Jooga tietoisuustaitojen kehittämisen välineenä jälkikapitalistisessa työelämässä

Tuija Koivunen ja Hanna Ojala
Koivunen on tutkija ja Ojala yliopistonlehtori Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä

“Body-mind -tekniikat ovat yksi esimerkki sekä nykytyöelämässä käytetyistä hallinnan tekniikoista että työntekijälle lisäarvoa tuottavista kulutuksen kohteista. Kaikilla ei kuitenkaan ole samanlaista mahdollisuutta harjoittaa body-mind -tekniikkoja, eikä esimerkiksi joogaharrastus käänny kaikille samalla tavalla meriitiksi.”

Alustus! Ihmisen kokonaisvaltaisuutta korostavat body-mind -tekniikat, kuten jooga, pilates, taiji, mindfulness ja muut samankaltaiset läsnäolon menetelmät, ovat lisänneet suosiotaan räjähdysmäisesti viime vuosina. Kyse on harjoituksista, joissa yhdistyvät fyysinen liike ja mielen keskittäminen, ja joiden tavoitteena on rauhallinen ja rentoutunut mielen ja ruumiin kokonaisuus. Body-mind -tekniikoita voidaan harjoittaa joko ohjatusti ryhmässä tai itseohjautuvasti yksin. Ryhmämuotoisten body-mind -tekniikoiden harrastamisen suosio onkin näkynyt erilaisten jooga-, pilates- ja meditaatiosalien sekä -ryhmien perustamisen suosiona.

Body-mind -tekniikoiden suosio ei ole yllätys. Muun muassa jälkikapitalistinen työelämä on täynnä puhetta stressinpurkutaidoista, niin sanotuista tietoisuustaidoista, ja kehonhuollon tärkeydestä. Siinä missä työnantaja on aiemmin osallistunut työntekijän terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoon monin eri tavoin, oletetaan työntekijän yhä enemmän hoitavan itse vapaa-ajallaan niin fyysisen kuntonsa, ulkonäkönsä kuin työperäisen stressinsä.

Tietoisuustaidot voidaan nähdä myös kätevänä välineenä hallita työntekijöitä epävakaassa työmarkkinatilanteessa. ”Läsnäoloharjoitteiden avulla ihminen ei enää takerru tunteisiin, vaan pystyy katsomaan asioita objektiivisemmin ja olemaan rauhallisemmin läsnä nykyhetkessä”, kerrotaan ensimmäistä suomalaista mindfulness-tutkimusta esittelevässä Aikalainen-lehden jutussa (Lankinen 2014, 12). Selvää on, ettei tunteisiin takertumisella viitata tässä yhteydessä positiivisiin tunteisiin, vaan nimenomaan negatiivisiin, esimerkiksi muutosvastarintaan liittyviin tunteisiin.

Tietoisuustaitojen osaamisen ja niiden parissa harrastamisen on todettu olevan myös työnhaussa myyntitekijä. Esimerkiksi projektissa The Working Body in the Post-Industrial Economy haastatellut henkilöstöpalveluyrityksissä työskentelevät rekrytointikonsultit korostivat harrastusten tärkeyttä työnhaussa ja pitivät työnhakijaa, jolla ei ole liikunnallisia harrastuksia, potentiaalisena ”saikkutyyppinä”. Liikuntaharrastuksen oletetaan siis suoraan kertovan jotakin työnhakijan terveydentilasta ja ennustavan hänen taloudellista arvoaan työnantajalle. Projektin johtaja Jaana Parviainen (2012) kirjoittaa Alusta!-artikkelissaan, että body-mind -tekniikoilla ”[e]i yritetä hallita vain mielensisäistä maisemaa, vaan niillä halutaan myös muokata kokonaisvaltaisesti työelämän vaatimusten mukaisia päteviltä näyttäviä ja kuulostavia ammattilaisia”. Tietoisuustaitojen harjoittaminen voidaankin nähdä keskeisenä osana sitä performanssia, jolla työntekijä rakentaa omaa houkuttelevuuttaan työnantajan silmissä.

