”Seikkailu jatkukoon” - näkymättömän nuoren tarina

Terhi Halonen
Kirjoittaja on apurahatutkija Itä-Suomen yliopiston Yhteiskuntatieteiden laitoksella.

”Tutkimusten mukaan nuoret ajautuvat asunnottomiksi muita ikäryhmiä herkemmin. Millaista nuoren arki on ilman kodin turvaa julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa?”

Alustus! Kävelet kaupungilla iltapäivän ruuhkassa kohti bussipysäkkiä ja mietit kulunutta työpäivää. Torin kohdalla vastaasi kävelee kiireettömin askelin reppuselkäinen nuori mies, ja tunnet kateuden piston sydämessäsi: ollapa hän, ei näköjään kiirettä minnekään.

Tuo ohimenevä torikohtaaminen jättää teidät toisillenne tuntemattomiksi. Jos teillä olisi aikaa ja mahdollisuuksia tutustua, saisit pian tietää, että sinua kiireettömästi vastaan kävellyt nuori mies on vailla kotia: asunnoton nuori. Hän ei kuitenkaan kanna otsassaan leimaa tai repussaan logoa, josta hänen asunnottomuutensa voisi tunnistaa.

Asunnoton nuori on tavallaan näkymätön kanssakulkija, joka elää meidän keskuudessamme, mutta toisin kuin useimmat - ilman kotia tai asuntoa.

Kirjoitus pohjautuu meneillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on kertoa, millaista asunnottoman itäsuomalaisen nuoren arki on yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa yhteiset tilat eivät ole avoimia 24/7. Tutkimuksessa kysyn, millaista on elää jokapäiväistä elämää julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa tai asua jatkuvasti jonkun toisen kodissa. Toisen yksityisessä tilassa, kodissa tai asunnossa, olet hyyryläinen vailla oikeuksia omaan yksityisyyteen.

Tässä kirjoituksessa keskityn kuvailemaan asunnottoman nuoren arkea ja pohdin, millaista on elää julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa. Pohdin myös sitä, miten yhteisölliset ja yksilölliset aikarytmit määrittelevät asumista ja elämistä julkisilla arjen näyttämöillä.

Pyrin saamaan tutkimukseni nuoret näkyviksi etnografisella tutkimusotteella, jonka kautta ensin oudolta ja vieraalta näyttävä muuttuu tutuksi Bronislaw Malinowskin (1922, 7) sanoin: ”His life in the village, which at first is a strange, sometimes unpleasant, sometimes intensely interesting adventure, soon adopts quite a natural course very much in harmony with his surroundings.”

Jotta voimme saada käsitystä asunnottoman nuoren arjesta, on tarpeen kertoa ensin lyhyesti asunnottomuudesta ja tarkastella sen jälkeen, mitä arjella ja sen rytmeillä tarkoitetaan yhteiskuntatieteellisissä tarkasteluissa.

Aineiston alustavan analyysin tukena käytän kahta kuvaa tutkimukseni asunnottomien nuorten arjen tilasta, eräästä itäsuomalaisesta ”puliukkobaarista”, kuten laiturin asukkaat asuntoansa kutsuvat. Alustava analyysi kuvaa kesän 2013 ja talven 2014 tapahtumia yhden asunnottoman nuoren näkökulmasta. Puliukkobaarin kuvien kautta raotan ovea asunnottoman nuoren arkeen.

Kuva: Terhi Halonen. Puliukkobaari kesällä 2013 ja tammikuussa 2014.

Asunnottomuus ja asunnottomuustutkimus Suomessa

Asunnottomuuden syyt ovat moninaiset. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta asuntomarkkinoilta syrjäyttäviä sosiaalisia rakenteita ovat kohtuuhintaisten asuntojen puute, yhteiskunnallisen tuen ja sosiaalisten ongelmien ehkäisyn puuttuminen, asianmukaisen tuen ja hoidon riittämättömyys ihmisille, joilla on esimerkiksi päihdeongelma tai mielenterveyshäiriöitä (tai molempia) sekä juridinen ja sosiaalinen eristäminen, joka kohdistuu tiettyihin yksilöihin tai ryhmiin.

