Kuka levytti eniten eli mitä sillä on väliä?

Marko Tikka
Kirjoittaja on Suomen historian dosentti ja mt yliopistonlehtori Historian oppiaineessa, sekä Suomen äänitearkiston puheenjohtaja.

”Suuri levytysten määrä on historiallinen ilmiö. Lukua kasvattaa pitkän levytysuran lisäksi se, että entisaikaan artistit tekivät tuotantoyhtiön levytyksiä varten säveltäjiltä ostamaansa musiikkia tai ulkomaisten sävelmien suomalaisia versioita.”

Alustus! Myöhään syksyllä 1931 levytettiin Helsingissä uutta suomalaista jatsiorkesteria. Pasunisti Klaus Salmen johtama Ramblers-orkesteri soitti kaksi kappaletta, 78 kierroksen äänilevyn verran musiikkia. Levystä ei tullut myyntimenestystä. Itse asiassa levyn alkuperäisversio on nykyisin niin harvinainen, etten yli kolmekymmentä vuotta aktiivisesti levyjä keräilleenä ole nähnyt sitä koskaan.

Useimmat tuntevat kuitenkin ainakin levyn toisen kappaleen. Muistan sua Elaine soi aikanaan Pirkka-Pekka Peteliuksen uudelleenlämmittämänä Velipuolikuu-hupisarjassa ja nousi 1980-luvun puolivälissä valtavaksi hitiksi. Myös alkuperäinen Leo Adamsonin laulama versio on usein kuultu, sillä se on julkaistu lukuisia kertoja LP-ja CD-formaatissa. Pitkään uskottiin, että se oli ensimmäinen suomalainen jazzlevytys, eli kappale, jossa muusikot soittavat niinsanottuja improvisoituja sooloja. Näin ei sitten ollutkaan, mutta se on jo toinen juttu.

Elainen tarina tuli mieleeni, kun Kari Peitsamo ilmoitti kesällä tehneensä levyjä enemmän kuin Georg Malmstén (1902–1980) eli enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Kului pari päivää ja harmonikkataiteilija Veikko Ahvenainen ilmoitti puolestaan tehneensä vielä enemmän levyjä kuin Peitsamo. Asian uutisointi oli varovaista, sillä kukaan ei oikein tuntunut tietävän, miten tällainen asia oikeasti lasketaan.

Se on laskettu jo, ainakin yhden kerran. Suomen Äänitearkisto on tehnyt diskografista työtä suomalaisten äänilevyjen selvittämiseksi kohta viisikymmentä vuotta. Äänitearkiston uranuurtaja Urpo Haapanen kokosi 1990 ilmestyneen Suomalaisten äänilevyjen taiteilijahakemiston, joka kattoi kaikki silloin tiedossa olleet suomalaiset äänitteet vuosilta 1901-1982.

Tähän julkaisuun sisältyy luettelo kaikista yli sata levytystä tehneestä artistista. Heitä oli vuoden 1990 tiedon mukaan 109. Yli kolmesataa levytystä tehneitä oli kaksitoista: he olivat tuolloin Georg Malmstén, Olavi Virta, Henry Theel, Eugen Malmstén, Matti Jurva, Jukka Kuoppamäki, Eino Grön, Tapio Rautavaara, Erkki Junkkarinen, Yrjö Jyrinkoski, A. Aimo ja Kauko Käyhkö.

Kuten huomataan, pääosa listan taiteilijoista edustaa ns. savikiekkoaikaa ja monet laulajat ovat useimmille nykyihmisille tuntemattomia. Lausuja Yrjö Jyrinkoskea lukuunottamatta kaikki muut ovat kevyen musiikin laulajia. Ensimmäinen klassisen musiikin artisti (sijalla 20) on baritoni Jorma Hynninen 229 levytyksellään.

Ensimmäinen nainen listalla on (sijalla 15) Katri Helena lähes 256 levytyksellään. Historiallisesti ottaen tämä on sikäli ymmärrettävää, että ensimmäiset 50 vuotta miehet pääosin lauloivat ja soittivat levyjä Suomessa ja melkeinpä muuallakin maailmassa. Kari Peitsamo ja Veikko Ahvenainen olivat jo tuolloin kolmenkymmenen eniten levyttäneen joukossa kumpikin noin 220 äänitteellään.

Luettelon kokoamisperiaatteena on ollut se, että jokaisen taiteilijan omalla nimellään tekemä erillinen levytys on aina yksi kappale. Näin esimerkiksi saman esityksen eri formaattiversioita (savikiekko, c-kasetti, EP, LP, CD jne.) ei lasketa eri levytykseksi. Tämä periaate on tiukempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa – johtuen monistakin syistä – artistien ilmoitetut ”levytysmäärät” saattavat olla varsin tähtitieteellisiä. No, isossa maassa kaikki on suurempaa, myös numerot.