Hyvällä syyllä voidaan ajatella, että body-mind -tekniikat ovat yksi esimerkki sekä nykytyöelämässä käytetyistä hallinnan tekniikoista että työntekijälle lisäarvoa tuottavista kulutuksen kohteista. Kaikilla ei kuitenkaan ole samanlaista mahdollisuutta harjoittaa body-mind -tekniikkoja, eikä esimerkiksi joogaharrastus käänny kaikille samalla tavalla meriitiksi. Tässä Alusta-tekstissä otamme esimerkiksemme joogan harrastamisen ja pohdimme, millainen jooga ja millä tavalla harrastettuna jooga voidaan kytkeä osaksi houkuttelevan työntekijän performanssia. Mietimme myös, onko sukupuolella jotakin tekemistä asian kanssa.

Moderni jooga, työelämä ja sukupuoli

Jooga on tuhansia vuosia vanha teknologia, jonka alkuperä sijoitetaan muinaiseen Intiaan. Siellä jooga on ollut osa yleisintialaista kulttuuriperinnettä. Niin kutsuttu moderni jooga on alkanut kehittyä 1900-luvulla, jolloin se on myös alkanut levitä ympäri maailman. Modernin joogan syntyyn vaikutti voimakkaasti liikunnan ja voimistelun ihannointi sekä luonnonparannusmenetelmien suosio. Nämä yhdistyivätkin hyvin luontevasti pan-intialaiseen ajatteluun (esimerkiksi ayurvediseen terveydenhoitojärjestelmään) sekä joogan asentoharjoituksiin. (Ketola 2008.)

Suomeen jooga rantautui 1800-luvun lopulla, mutta jäi hyvin pienen piirin, lähinnä filosofiseksi harrastukseksi. Laajamittaisemmin jooga alkoi levitä 1960 ja 1970-luvuilla joogayhdistysten, naisten liikuntaseurojen ja vapaan sivistystyön organisaatioiden kautta. Monien suomalaisten on ollut helppo ottaa jooga omakseen, vaikka samaan aikaan sitä on myös vastustettu (Repo 2011). 2000-luvulle tultaessa jooga on alkanut näkyä erityisesti yksityisissä liikuntakeskuksissa. Suurimmissa kaupungeissa joogaa harrastetaan yhä enemmän myös yksityisillä joogakouluilla, joilla saattaa olla kymmenkunta eri joogamuotoa tarjonnassaan. Se mikä laajan yleisön mielissä joogana ymmärretään, on nimenomaan modernia asentojoogaa, kuten astangajoogaa, hathajoogaa tai vaikkapa iyengarjoogaa.

Ryhmäliikuntana jooga kutsuu erityisesti työikäisiä naisia. Laajamittaisesta joogatarjonnasta ovat perinteisesti vastanneet vapaan sivistystyön organisaatiot eli kansalais- ja työväenopistot. Nämä tahot ovat nimenomaan keski-ikäisten naisten suosimia harrastuspaikkoja. Ei siis ole yllätys, että myös niiden järjestämässä joogassa iso osa osallistujista on naisia. Myös yksityisten joogakoulujen ja liikuntakeskusten asiakaskunnan enemmistö on naisia, joskin asiakaskunta lienee keskimäärin hieman nuorempaa kuin kansalais- ja työväenopistojen joogatunneilla. Arvellaan, että 70 prosenttia joogan harjoittajista on naisia (Ketola 2009), vaikka tilastojen puuttuessa kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka moni tai ketkä harjoittavat joogaa Suomessa.

Vaikka miehet eivät osallistu joogaryhmiin samassa määrin kuin naiset, ei tämä tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö miehet joogaisi. Miesten näyttää olevan helpompi aloittaa naisten harrastuksena pidetty jooga nimenomaan miehille suunnatussa ryhmässä. (Ojala & Koivunen 2013.) Miehiä varten kehitetty äijäjooga onkin tuonut paljon erityisesti keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä joogan ryhmäharrastajiksi. Miehille jooga näyttää kuitenkin naisia useammin olevan yksilöllinen elämäntapavalinta – henkinen polku, jolla kuljetaan yksin ja harjoitukset tehdään kotona.