Henkilökohtaisina asunnottomuuteen johtavina, sitä ennustavina riskitekijöinä voidaan pitää yksilön elämänhistoriassa erilaisissa laitoksissa elämistä (lastenkodeissa, nuorisokodeissa, sijaisperheiden ketjuissa, psykiatrisissa sairaaloissa ja vankiloissa). Riskejä ovat myös ongelmat perheessä, koulun keskeyttäminen, päihdeongelmat ja psyykkiset sairaudet tai persoonallisuuden häiriöt. (Lehtonen & Salonen 2008, 34–35.)

Varhaisimmissa suomalaisissa tutkimuksissa asunnottomuus näyttäytyi yhteiskuntapoliittisena ja rakenteellisena ongelmana. Ilmiönä asunnottomuus tuli esiin 1970-luvulla, kun sosiaalisiin ongelmiin keskittyvä yhteiskuntatutkimus, erityisesti Ilkka Taipaleen (1982) ja Lasse Murron (1978) väitöskirjat, nostivat asian osaksi julkista keskustelua.

Suomalaisessa asunnottomuustutkimuksessa käytiin 1990-luvun alkupuolella läpi metodinen murros, jonka seurauksena ei enää oltu kiinnostuneita asunnottomuuden syistä tai asunnottomuudesta sinänsä vaan niistä puhetavoista ja diskursseista, joiden avulla asunnottomuus määritellään sosiaaliseksi ongelmaksi.

Asunnottomuus vai kodittomuus?

Tutkimuskirjallisuudessa asunnottomuus-käsitteen rinnalle on tuotu kodittomuuden käsite, joka kuvaa osaltaan asunnottomuuden kuvassa tapahtunutta muutosta. Ihmisarvoisessa asumisessa ei ole kyse pelkästään seinistä vaan johonkin paikkaan ja lähiyhteisöön kuulumisesta, elämän mielekkyyden kokemisesta, huolenpidosta, tunteista ja identiteetin luomisesta. Suomessa kuitenkin koditon-käsitettä (engl. homeless) käytetään nykyään harvoin. 1970-luvulta lähtien virallisissa puheissa on siirrytty käyttämään käsitettä asunnoton (engl. houseless).

Suomalaisessa keskustelussa määre asunnoton liitetään henkilöön, jolla ei ole omaa asuntoa, jossa hän voisi elää elämäänsä. Käsite koditon puolestaan yhdistetään arkipuheeseen, ja sillä tarkoitetaan henkilöä, josta kukaan ei pidä huolta tai josta kukaan ei ole kiinnostunut (Kärkkäinen 1999, 370). Asuntoa pidetään kuitenkin kodin perustamisen edellytyksenä, ja Taipale (1982, 48–49) kuvaakin asunnon ja kodin käsitteen eron näin: ”Asunto on fyysinen esine, joka voidaan rakentaa, omistaa, vuokrata tai kalustaa. Koti taas perustetaan tai luodaan. Asunnolla on hinta, kodilla henki.”

Tutkimukseni nuoret ovat asunnottomia, mutta he saattavat olla myös kodittomia. Iältään he ovat alle 29-vuotiaita, joko katuasunnottomia, rangaistuslaitoksista vapautuvia tai tilapäisesti kavereiden luona asuvia.

Nuorten asunnottomuus

Väestön muihin ikäryhmiin verrattuina nuoret ajautuvat herkemmin asunnottomiksi. Syynä ajautumiseen nähdään nuoruuteen kuuluvien ”normaalien” siirtymien sisältämät riskit ja muutokset. (Quilgars & Anderson 1997, 216).

