooliodotusten kanssa? Vai johtuiko se siitä, että duudsoniuteen on liitetty vain naurua eikä itkua?”

Alustus! Sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvät rooliodotukset voivat liittyä sukupuoleen, ikään tai vaikkapa duudsoniuteen. Duudsonit eivät kuitenkaan näytä toimivan odotusten mukaan. He ovat kiinnittäneet huomiota vaarallisilla tempuillaan, huumorillaan sekä odottamattomalla käytöksellään. Duudsonit nauravat, kun sattuu, eivätkä vaadi sen kummempia syitä riisuutua alasti kesken tv-ohjelman. Duudsonit tuli taloon -ohjelman myötä he kiinnittivät huomiota myös empatiallaan ja herkkyydellään, koska he usein liikuttuivat kyyneliin. Suurin osa itkemiskohtauksia kommentoineista piti niitä hellyttävinä tai yllättävinä, toisin sanoen odottamattomina. Suomessa miehet itkevät myös julkisesti. Mikä sitten herätti keskustelua? Sukupuolen sijaan se voi olla duudsonius, johon ei odoteta liittyvän itkemistä. Voi myös olla, että on harvinaisempaa, kun mies itkee julkisesti nimenomaan myötätunnosta. Duudson-Jukan itku oli lisäksi paljon vuolaampaa kuin mihin on totuttu.

Sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvät sosiaaliset kategoriat eli rooliodotukset. Näitä voivat olla esimerkiksi sukupuoli, ikä, kohortti tai duudsonius. Odotamme, että isät ovat rakastavia, lääkärit ovat luotettavia ja Duudsonit ovat energisiä. Tiedostamme itseemme kohdistuvat sosiaaliset kategoriat, ja nämä odotukset vaikuttavat osaltaan itsepresentaatioomme eli siihen, millaisena haluamme esittäytyä ympäristölle. Persoonallisuutemme ilmaisuun liittyy paljon muutakin, kuten synnynnäinen temperamentti ja kasvatukselliset tekijät, mutta nyt keskityn tietoiseen vaikutelmien hallintaan.

Kun esittäydymme rooleissamme muille ihmisille, odotamme tietynlaista suhtautumista ja kohtelua (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 2010, 373). Roolit eivät kuitenkaan tarkoita valheellisen minän esittämistä. Kun valitsemme tapaa esittää itseämme, tarjolla on monta vaihtoehtoa, kaikki yhtä uskollisia sille, minkälaisia uskomme oikeasti olevamme (em., 374). Rooleissa esittäytyminen – miehen, ikinuoren ja duudsoniuden performanssi – kuuluu normaaliin sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Maskuliinisuuksia mediassa

Media on suurimpia vaikuttajia, jotka muokkaavat fantastisen miehen tai fantastisen naisen ideaaleja (MacKinnon 2003, 16). Perinteisesti television miehenmalli on piirtynyt voiman ja rohkeuden ympärille (Feasey 2008, 64). Kun käsikirjoitetut televisiosarjat heijastavat tämänhetkisiä asenteita sekä naisten- ja miestenmalleja, tosi-tv:ssä nähdään tavallisia ihmisiä, ei näyttelijöitä. Mitkä tunneilmaisut näyttävät niissä olevan hyväksyttyjä miehille?

Feasey (2008, 119) kertoo esimerkin Britannian Big Brother -realitystä vuodelta 2007. Siinä nuori mies saa postia kotoa ja liikuttuu kyyneliin. Itkua hän ei halua näyttää muille talon asukkaille, vaan peittoaa ensin kasvonsa tyynyyn ja menee vähin äänin pyyhkimään kyynelensä kylpyhuoneeseen. Hän kertoo myöhemmin liikutuksestaan kuitenkin toiselle asukkaalle ihmetellen sitä, kuinka herkistyi, vaikka on pitänyt televisiossa itkemistä aina nolona ja heikkona. Huomion arvoista on kenties se, että hän ei mainitse missään vaiheessa, että vain miespuolisen henkilön televisiossa itkeminen olisi heikkouden osoitus.