Joogan ja työelämän välinen suhde ei ole uusi asia. Jo 1970-luvulla joogan olemassaoloa on oikeutettu sillä, että joogaharrastus tekee ihmisistä työkykyisempiä. Näin jooga on saanut hyväksynnän ja oikeutuksen nimenomaan terveyttä edistävänä ja liikunnallisena toimintana. (Repo 2011.) Tämä painotus on säilynyt niin joogaa koskevassa mediakuvastossa kuin joogaa käsittelevässä tutkimuksessa. Painotus kulkee käsi kädessä myös sen havainnon kanssa, että joogaksi ymmärretään nimenomaan asentojooga, jonka vaikutukset fyysiseen ruumiiseen ovat ilmeiset ja helposti havaittavat. Vastaavasti mikä tahansa jooga ei käy meriitistä työmarkkinoilla, ja joskus joogaharrastus saattaa kääntyä jopa ongelmaksi työelämän näkökulmasta. Miten esimerkiksi myydä työnantajalle ajatus joogaharrastuksesta henkisen polun harjoittamisena? Eikö henkinen polku kerro uskonnollisuudesta ja sisäänpäin kääntymisestä pikemminkin kuin uratykin innovatiivisuudesta?

Hyötyjoogaa ja muuta joogaa

Väitämme, että nuorten aikuisten kohtuuden rajoissa harrastamana ryhmäliikuntamuotoinen asentojooga on parhaiten hyödynnettävissä työelämän ja itsen markkinoinnin performansseissa. Keski-ikäisestä ihmisestä ei edes jooga tee enää työmarkkinakelpoista saati houkuttelevaa työntekijää. Joogan harrastaminen ei myöskään ole sukupuolineutraali asia. Koska jooga henkisyyteen, tunteisiin ja terveyteen liittyvänä mielletään ensisijaisesti naisten harrastuksena, naisille suodaan vakavampi suhtautuminen joogaan kuin miehille. Miehiltä jooga vie helposti uskottavuutta juuri miehinä, varsinkin jos he tulevat korostaneeksi joogan ”pehmeitä puolia”. Myöskään naisen ei kuitenkaan sovi hurahtaa liian syvälle joogan maailmaan.

Itsen markkinoinnin performansseissa legitiimi jooga on nimenomaan modernia asentojoogaa, siis fyysistä ruumiin liikuttamista. Meditaation tai joogafilosofian harrastaminen eivät käy, koska ne tulevat ajatelluiksi pikemminkin uskonnon ja henkisyyden harjoittamisena. Myös mantrojen laulaminen (chanting, sanalle ei ole olemassa suomenkielistä vastinetta) mielletään helposti virsien veisaamiseen rinnastuvana toimintana, eikä esimerkiksi karmajoogaa eli epäitsekkään työn joogaa nähdä joogana ollenkaan, tai ainakaan jälkikapitalistiseen työelämään liittyvänä tai siinä meritoivana toimintana. Näin siitäkin huolimatta, että nämä kaikki ovat joogapolun osaksi nimettyjä joogan osa-alueita (Broo 2010).

Iän, sukupuolen ja joogamuodon lisäksi harrastuksen hyväksyttävyyttä määrittää myös ala, jolla henkilö työskentelee. Julkisuudessa työskentelevälle toimittaja- tai juontajamiehelle päivittäinen joogaharjoitus, kasvisruokavalio ja päihteettömyys voivat olla tapoja osoittaa olevansa hyvässä kunnossa, jaksavansa tehdä työnsä, huolehtivansa itsestään kokonaisvaltaisesti ja kehittävänsä itseään. Samaan aikaan ”tavallinen” työväenluokkaisessa ammatissa toimiva miestyöntekijä määrittyy helposti hihhuliksi ja saa harrastuksen paljastuttua kuulla kunniansa työyhteisössään. Tällaisista kokemuksista kertoivat useat äijäjoogit Hanna Ojalan tekemissä tutkimushaastatteluissa.