Coles (1995, 8) kuvaa näitä siirtymiä ”käärme ja tikapuupeli”-metaforan kautta. Metaforisesti nuoruuden kolme pääsiirtymää (koulusta työelämään, lapsuuden asunnosta omaan asuntoon, lapsuuden perheestä omaan perheeseen) ovat tikkaita, joiden avulla nuoret siirtyvät kohti aikuisen statusta. Onnistuneiden siirtymien taustalla ovat turvalliset ja vakaat, jopa etuoikeutetut, elinolosuhteet. Epäedullisista olosuhteista (huostaanotto, rikollisuus, terveysongelmat, erityistarpeet) tulevilla nuorilla on pelin hengen mukaan vaarana tulla ”käärmeen” alas vetämiksi.

Arkielämä: kotien rutiinejako?

Arjen tutkimuksessa on tärkeää tarkastella, miten yhteiskunnalliset rakenteet ja instituutiot muovaavat yksilön arkielämää, samoin kuin sitä, miten yksilön toiminta muovaa sekä häntä rajoittavia että mahdollistavia rakenteita ja instituutioita.

Arkielämä itsessään sisältää ajattelun ja toiminnan lähteet ja raamit. Arjen moniulotteisuus saa aikaan törmäyksiä aiheuttaen sykäyksiä toiminnan pohtimiseen ja toimintaan itseensä. Arki synnyttää yksilön tarpeet, joihin hän etsii tyydytyksen omalla toiminnallaan. (Salmi 1991, 246-248.)

Etsiessämme tyydytystä arjen tarpeisiimme luomme samalla elämisen kokemuksia ja suhteita sekä rakenteita, jotka muokkaavat näitä kokemuksia. Voimme saada tietoa näistä arkipäivän kokemuksista ja niihin vaikuttavista asioita, kun yksilöt kertovat meille omista tekemisistään ja tapahtumistaan.

Ongelmallista on meidän oma tietämättömyytemme siitä, kuinka jokapäiväinen elämämme on rakentunut ja kuinka se määrittyy erilaisten suhteiden kautta sekä millaiset voimat siihen vaikuttavat. Erityisen kiinnostavia näistä asioista tulee, kun sukellamme arkeen, joka ei kiinnity ”normaaleina” pitämiimme arjen institutionaalisiin kehyksiin. (Smith 1988, 203-205.)

Arki ei vain tapahdu, vaan ihminen on arkensa toimija. Yleensä arki ankkuroidaan kotiin, ja eniten tavallista arkea on Jokisen (2003, 10-14) mukaan juuri perheissä ja kodeissa. Koski ja Harinen (2008, 7) sisällyttävät kotiarkeen myös levon ja turvan, sillä sen arjen kotoisiin rutiineihin ja suhteisiin voi tarrata kiinni, jos muu elämä ympärillä heittelehtii.

Arkista, jokapäiväistä elämää on kuitenkin myös kodin ulkopuolella. Asunnottoman ja kodittoman nuoren arjen näyttämöinä toimivat monet julkiset ympäristöt – kauppakeskukset, torit, ABC-huoltamot, erilaiset laitokset – monine vieraine ja vaihtuvine ihmisineen.

Asunnottoman nuoren arki ankkuroituu yleensä näihin julkisiin tai puolijulkisiin tiloihin. Me muut poistumme julkisista tiloista koteihimme, palaamme tuttuun ja ennakoitavaan. Asunnottoman nuoren arjen kulissit ovat epävarmemmat, vaihtuvammat ja usein joidenkin toisten kontrolloimat.

Arjen aikarytmit

Yhteisölliset aikarytmit ovat yksi yhteiskunnallisen järjestyksen ja kontrollin muoto. Sosiaaliset aikarytmit noudattavat yhteiskunnan normittavien säännösten, lakien, ohjeiden ja aikataulujen mukaista aikaa. On työaikaa, virastoaikaa, shoppailuaikaa, perheen kanssa vietettävää laatuaikaa tai vapaa-aikaa kavereiden kanssa.

Aika läpileikkaa kaikki arjen toiminnot asettaen sen näyttämöille ja niissä toimijoille reunaehdot. Asetetut ehdot ovat tiukat, sillä virastoajan puitteissa on aika hoitaa viranomaisasioita. Shoppailuaikaan voi hankkia arjen pyörittämiseen liittyviä välttämättömyyksiä, kuten pesuaineita tai ruokatavaroita.