Onko näin ollen kyynelten salaamisen motiivi yksinkertaisesti selviytymistaktiikka, johon kuuluu heikkouden peittäminen? Voisiko sitä kuitenkin osittain selittää rooliodotuksilla ja tunnesäännöillä? Suomen Big Brotherissa (25.9.2014) 24-vuotias mieskilpailija Dani itki ikäväänsä, kun hänet erotettiin Jennasta. Vuoden 2014 Big Brother -talo oli jaettu kahtia ja rakastavaiset joutuivat eri puolille. Kaltereiden välistä Dani ja Jenna pääsivät kuitenkin vielä kosketuksiin. Kun molemmat itkivät, Dani osoitti häpeävänsä reaktiotaan kommentoiden olevansa ”iso mies… pallit ja kaikki”.

Kulttuurisidonnaiset tunnesäännöt määrittelevät, mitä tietyissä elämänvaiheissa, rooleissa tai tilanteissa pitäisi tuntea ja kuinka tunteita pitäisi ilmaista (Hochschild 1979). Rooliodotus tarkoittaisi siis tässä tapauksessa sitä, että nuori mies tuottaisi jonkinlaista tunneilmaisuiltaan pidättyvää, sitoutumatonta ja järkevää miehen stereotypiaa täyttääkseen yleisön kuvitteelliset odotukset. MacKinnon (2003, 7) korostaa ideaalimiehen psykoanalyyttistä tarvetta erottautua pojista, naisista ja homoseksuaaleista. Tästä syystä mies pelkää osoittaa tunteitaan, haavoittuvaisuuttaan ja sitoutumistaan, vaikka ne ovat osa häntä. Kyse on hegemonisesta maskuliinisuuden ideaalista. Yhteiskunta tai juuri kukaan yksilöistä ei odota miehiä olemaan tunteettomia, kukaan psyykkisesti terve mies ei pysty odotusta täyttämään, mutta jostain syntyy odotus pyrkiä tuottamaan tuonkaltaista maskuliinisuutta (MacKinnon 2003, 9–11).

Sosiaalitieteissä on vallalla ajatus, että esitämme alati jonkun ryhmäidentiteettimme mukaista roolia ja yleisönä ovat sekä muut ihmiset että minä itse, joka katsoo esitystä objektiivisen minän silmin. Tässä tapauksessa – Big Brother -ohjelmasta puhuttaessa – yleisö tarkoittaa samalla myös konkreettista katsojajoukkoa, jonka odotukset olisi syytä täyttää kilpailun puitteissa. Mainitulla Britannian Big Brother -kaudella oli toinenkin nuori mies, joka reagoi omaan itkuunsa eri tavalla. Hän otti lohduttavat halaukset vastaan eikä näyttänyt häpeilevän suruaan tai liikutustaan. Eroa näillä brittimiehillä näytti Feaseyn (2008, 122) mielestä olevan erityisesti siinä, kuinka he yleisestikin käyttäytyivät Big Brother -talossa. Itkua häpeilevä mies toteutti käytöksessään machomaista, seksististä ja viileää vaikutelmaa. Tunteitaan avoimemmin osoittava mies käyttäytyi yleisesti lämpimästi, rehdisti ja molempia sukupuolia kunnioittavasti. Jälkimmäinen mies voitti Britannian Big Brotherin. Suomen Big Brotherin Dani on jotakin näiden brittimiesten väliltä. Hän osoittaa hellyyttä Jennalle sanojen ja tekojen muodossa, mutta Jennan selän takana on havaittavissa machoilua. Dani on esimerkiksi uhonnut muille asukkaille, että ulkomaailmassa ei olisi edes huomannut Jennaa.