Joogan välineellistäminen

Mikä tahansa toiminta ei siis kelpaa jälkikapitalistiselle työelämälle läsnäolo- ja tietoisuustaitojen meriitiksi. Meritoituminen edellyttää tietynlaista toimijaa, erityisesti iän suhteen, mutta myös tietynlaista tekemisen tapaa, jossa ryhmäliikuntana harrastettu jooga hyvinvointikeskuksessa peittoaa yksinäisen puurtamisen ja liialliseksi koetun henkisyyden.

Kun body-mind -harrastamisesta puhutaan työelämän näkökulmasta, dominoi puhetta välineellisyys. Esimerkiksi ansioluettelon laatiminen on yksi tämän päivän työelämätaidoista. Ansioluettelo pitää osata tehdä tavoitteellista esitystapaa korostavaksi, myös harrastusten osalta. Ei siis riitä, että henkilö kertoo ansioluettelossa harrastavansa juoksemista, vaan on kirjoitettava harrastavansa juoksemista tavoitteena Tukholman maraton. Joogan kohdalla tämä tavoitteellisuus ei toimi: on dismeriitti, jos ansioluettelossa lukee, että henkilö harrastaa joogaa tavoitteenaan valaistuminen.

Voidaankin kysyä, mitä tämä välineellisyydelle alistaminen tekee ymmärryksellemme joogasta. Vastaus on yksinkertainen. Se vieraannuttaa joogan harjoittajan joogan perimmäisestä tarkoituksesta – yhteyden löytämisestä omaan sieluun ja samalla koko universumiin – koska jooga nähdään vain välineenä saavuttaa työelämävalmiuksia tai cv-merkintöjä. Toisaalta välineellinen lähestymistapa tekee näkyväksi, miten nykytyöelämässä myös harrastukset pitäisi pystyä sovittamaan yhteen työn kanssa. Samoin kuin perhe myös body-mind -harrastus on hyvää vastapainoa työlle, ainakin niin kauan kuin se ei haittaa työtä.

Työelämä on monessa suhteessa erilainen naisille ja miehille. Vastaavasti työelämä, joka pyrkii välineellistämään body-mind -harrastukset omien odotustensa ja lainalaisuuksiensa palvelukseen, tekee näkyväksi näiden harrastusten sukupuolittuneisuuden. Naisen on huomattavasti helpompi kytkeä body-mind -harrastukset osaksi houkuttelevan työntekijän performanssiaan kuin miehen.

Kirjallisuus

Broo, Måns (suom. ja toim.) (2010) Patañjalin Yoga-sūtra. Joogan filosofia. Helsinki: Gaudeamus.

Ketola, Kimmo (2008) Asketismista terveysliikuntaan. Joogan perinteitä menneisyydestä nykypäivään. Teoksessa Tamminen, Tapio (toim.) Guruja, joogeja ja filosofeja. Intian filosofiaa. Helsinki: WSOY. 155–179.

Ketola, Kimmo (2009) Can the modes theory of religiosity account for mystical traditions? An empirical study of practitioners of yoga and meditation. Journal of Cognition and Culture, 9:1–2, 79–113.

Lankinen, Tiina (2014) Rennosti ja läsnäolevasti sahalla. Mindfulness-menetelmän vaikutuksia työhyvinvointiin selvitetään ensimmäistä kertaa Suomessa. Aikalainen 2/2014, 12.

Ojala, Hanna & Koivunen, Tuija (2013) Joogan sukupuoli. Ananda 4/2013, 43–45.

Parviainen, Jaana (2012) ”Tärkeintä on olla oma itsensä” Läsnätyön performatiivisuus. Alusta! 1.11.2012.

Repo, Virve (2011) Jooga-ilmiö 1960-luvun lopun ja 1970-luvun Suomessa. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.