Nämä ajan asettamat rajoitteet arjen toiminnoille ja niiden näyttämöille voivat kuitenkin olla ristiriidassa asunnottoman nuoren vuorokausirytmin kanssa – eihän hän aina edes tiedä, mistä hän herää hoitamaan päivittäisiä askareitaan.

Puliukkobaari: katto korkealla ja seinät leveällä?

Puliukkobaariksi kutsuttu rantakaistale laitureineen on oiva esimerkki asunnottoman nuoren arkisen elämän tilaraamien epävarmuudesta. Kun sosiaaliset aikajärjestykset sulkevat julkiset, kaikille avoimet sisätilat, asunnottomien on siirryttävä punkkaamaan jonkun avuliaan ystävän kämppään tai tyydyttävä oleiluun avoimen taivaan alla, puliukkobaarin tapaisiin miljöisiin. Puliukkobaarin kesä- ja talvikuvat valaisevat kuitenkin tähän asumiseen liittyvän kolean ulottuvuuden.

Keskikokoisen kaupungin keskustassa sijaitseva laituri toimii asunnottoman nuoren asuntona heinäkuussa 2013. Aurinko paistaa, ja lämmintä on +25 astetta. Arki rullaa sujuvasti, aurinko porottaa päivästä toiseen, ja laiturilla asuvien asunnottomien nuorten yhteisön jäsenten rahapäivät rytmittävät heinäkuun viikkoja. Jokaisella rannan asukkaalla on tarkasti tiedossa, milloin kavereilla on rahaa yhteisen elämäntavan ylläpitämiseen. Puhelin pirisee päivittäin, kun tarkistetaan, kenen rahat ovat tulleet tilille.

Läheiselle pankkiautomaatille on lyhyt kävelymatka. Laiturilta on helppo pistäytyä kauppaan ostamaan kesän helteisiin janojuomia ja grillattavaa. Päivän rytmit koostuvat rannalla grillaamisesta ja kesästä nauttimisesta yhdessä kavereiden kanssa. Kun aurinko paistaa liian kuumasti, laiturilta voi pulahtaa järveen. Samalla voi huuhtaista paidan, että seuraavana päivänä olisi taas puhdasta päälle puettavaa. Aika häviää auringon paisteeseen - ja samalla unohtuu sosiaalityöntekijälle tehty ajanvaraus.

Leppoisa oleilu laiturilla ei ole aivan niin leppoisaa kuin miltä se näyttää. Siellä ei voi oikein sulkea silmiään ja nukkua, sillä nukahtamiseen liittyy riski tulla ”käännetyksi”. Levon aikana rahat, puhelin, juomat ja ruuat saattavat nopeasti saada uuden omistajan. Yhteisasuminen ei aina suju ongelmitta.

Kesäkoti ilman seiniä ja ulko-ovea on aina auki kaikkien, kutsumattomienkin, tulla ja mennä. Tämä arkinen rajattomuus purkautuu usein väkivaltana kutsumattomia vieraita kohtaan. Asunnottomalla nuorella ei ole oikeutta kotirauhaan tai yksityisyyteen, ja turvattomuus sekä pelko omaisuuden häviämisestä ovat aina läsnä.

Riidat eivät jää huomaamatta, ja ulkopuoliset passittavat usein virkavallan paikalle. Oman tilan puolustamisesta seuraa usein yösija poliisilaitokselta. Laitokselta on kuitenkin lyhyt aamulenkki takaisin laiturille, ja elämä jatkuu entiseen tapaan.

Näkymättömän nuoren arkielämä laiturilla kesällä 2013 rakentui rutiininomaisesti ruuanlaitosta, kavereiden tapaamisesta ja viranomaisten kohtaamisista. Koti laiturilla ja arjen pyörittäminen yksityisen ja julkisen tilan välimuodossa ei kuitenkaan suonut turvaa tai mahdollistanut lepoa. Arki ei ankkuroitunut raameihinsa kunnolla, vaikka lämmin heinäkuu mahdollisti asumisen ulkosalla.