Ihmiset pyrkivät esittäytymään muille ihmisille myönteisessä ja totuudenmukaisessa valossa (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 2010, 373). Se vain vaihtelee, mitä kukin pitää myönteisenä asiana, esimerkiksi machoilua vai hillittyä käytöstä. Nykyään myönteinen miehenmalli tarkoittaa muun muassa sitä, että mies osoittaa avoimuutta ja emotionaalisuutta, hänellä on heikkoja puolia ja hän voi tehdä virheitä, kuvailee Feasey (2008, 64). Hän osoittaa tämän uuden maskuliinisuuden esiintyvän amerikkalaisessa televisiossa. Yksi hänen antamansa esimerkki tulee amerikkalaisesta tv-sarja Farscapesta, jossa päähenkilö John vetoaa vastasyntyneeseen poikaansa, että heidän sukunsa miehet eivät sitten itke… kovin usein. MacKinnon (2003, 71) puolestaan viittaa kenraali Norman Schwarzkopfin silmien kostumiseen haastattelun aikana todisteena siitä, että nykyaikana mies voi itkeä amerikkalaisessa televisiossa.

Haastattelija: ”Vanha kuva on, että kenraalit eivät itke!”

Schwarzkopf: ”Totta kai he itkevät.”

Suomessa miehet ovat saaneet itkeä ovat he sitten tangokuninkaallisia tai taviksia. Tunteisiin vetoava journalismi 1960-luvulta oli nimenomaan miesten kirjoittamaa ja kokemaa (Saarenmaa 2010). Television puolella Suomessa on totuttu näkemään myös urheilijoita liikuttuneena. Seuraavassa video-otteessa toimittaja Kaj Kunnas itkettää jääkiekonpelaajia, esimerkiksi Teemu Selännettä. Youtube-kommentoijat eivät näytä arvostavan toimittajan draamallista tyyliä, mutta itkemistä sinänsä ei pidetä negatiivisena tai asiaankuulumattomana asiana.

Sukupuolittuneet rooliodotukset näkyvät kuitenkin siinä, että juuri miehen julkinen itkeminen kirvoittaa keskustelua. Kuten Mikkonen (2014) kirjoitti: ”Sotšin olympialaisissa itki niin Kaisa Mäkäräinen, Tanja Poutiainen kuin koko naisten jääkiekkojoukkue, mutta lööpit rustattiin uusiksi vasta, kun raavaan mieskiekkoilijan silmät kostuivat.”

Vuonna 2010 Jukka Rasila itki ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa oman suorituksensa jälkeen. Ensimmäinen tanssia arvioinut tuomari Jukka Haapalainen kommentoi kyynisesti, että ”Itkeminen on muotia!”. Iltalehden (2010) sivustolla itkemisestä oli yleisöltä seuraavanlaisia kommentteja:

”Joo onhan se hienoo kun mies kalastelee kyyneleillä pisteitä ja ääniä.”

”Ärsyttävä tuomari. Hänen puheenvuoroaan ei jaksa kuunnella loppuun asti. Pohjanoteeraus "Itkeminen on muotia"...”

”Hyvä, että on aitoja, tunteellisia ihmisiä. Ei kyynelisssä ole mitään hävettävää, päinvastoin.”

”Hyvä Jukka, sulla on asenne kohdallaan!!!”

Myötätuntoisuus, herkkyys, duudsonius?

1960-luvulla aikakauslehdissä kohtaloaan itkeneissä melankolisissa miehissä, edellämainituissa suorituksen jälkeisissä itkuissa ja Big Brotherin Danin ikävästä johtuneessa itkussa on yhteistä itsekeskeisyys. On vaikeampaa löytää julkisesti myötätunnosta itkevä mies. Sikäli Duudsonit tuli taloon -ohjelma toi uutta ulottuvuutta Suomen median maskuliinisuuksiin. Duudsonit eli Jukka Hildén, Jarno ”Jarppi” Leppälä, Jarno Laasala ja HP Parviainen eivät olleet jääneet kiinni kivun vuoksi itkemisestä, mutta nyt he itkivät empatiasta.

Hauskoista stunt-ohjelmista tutut duudsonit herättivät huomiota vuonna 2012, kun he esiintyivät yhtäkkiä empaattisina perheonnen lähettiläinä ohjelmassa Duudsonit tuli taloon. Ohjelmaan sisältyivät edelleen pilailu ja stunt-temput, mutta ohjelman idea oli auttaa tavallisia perheitä jossakin ongelmassa jakso kerrallaan. Varsinkin Jukka liikuttui kyyneliin niin usein, että itselleni katsojana tuli mieleen ajoittain, yrittikö hän vain vaikutelman nimissä provosoida itsensä itkemään väkisin. Rooliodotusaiheen kannalta se, onko Jukan itku aitoa vai ei, on lopulta yhdentekevä. Jos Jukka tai tuotanto päättivät, että ohjelmaan sopii se, että nuoret kovat miehet osoittavat voimakkaasti liikutustaan, on sekin kannaotto uuteen maskuliinisuuteen.