On selvää, että levytysten lukumäärä on kuluneina kolmenakymmenenä vuonna elänyt omaa elämäänsä. Jo edesmenneidenkin artistien levytysten lukumäärä on kasvanut, sillä esimerkiksi Olavi Virralta on löydetty lukuisia aikaisemmin tuntemattomia äänitteitä, joista tehdyt CD-julkaisut on voitu laskea heidän levytyksikseen.

Suuri levytysten määrä on kuitenkin jossain määrin historiallinen ilmiö. Lukua kasvattaa pitkän levytysuran lisäksi se, että entisaikaan artistit tekivät tuotantoyhtiön levytyksiä varten säveltäjiltä ostamaa musiikkia tai ulkomaisten sävelmien suomalaisia versioita. Listan kärkinimistä vain Georg Malmstén, Matti Jurva ja Jukka Kuoppamäki ovat levyttäneet merkittävässä määrin omia sävellyksiään.

Valtaosa artisteista pyrkii jo taloudellisista syistä tekemään tänä päivänä musiikkinsa kokonaan itse, sillä laulajan tulot muodostuvat lataus- tai levymyynnin ja keikkojen lisäksi niin Teosto- kuin Gramextuloista. Laajaa tuotantoa ei kai kukaan artisti nykyään tosissaan edes havittele. Veikkaisinpa myös, että vaikka aikaa olisi kuten Georg Malmsténilla melkein puoli vuosisataa tehdä levyjä, ideat omiin viisuihin loppuisivat useimmilla jo tuossa parinsadan kappaleen kohdalla…

Peitsamon ja Ahvenaisen levytysmäärä on toki sinänsä saavutus. Asiaan voidaan tosin esittää muutamia varauksia. Jo levyjen tekeminen on nykyisin kokonaan toinen juttu kuin aikana, jolloin useimmat eniten levyttäneet ovat levyjä tehneet. Melkein kuka tahansa joutilas kitaristi pystyisi rikkomaan nämäkin ennätykset äänittämällä muutamassa viikossa puolitoistatuhatta kappaletta mies, kitara ja maailmantuska-periaatteella.

Levytysten kulttuurinen merkitys on myös kokonaan toista nykyaikana, pieniin alakulttuureihin jakautuneessa kulttuurikentässä. Tämä seikkakin on hyvä nostaa esille, onhan meillä jonkun Cheekin ansiosta ehkä kevyessä musiikissa havaittavissa hetkellistä paluuta yhtenäiskulttuuriin.

Verrataanpa nykyistä jokamiehen studiotallennusta vaikka tilanteeseen 1930-luvulla, jolloin äänitystä varten oli laulajan ja soittajan matkustettava Tukholmaan, Riikaan, Kööpenhaminaan, Berliiniin tai Lontooseen. Tapana oli myös, että vähäisinkin kappale sovitettiin (ja nuotit kirjoitettiin käsin) parikymmenhenkiselle orkesterille. Levyt prässättiin ulkomailla ja niitä julkaistiin muutaman levyn erissä parin kuukauden välein.

Levyjä mainostettiin sanomalehtien takasivuilla, muiden pikkuilmoitusten joukossa. Yksittäistä kappaletta myytiin parhaimmillaan muutaman tuhannen kappaleen erä: se toki oli paljon maassa, jonka kaikissa kolkissa ei ollut vielä sähköjäkään. Kummallista kyllä, kappaleet omaksuttiin aika hyvin. Näin tehdyistä ja soineista kappaleista osa on yhä yhteistä kulttuuriperintöämme, kappaleita jonka sanan tai sävelen tunnistaa useampi elävä suomalainen. Entisajan artistit painivat sittenkin eri sarjassa monessakin mielessä.

Tavallaan tämä seikka näkyy esimerkiksi IFPI:n (Musiikkituottajat) listauksissa. Yksittäistä esitystä voidaan ladata jo muutamassa päivässä enemmän kuin ”kaikkien aikojen myydyintä” suomalaista singleä, tamperelaisen Mauno Kuusiston laulamaa romanssia Kertokaa se hänelle. Se, millaiseen aikaan ja kulttuuriseen tilaan tuote putoaa, on lukumäärien rinnalla tärkeä seikka arvioitaessa jonkun äänitteen merkitystä.

Se Elaine, mitä se sitten tähän liittyy? No siten, ettei artistin, tässä tapauksessa Leo Adamsonin, tarvitse tehdä välttämättä kuin yksi levy jäädäkseen yhteiseen muistiimme.

Entäpä kuka oikeasti on se eniten levyttänyt suomalainen? Hän ei ole Peitsamo, Ahvenainen eikä Malmsténkaan. Melkoisella varmuudella eniten omalla nimellään levyttänyt suomalainen on Yhdysvalloissa uransa tehnyt hanuristi Walter Erikson, joka soitti urallaan noin kaksi tuhatta raitaa musiikkia. Oletteko koskaan kuulleet hänestä?