Grillikausi päättyi elokuun sateisiin, ja iltojen kosteus pakotti nuoren etsimään uuden majapaikan. Ystävä auttoi, ja nuori sai asua hänen olohuoneessaan ja nukkua yönsä sohvalla. Syksyllä nuoren arki asettui uusiin uomiin. Sosiaalityöntekijän tapaamisen jälkeen sitä rytmittivät kuntouttava työ, punttisalilla käyminen ja ystävän sohvalla punkkaaminen. Syksyllä myös rakkaus kolkutti ovelle, ja arki rytmittyi uudelleen.

Nyt hänen arkensa kiinnittyi omaan kotiin, ja siihen liittyi pyykinpesua, ruuanlaittoa, kavereiden tapaamista sekä lepoa ja suojaa. Elämä hymyili, kunnes talvi muutti kaiken. Parisuhde rakoili, arjen ankkuri irtosi, ja tammikuussa 2014 nuori oli jälleen asunnoton. Laiturille ei voinut mennä enää asumaan, sillä pakkasta oli -24 asetta. Rantakaistale oli muussa käytössä: kunnon kaupunkilaiset käyttivät sitä hiihtämiseen.

Tarinamme nuori sai paikan asuntolasta ja jakaa nyt elämäänsä siellä muiden näkymättömien asukkaiden kanssa. Hän on kiinnittänyt arjen ankkurinsa puolijulkiseen tilaan, missä hänen elämäänsä seurataan valvontakameroiden avulla ja menemiset ja tulemiset kirjataan ylös. Ankkuroitumisesta huolimatta nuoren elämässä voi tunnistaa tämänhetkisten olosuhteiden väliaikaisuuden myöntämisen: ”seikkailu jatkukoon”, kuten hän itse toteaa.

Lähteet

Coles, B. (1995) Youth and social policy. Youth citizenship and young careers. London: UCL Press.

Granfelt, R. (2003) Vankilasta kotiin vai kadulle? Vangit kertovat kodittomuudesta. Suomen ympäristö 613. Helsinki: Ympäristöministeriö.

Jokinen, E. (2003) Arjen kyseenalaisuus. Naistutkimus 1/2003, 4-17.

Koski, L. & Harinen P. 2008. Näyttämöllä ja näyttämän takana. Arjen ahtaus ja turva, in P Harinen & L. Koski (eds.) Arjen Askeleet. Otteita elämän järjestyksestä. Joensuun yliopisto. Sosiologian tutkimuksia; n:o 7., 7-11.

Kärkkäinen S-L. (1999) Housing Policy and Homelessness in Finland, in D Avramov (eds) Coping with homelessness: Issues to be tackled and Best Practices in Europe. Aldershot: Ashgate. p. 368-396.

Lehtonen L. & Salonen J. (2008) Asunnottomuuden monet kasvot. Helsinki: Ympäristöministeriö. Suomen ympäristö 3/2008.

Malinowski, B. (1922) Argonauts of the Western Pacific. London: Routledge.

Oldman, J. (2004) Beyond Bricks and Mortar, in J Roche, S Tucker, R Thomson & R Flynn (eds) Youth in Society – contemporary theory, policy and practice. London: Sage. p. 112-119.

Quilgars D. & Anderson I. (1997) Addressing the problem of youth homelessness and unemployment. The contribution of foyers, in R Burrows, N Pleace & Quilgars D. (eds) Homelessness and social policy. London: Routledge, 216-228.

Salmi, M. (1991) Ajatteletko arkena? Arkielämä ja tietoisen toiminnan mahdollisuus. Sosiologia 1, 237 - 249.

Smith, D., E. (1998) The everyday world as a problematic. A feminist sociology. Open University Press: Oxford.

Taipale, I. (1982) Asunnottomuus ja alkoholi. Sosiaalilääketieteellinen tutkimus Helsingistä vuosilta 1937–1977. Jyväskylä: Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja n:o 32.

Van der Ploeg J. & Scholte E. (1997) Homeless youth. London: Sage Publications.