Oman roolin ennalta-arvaamattomalla representoinnilla on tarkoitus herättää huomiota. Näin on toimittu populaarikulttuurissa aina. Duudsonit tulivat tunnetuiksi sillä, että he rikkoivat ihmisen perustarvetta välttää kipua. Nyt, kun itsensä satuttamista oli kauhisteltu jo vuosikaudet, oli kenties aika esittää jotakin uutta ja yllättävää, toisin sanoen rikkoa nuoren miehen perustarvetta näyttää kovalta. Paradoksaalisesti kummassakin tapauksessa Duudsonit kuitenkin representoivat rohkeutta, kun he uskalsivat tehdä järkyttäviä temppuja sekä itkeä myötätunnosta julkisesti.

Sinänsä rohkeuden ja myötätuntoisuuden ei pitäisikään olla mitenkään toisiaan sulkeva asia. Niistä muodostuu ritarillisuutta, joka kuuluu perinteiseen länsimaiseen miehenmalliin (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 2010, 254). Myötätunnosta herkistyminen ei kuitenkaan kuulu perinteisiin sen perusteella, että etenkin Jukan itkeminen herätti varsin paljon keskustelua. Duudsoneiden tunteiden avoimuus ja herkkyys kiinnittivät huomiota varmasti osaksi heidän sukupuolensa vuoksi, mutta katsoisin, että kontrastia loi myös miesten ammatti. Duudsoneiden ohjelmat kun ovat perustuneet itsensä satuttamiseen ja sitä seuraavaan naurun remakkaan. Tähän representaatioon ei ole aikaisemmin liitetty itkemistä. On myös huomioitava, että vaikka olemme tottuneet näkemään miesten silmien kostuvan, Duudson-Jukka vei itkemisen toiselle tasolle. Täysimittainen itku ja nyyhkytys on totuttu näkemään tyypillisemmin nuoren naisen reaktiona (Hirdman 2011).

Tutkin duudsoneihin kohdistuneita rooliodotuksia Youtube-kommenttien avulla. Kun Duudsonit tuli taloon -ohjelman itkukimara julkaistiin Duudsoneiden virallisella Youtube-kanavalla, sitä kommentoitiin erityisesti Jukan itkemisen osalta. Karkeasti jaoteltuna sitä pidettiin joko hellyttävänä tai yllättävänä. Molemmat näistä reaktioista johtuvat mielestäni duudsoniuden rooliodotusten ristiriidasta.

Kaksi vuotta vanha video on katsottu 34041 kertaa (27.8.2014) ja siihen on tähän mennessä jätetty 87 kommenttia. 24 kommentin aiheena oli suoraan Jukan itkeminen. Lisäksi niiden joukossa oli erinäisiä ”ihana Jukka” tai muita vastaavia kommentteja, joita ei laskettu mukaan. Rivien välistä olisi tulkittavissa, että koska Jukasta esitettiin klipissä vain itkemiskohtaus, ”ihanuus” on viittaus juuri itkemiseen, mutta asiasta ei voida olla varmoja.

24 kommentista 9 sisälsi ihmetystä, esim.:

”Why is Jukka crying?”

”Wtf? Jukka itkee :D maailman 8. ihme”

ja 9 sisälsi joko empatiaa tai myönteistä suhtautumista, esim.:

”Oot silti kova jätkä!”

”Crying jukka - the most cutest thing ever”

”Aww jukka oot lutune :'3 <3 Se on just hyvä ku et häpee sitä että itket vaikka ootki tommonen yks suomen kovimmista jätkistä<3”

"Hyvä jukka kun osaa itkee vaikka kameran eessäki eikä häpee sitä :)”

”Jukka is crying :(”

Vain yhden kommentin asenne oli kielteinen (”Se oli feikkii, ja se oli pelkkää itkun parodiaa!”). Osaa ei voitu luokitella esimerkiksi epäselvän sarkasmin perusteella (”Jukka näytti valoisanpuolensa”, ”Jukka osaa olla näköjään herkkä”). Huomionarvoista oli mielestäni se, että yhdessäkään kommentissa ei käytetty pilkkaavampaa sanaa kuin ”itkeä”, ”cry”.

Lopuksi

Tosi-tv sisältää paljon draamallisia aineksia. Emotionaaliset reaktiot kuuluvat moneen tosi-tv-sarjaan oleellisena osana; osallistujat itkevät tai heitä itketetään. Hirdman (2011) pohtii, kuinka ihmisiin vaikuttaa lisääntynyt emotionaalinen sisältö televisio-ohjelmissa. Lisääkö se meidän empatiaamme vai kyllästääkö se meidät siten, että emme omassa elämässämme jaksa enää tunteilla? Lisäsivätkö duudsonit faniensa tunneherkkyyttä vai itkivätkö duudsonit katsojien puolesta? Youtubessa Jukan itkuun myönteisimmin reagoineet pitivät sitä kannustettavana tai hellyttävänä ja kommentteja terästettiin kyynel-hymiöillä.

Toivottavasti ohjelma ainakin välitti ajauksen siitä, että asioita voidaan tehdä toisin. Duudsonit ovat rikkoneet rajoja henkilökohtaisella ja kulttuurisella tasolla. He altistavat itsensä kivulle ja vahingoille, vaikka näiden välttäminen pitäisi olla itsesuojelun kannalta perusviettejämme. He ovat viis veisanneet alastomuuden tabulle ja nyt myös sille oletukselle, että duudsonit liittyvät vain nauramiseen, ei itkemiseen. Molempiin edellämainituista liittyy maskuliinisuuden erilainen performanssi. En myöskään muista yhtä intiimiä miesten kaveruuden kuvausta televisiohistoriassa kuin mitä duudsonit esittävät. Duudsonit pitävät hauskaa, mutta puhuvat myös rankoista ja henkilökohtaisista aiheista ja ovat toistensa tukena. Duudsonit lyöttäytyvät yhteen, kun joku heistä saa idean sytyttää naapurin auton tuleen, mutta myös silloin, kun kampanjoidaan koulukiusaamista vastaan.

Kyselytutkimuksen mukaan aika moni alakoulululainen poika haluaa isona duudsoniksi. Tämän innoittamana olen käyttänyt duudsonia tekstissä yleissanana. Tänä vuonna alkaa uusi ohjelma Posse, jossa duudsonit ovat mukana. Mainosten perusteella ohjelman sisältö olisi jotakin piilokameran, keskusteluohjelman ja sekoilun välimaastossa. Aika näyttää, ovatko duudsonit keksineet uutta käännettä brändiinsä vai onko kyseessä yksinkertaisesti paluu pilailun juurille.

Lähteet:

Duudsonit tuli taloon (2012-2014). MTV Oy. Subtv.

Dudesons. Youtube-kanava.

Feasey R. (2008). Masculinity and Popular Television. Edinburgh, GBR: Edinburgh University Press. Retrieved from http://www.ebrary.com

Helkama K., Myllyniemi R. & Liebkind K. (2010). Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.

Hirdman A. (2011). Tears on the screen: Bodily emotionalism in Reality-Tv. Observatorio Journal, 5: 19–33.

Hochschild A. (1979). Emotion work, feeling rules, and social structure. American Journal of Sociology, 85: 551–575.

MacKinnon K. (2003). Representing Men, Maleness and Masculinity in the Media. London: Arnold.

Mikkonen E. (2014). http://m.kaleva.fi/mielipide/kolumnit/kuka-lohduttaisi-itkevaa-televisionkatsojaa/663003/?size=normal

Saarenmaa L. (2010). Intiimin äänet. Julkisuuskulttuurin muutos suomalaisissa ajanvietelehdissä 1961-1975. Tampere: Tampere University Press.